Meillä on kahdet kasvot

Pidän mielelläni itseäni niin sanottuna 60 -lukulaisena. Pidän siitä huolimatta, etten ollut aktiivinen sen paremmin rauhan kuin muissakaan yhden asian liikkeissä. Jos oli altis yhteiskunnallisille vaikutteille - kuten olin - niitä varmasti sai imetyksi itseensä.  Ellei muualta niin kirjoista.

Lukupiirini viime kirjana oli Harper Leen kirja "Kuin surmaisi satakielen". Olin ostanut sen vuonna 1965 eli puolivuosisataa sitten, mutta löysin kirjahyllystäni muitakin 60-luvulla ilmestyneitä ja rotusorrosta kertovia kirjoja. Erkki Tuomiojan toimittamassa "Valkoisen vallan Afrikka" kirjassa hän kirjoittaa alkusanojensa lopussa näin:

"Kaikkien alueen asukkaiden kohtalot - niin afrikkalaisten, aasialaisten, sekarotuisten kuin valkoistenkin - liittyvät läheisesti yhteen. Tuntuu sitä kuin valkoiset politiikallaan ehdoin tahdoin kaivaisivat itselleen isoa hautaa. Se voi myös olla sama hauta, johon toiveet väkivallattomasta, vapaasta ja ihmisoikeuksia kunnioittavasta maailmasta haudataan." 
Tämä on kirjoitettu vuonna 1969.

Tänään myös me suomalaiset olemme peilin edessä: määrittelemmekö ihmisen arvon hänen ihonvärinsä perusteella.

"Kuin surmaisi satakielen" on kirjoitettu 50 -luvulla. Kirjaa lukiessa on syytä pitää mielessä millainen Amerikka ja sen etelävallat oli siihen aikaan. Mustat eivät olleet mitään, enintään palvelijoita, valkoiset hallitsivat. Kirja on kertomus elämästä pienessä alabamalaisessa kaupungissa, jonka elämänmenoa ja ihmisiä tarkastellaan lapsen silmin. Se  tekee kirjasta kiltin, mutta myös hauskan ja rehellisen. Lapsi ei ole valmiiksi ennakkoluuloinen.

Harper Lee on itse alabamalainen. Siksi varmaan hän osaa niin herkullisesti kuvata pienen paikkakunnan hiljaista elämää, jossa naiset kokoontuvat iltapäivän kahvikutsuille ja  ovat iltaan mennessä pehmeitä kuin hikikarpaloilla ja hyvänhajuisella talkilla kuorrutetut leivokset. Tarina kulminoituu oikeusjuttuun. Valkoisen naisen sana mustan miehen sanaa vastaan. Usein valhe voittaa totuuden, koska  musta väri on tuomittu häviämään. Näin on ollut aina ja näin on liian usein vieläkin.

On hämmentävää huomata, miten jotkut asiat ovat vain vähän muuttuneet. Edelleenkin meillä on kahdet kasvot: osalla ihmisiä on hädän kasvot, osalla ei.  Ja me "paremmat" ihmiset emme näe hätää,  katsomme ohi tai ylhäältä alaspäin.

Arkiston kätköistä löydetty ja tänä vuonna julkaistu Harper Leen toinen kirja "Kaikki taivaan linnut" ei minua valloittanut paitsi kirjan loppupuoli, jossa rotukysymys nousi selkeästi esille. Mutta tässä kirjassa äänessä ovatkin aikuiset.