Taloyhtiön roskalava on huomenna pihassa, on aika siivota komero. Ja katsoa, mitä on se tavara, jota olen luullut vielä joskus tarvitsevani. En sitten olekaan tarvinnut, mutta en ole poiskaan heittänyt. Nyt on luopumisen aika. Naapurini Satu opetti, että tavaroilta on kysyttävä, tuottavatko ne sinulle iloa. Vähän siltä suunnalta lähti tarveharkintainen hävittämiseni. Eli komeroon jäi edelleen tavaroita, joita en varmaankaan tarvitse, mutta joista en ollut vielä valmis luopumaan. Niin kuin se sininen wc -istuin. En ehkä sinällään ole kiintynyt itse tavaraan, mutta muistoihin. Kaikkeen siihen iloon ja hyvään oloon, mitä tavarat palauttavat mieleeni. Ehkei kovin käytännöllistä.
Kun muutin mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, olimme aika rahattomia. Niinpä emme hankkineet uusia huonekaluja, vaan sovelsimme vanhaa. Lepotuoli kuitenkin hankittiin. Sellainen matala, vahvat puiset laverit ja suuret tyynyt. Siinä olisi mukava lojua ja lukea, ajattelimme. En vieläkään tiedä, miksi se ei toiminut. Ehkä tyynyt eivät pysyneet paikallaan. Aikansa se oli käytössä, mutta sitten siirsimme sen vinttikomeroon. Jospa joskus. Sitä joskusta ei ole vielä tullut. Jonain vuonna hävitin tuoliin kuuluvat tyynyt, mutta en puuosia. Ehkä joku hyvä käsistään rakentaa siitä vielä itselleen tuolin.
Sen sijaan kassillinen johtoja sai mennä. Jestas mikä määrä. Se ei oikeastaan ole ihme, sillä onhan näitä televisioita ja digibokseja vaihdettu, on tullut uusia puhelimia ja latureita, on vanhoja kameroita ja salamavalolaitteita, kaikille omat johtonsa. Mihin kaikkeen olen kuvitellut näitä käyttäväni, enhän osaisi edes sanoa, mikä on mistäkin.
Urheiluvälineitäkin löytyy, vaikka olen osan jo vuosia sitten poistanut, mutta vielä on: kaunoluistimet, squasmailat, kolmet sukset, muutama golflmaila, parit vaellussauvat. Luistimet palauttavat mieleen 1970 -luvun lopun, jolloin asuimme Töölössä. Silloin alueen pienet jäädytetyt kentät tulivat tutuiksi. Sukset ovayt edelleen käytössä paitsi luistelusukset. Lonkkani ei enää kestä sivuittaisliikettä, joten voisin niistä vaikka luopua. Vielä jätin ne komeroon kuin muistoksi niistä päivistä, jolloin mennä viilletettiin ja kovaa.
Olen harrastanut golfia lähes parikymmentä vuotta. Hämmentävää katsella vanhoja mailoja.Onko noilla voinut joskus osua palloon? Eipä silti,ei sitä näytä osuvan nykyisillä paistinpannuillakaan. En kyllä kehtaa tarjota mailoja kenellekään, mutta en niitä enää myöskään säilytä. Siis roskiin. Golf ei ole muisto,golf on iloista tätä päivää.
Vaeltamiseen tarkoitetuista sauvoista en sen sijaan luovu. Niihin on latautunut niin paljon hyviä muistoja. Jonain päivänä vielä mennä kopsuttelen ne tukenani Alppilan mäkiä ja muistelen, miten vaelsimme Euroopan alpeilla. Onneksi en silloin tiennyt golfista yhtään mitään, olisivat jääneet nekin mäet kokematta. Ja se oluen tarjoama nautinto siellä parissa tuhannessa metrissä.
Viininpunainen nahkatakki, jossa värikäs silkkivuori. Ostettu kauan sitten Istanbulin basaarista. Muistan vieläkin miten lumouduin takin hehkuvaan väriin ja sen keveyteen. Että nahka ja siitä tehty takki voikin olla tällainen. Turkkilaiset ovat osanneet nahkavaatteiden teon. Mutta miten voisin heittää pois vaatteen, jonka taskut ovat täynnä täynnä hyviä muistoja ystävällisistä turkkilaisista? En mitenkään. Mistä sen tietää vaikka vielä pukisin sen ylleni. Joskus.
Tämä vähän kuin laimennettu versio isoisän olkihatusta.
Vinttikomerosta löytyi muutama kymmenen kukkapurkkia.
Orkideoihin ihastunut ei enää tarvitse niitäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti