Rauhaa ja rakkautta tänäänkin toiveissa

Sata vuotta sitten suomalaisilla ei tainnut olla hajuakaan, että seuraavana vuonna Suomesta on tuleva itsenäinen kansakunta. Sata vuotta sitten Suomessa kärsittiin vilua ja nälkää, vaikka tilanne ei vielä ollut niin paha kuin se tulisi olemaan vuotta myöhemmin.  Voita ei enää ollut leivän päälle, kun sitä ei ollut kauppojen hyllyilläkään.  Sata vuotta myöhemmin meillä jonotetaan ilmaista ruokaa eivätkä ne jonot osoita lyhenemisen merkkejä. Nyt kauppojen hyllyt notkuvat tavaraa. Ei tarvitse olla kuin rahaa. Ja rahaa on, jos on töitä. Ja sellaista työtä, josta saadulla palkalla voi elää. Liian monella tilanne ei ole tämä, liian moni eläkeläinen kituuttaa pienellä eläkkeellä. Silti Suomi valmistautuu juhlimaan sadan vuoden itsenäisyyttään rikkaampana kuin koskaan.  

Olen syksyn aikana elänyt kirjojen välityksellä menneessä maailmassa. Tutustuin ja osin luinkin Jukka Kekkosen massiivisen kirjan "Kun aseet puhuvat". Kirjassa Kekkonen tarkastelee poliittista väkivaltaa Espanjan ja Suomen sisällissodissa ja tekee vertailuja näiden kahden maan välillä. Hän löytää paljon yhtäläisyyksiä, vaikka Suomessa sodan kesto oli paljon lyhyempi kuin Espanjassa. Kekkonen kirjoittaa siitä, miten jokainen joutui valintatilanteeseen. Harvalla oli mahdollisuus jäädä puolueettomaksi sivustakatsojaksi. Punaisten ja valkoisten väliin ei jäänyt paljon elintilaa. Näin tapahtui myös Espanjassa.  

Molemmissa sodissa ja sodan päätyttyä ihmisiä tapettiin paljon. Myös ilman oikeutta ja oikeudenkäyntejä. Voittajat määräsivät tahdin.  Sodan jälkeen Suomessa vasemmistolaisesti ajattelevat eivät varmastikaan kokeneet elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa. Silti elämän oli jatkuttava. Myös yhteiskunnallisen elämän. Naiset saivat äänestää ensimmäisissä kuntavaaleissa, ja myös kaikki miehet eli äänioikeus ei enää perustunut tuloihin.  Sisällissodan jälkeen Espanjassa kävi toisin. Siellä valtaan nousi Franco, diktaattori, joka hallitsi maata peräti 40 vuotta. Kun ensimmäisen kerran menin Espanjaan, oli Franco vielä hallitsijana. Muistan vieläkin järkytykseni, kun Malagan lentokentällä oli useita aseistautuneita sotilaita.

Tänään Espanjassa ja monissa muissa maissa ovat nousseet esille uudet puolueet, jotka ratsastavat populismin aallonharjalla. Kestääkö ja voittaako demokratia myös tässä ajassa? Vai onko ihmisillä niin paljon epäluottamusta ja niin vähän toivoa oikeudenmukaisemmasta maailmasta, että he ovat valmiita uskomaan vaikka minkälaisia taivaanrannan maalareita? Ovatko populismi ja vihapuhe niitä tapoja, joilla tämän päivän ihmisiin vaikutetaan vahvemmin? Paljon kysymyksiä joihin ei ole helppoja vastauksia.

Suomi on monessa asiassa hyvä maa. On vain niin, että mikään hyvä ei säily itsellään. Meidän, jotka olemme niitä tolkun ihmisiä, tehtävänä on puolustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Vaikka kuulostaakin komealta, kohtaamme näitä asioita jokaisessa arkipäivässämme.

Tulee se talvi vielä uudelleen, jos ei tänä vuonna, niin ensi vuonna.