Se näyttämö
minkä Erkki Tuomioja päiväkirjoissaan politiikasta tarjoaa, ei ole kovin
mieltäylentävä. Se ei anna kovin lohdullista kuvaa politiikasta eikä politiikan
tekijöistä. Erimielisyyksiä, riitelyä, mököttämistä, murjottamista. Mutta
sellaista se kai useimmiten on ja on ollut, kun vastavoimat iskevät yhteen.
Kirjassa kuvatusta ajasta on parikymmentä vuotta. Voisi ajatella asioiden
olevan tänään paremmin, että ihmiset olisivat oppineet. Mitä vielä.
Eduskuntaryhmien sisällä käytävät taistelut jäävät nykyään harvoin salaisiksi, niinpä
me kaikki pääsemme niistä osallisiksi ja opimme uusia poliittisia sanontoja.
Kuten tämän viimeisimmän omiin muroihin pissimisestä.
En tiedä ketään toista
poliitikkoa, jonka voisin ajatella kirjoittavan ja julkaisevan vastaavanlaiset
päiväkirjat. Siis julkaisevan ne vielä eläessään. Nämä ovat ihan toisella
tavalla konkreettiset ja koskettavat kuin poliitikkojen muistelmat. Lisäksi
Tuomioja kirjoittaa hyvin.
Päiväkirjan
vuodet 1995-97 eivät ole Tuomiojalle olleet kovinkaan suurta herkkua. Taistelun
keskellä ei ole hyvä olla semminkin, jos ei itse pääse vaikuttamaan suunnan
valintaan. Korkeintaan sitä kyseenalaistamaan. Kirja luo mielikuvan vetäytyvästä, kyllästyneenoloisesta Tuomiojasta,
joka tahtoisi tehdä enemmän, olla enemmän. Ei hän kuitenkaan ole mikään
hiljainen takarivin mies, sillä suuren valiokunnan puheenjohtajana ja demarien
eduskuntaryhmän vetäjänä hänellä on hyvinkin paljon sananvaltaa. Mutta
yksinäinen hän sanoo olevansa.
Olen aina ajatellut Tuomiojasta, että hän on
sellainen kuin on siksi, ettei hänen tarvitse miellyttää ketään. Toisaalta myös
siksi, että hän perehtyy asioihin, ajattelee. Hänestä on pitkän
yhteiskunnallisen uransa aikana tullut ihminen, joka on monelle esikuva ja jota
halutaan seurata. Mutta tietysti, toisenlaisiakin mielipiteitä miehestä on. Totta
on varmasti se mikä kirjassakin todetaan, useat ovat liittyneet
sosialidemokraatteihin siksi, että siellä on juuri Tuomioja.
Tämän on
varmasti ymmärtänyt myös Tuomioja itse. Siksi oli vähän outoa lukea useammastakin
kohdasta ajattelua siirtymisestä vihreisiin.
Olisiko siellä sitten ollut enemmän hengenheimolaisia, joiden kanssa
voisi avoimesti puhua asioista? Ehkä. No tätä siirtoa mies ei kuitenkaan tehnyt,
mutta ei lähtenyt politiikasta poiskaan. Ja niin kuin nyt tiedämme, edessä
olivat hyvät ja vahvat ministerivuodet.
Margaret
Thatcherin muistelmien lukemisesta Tuomioja kertoo, että ne olivat
mielenkiintoiset mutta masentavat. Thatcher oli tahtoihminen, jolla oli selkeä
vakaumus ja määrätietoinen pyrkimys muuttaa maailmaa visionsa mukaan. Sen
mukaisesti hän inhosi konsensuspolitiikkaa ja piti kiinni ideologiastaan, hän
myös onnistui pyrkimyksessään, oli se sitten maailmalle hyväksi tai pahaksi,
kirjoittaa Tuomioja. Oman vahvan vision puuttuminen masentaa. Tuomioja
kirjoittaa, ettei sille mitä hän haluaisi maailmassa aikaansaada ole nyt
sosiaalista tilausta, ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla
jarrumiehen ja varoittajan rooli. Tuntui kurjalta lukea tällaista tekstiä. Sama
päämäärästään tietoisten ihmisten ihailu tulee esiin myös, kun hän kertoo
Nelson Mandelan hienoista muistelmista. Tuomioja toteaa, ettei pysty lukemaan
niitä liikuttumatta, sillä tämä Mandela on melkein liiankin hieno ihminen
ollakseen totta. Hänelläkin oli selvä tahto ja päämäärä elämässä ja
politiikassa.
Myöhempien
aikojen historioitsijoille Tuomiojan päiväkirjoista on varmasti suuri hyöty.
Olisiko niistä hyötyä tämän päivän poliitikoille? Aika etäältä asioita seuraavana olen suurella
ehdottomuudella sitä mieltä, että varmasti olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti