Etäällä kirkosta

Keskustelimme kerran kuolinilmoituksista. Luemmeko niitä vai ohitammeko katsomatta.  Minä luen.  En kovin tarkoin, mutta silmäilen. Kun on tähän ikään tullut, ilmoituksista voi löytää tuttuja nimiä. Tänään sellainen löytyi: Altti Äimälä, syntynyt siellä missä minäkin ja miltei tasan kymmenen vuotta minua aiemmin.  Kuollut lokakuussa Kauniaisissa.

Nyt ei ole kyse hyvin läheisestä ihmisestä, mutta ihmisestä, joka on jäänyt mieleeni. Pääsin ripille vuonna 1954. Äimälä toimi silloin ainakin sen kesän Keikyän seurakunnan kanttorina, jota tehtävää hänen isänsä oli hoitanut kauan.  Hän oli meistä viisitoistakesäisistä hauska mies.  Olimme suuri ryhmä ja ihan vähän levottomia. Katekismuksen opit eivät oikein houkuttaneet. Varsinaisena ripille pääsyn päivänä Äimälän peukalo näytti, koska  piti ponkaista seisomaan, koska istua.

 Altti Äimälässä oli hyvää huumoria ja jotain sellaista, jonka muistan elävästi vieläkin.  Ehkä hän vähän rikkoi kirkkomaista juhlavuutta, koska oli nuori mies, vain kymmenen vuotta meitä likkoja vanhempi.

Vanhempani olivat samanlaisia niin kuin niin monet muut suomalaiset. Olimme tapauskovaisia.  Kirkossa ei juuri käyty paitsi joulukirkossa.  Lapset kastettiin, pyhäkoulussakin kävin (naapuri piti), rippikoulu oli hoidettava, jotta pääsee naimisiin.  

60-luvun puolella erosin kirkosta. Silloin se ei käynytkään noin vain ilmoitusasiana. Joku Tapiolan seurakunnasta halusi keskustella kanssani ja tietää syyt eroamiseeni.  Muistaisinpa, mitä vastasin.  Varmaan jotain sen suuntaista, ettei minun uskoni tarvitse kirkkoa. Ihan varmasti kirkosta eroamiseeni vaikutti sen ajan henki, vaikkei silloin ollutkaan päiviräsäsiä.

Mutta silloin, 60-luvun puolivälissä oli kyllä Hannu Salama ja Juhannustanssit.  Piispa Simojoen kirjaa arvosteleva puheenvuoro käynnisti poliittisen keskustelun, joka johti oikeusjuttuihin ja keskusteluun kirjallisuussensuurista. Kaikki ne ovat varmasti vaikuttaneet omaan ajatteluuni. Siihen aikaan kirkkoa ei ollenkaan koettu kaikkien kansanryhmien kirkkona. Salama sai tuomionsa, ehdollisen vankeusrangaistuksen ja sakot, mutta Kekkonen armahti hänet.  Joten se siitä.

On toinenkin kirkollinen "sensuuri". Kanttorin jenkka” on Kari Rydmanin sanoittama parodia Bachin 3.brandenburgilaisen teemasta. Sitä ei kuitenkaan uskallettu 60 –luvulla julkaista, koska juuri silloin oli meneillään oli Salama –jupakka. Sen viimeinen säkeistö menee näin:

                             "Mutta kas, mikä häntäniekka juokseekaan

                             tuonne alttarille enkeliä tanssittamaan?

                             Piru itse se on, ja se parvelle päin

                             huutaa päätänsä puistellen kanttorille näin:

                             ”Minkä piruparka muutakaan tehdä voi,

                             kun kanttorin jenkka täällä ylhäällä soi!”