Mihail Shishkin, Kaunokirjoituksia

Mihail Shishkin kirja Kaunokirjoituksia on ensikosketukseni tähän venäläiseen, Sveitsissä asuvaan kirjailijaan.  Rakastuin heti. Sekä kieleen, hänen tapaansa kirjoittaa että hänen tarinoihinsa. Kirjailija ei huuda, mutta puhuu hiottua, kirkasta kieltä.

Novellikokoelman ensimmäinen teksti "Takissa oli tamppi", on hieno tarina pojasta ja hänen äidistään, mutta myös Neuvostoliitosta, sosialismista.  Pojan äiti oli opettajana maailmassa, jossa "aikuisten jumalat olivat kuolleet kauan sitten, mutta niitä piti palvoa noitamenoin". Mitä etuoikeuksia poika saa koulussa, kun oma äiti on opettajana? Ei mitään, vaan aivan päinvastoin. Koulupojat jumaloivat kanadalaisia jääkiekkoilijoita, joilta saivat purkkaa. Siitä seurasi opettaja äidin puhuttelu koko luokalle: "on paljon, mitä meidän maassamme ei ole. Mutta se ei merkitse, että pitäisi luopua ihmisarvosta".

Äiti on puolueen uskollinen soturi.  Sen sukupolven, jonka johtotähtenä oli juliste ”synnyinmaa kutsuu”. Äiti kasvoi  järjestelmässä, joka ei kestänyt Vysotskin lauluja. Pelolla ihmisiä alistava järjestelmä nujersi myös äidin. Poika kasvoi tästä ulos. Hän joutui sotilasleirillä suutelemaan punalippua, tunsi siinä savukalan hajun ja sanoi ”että päälliköt olivat varmaan juoneet olutta kalan kanssa ja pyyhkineet kätensä sametinpehmeään kankaaseen.”

Kun me tänään puhumme vihapuheesta ja vaihtoehtoisista totuuksista, ne eivät tavallaan ole uusia asioita. Sanoilla on aina vaikutettu ja alistettu.  Myös valehdeltu. Shishkin kirjoittaa siitä, miten oli osattava käyttää oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Hän kirjoittaa, että koulu opetti lapsia nöyriksi orjiksi. Se oli välttämätön taito jos halusi menestyä, jos ei halunnut joutua vastavirtaan vaan pikemmin yhteiseen virtaan: ”sinä pomo – minä hölmö, minä pomo – sinä hölmö; rehellisellä työllä ei rikastu ;jos elät susien kanssa, ulvo susien lailla”.  Tämä sama ajatus toistuu myös toisessa, ”Nabokovin musteläikkä”-novellissa.

Pidin eniten niistä novelleista, joissa Shishkin tarkastelee elämää itsensä kautta, mutta kaikki olivat hyviä, yllätyksellisiäkin. Kuten Kaunokirjoituksen oppitunti: iso alkukirjain on kaiken alku ja loppuun pannaan piste, kun ei enää muuta ole. Mutta mitä näiden kahden merkin välissä tapahtuu, ei olekaan ihan vähäistä. Shishkin saa novelliinsa sopimaan niin monta tarinaa, että niistä olisi voinut tehdä parikin ihan erillistä.

”Pyhän Markuksen kellotornin” luin rakkaustarina miehen ja naisen välillä, mutta myös rakkaustarinana uuteen parempaan maailmaan. Tarinan nainen Lidia Kotsetkova haluaa olla tekemässä vallankumousta. Kirjailijalla on ollut käytössään rakastavaisten kirjeitä ja postikortteja 6000, kaikki kirjoitettuja 1900 -luvun alkupuolella, siis ennen kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Tämä tarina oli kiehtova. Kun maailman ja elämän parantamisen tahto iskee ihmisen läpi, siinä ei ole paljon vaihtoehtoja. 

Siinä ei silloin kysytä, onko kaikki mitä elämälläni teen, sen arvoista. Sen kysymyksen kohtaa vasta silloin, kun kaikki on ohi. Vallankumousta ei ole helppo tehdä. Sen sai Lidiakin monasti kokea. Vuonna 1907 hän kirjoitti rakastetulleen: "Lumi on jo sulanut, mutta sen sijaan että kapinoitaisiin, kylvetään viljaa...Kunhan kylvö tai sadonkorjuu alkaa, heistä(talonpojista) karisee koko vallankumouskiihko...".

Jos tämä olikin ensimmäinen lukemani  Mihail Shishkinin kirjoittama kirja, ei varmasti viimeinen. Neidonhius ja Sinun kirjeesi ovat jo ennen Kaunokirjoituksia ilmestyneitä teoksia.

Rukouksella vai ruoalla

On hernesopan ja laskiaispullien aika. Kauan sitten keksin valmistaa ihan vain itselleni hernesopan ja leipoa pullat. Soppaa tuli ainakin viisi litraa ja pullia niin paljon että piti naapureille jakaa. En ole sen jälkeen moiseen urakkaan ryhtynyt edes mittakaavaa pienentämällä. Tyydyn kaupan hernepurkkiin ja ostan pullani kaupasta.

Kovin paljon en harrasta valmisruokia eli teen itse ruokani. Siis suurta traumaa sieluuni ei litrakaupalla paisuneesta hernesopasta jäänyt.  Kun koko viime vuoden merkkasin päivittäin seinäkalenteriini päivän pääruokani, eivät kaupasta ostetut kovin montaa merkintää saaneet. Ateriatilastoni kertoi sen, että viime vuonna söin enemmän kasvisruokia kuin lihaa sekä säännöllisesti kalaa. Porsaanliha on hävinnyt ruokapöydältäni tyystin, broileria olen syönyt kerran tai kaksi kuussa. Lampaanlihasta en ole luopunut, kun sitä saa Hakaniemen hallista niin hyvin, mutta muuten punaisen lihan osuus on tosi vähäinen.

Mummollani oli aina porsaita. Ne lahdattiin ennen joulua ja sitten saatiinkin monenlaista ruokaa.  Opin jo lapsena syömään verimakkaraa. Veriletut ja veripalttu ovat aina olleet niin sanottuja hyviä ruokia, vaan ei niitä enää ole lautaselleni ilmaantunut.  Joskus sentään tein veriletut alusta asti ihan oikeaan vereen.  Myönnän, että tästä on jo jokunen aika. Hallista varmaan saisi vieläkin verta, mutta veripalttua en sielläkään ole nähnyt. Enää. Vielä viime vuonna oli. Ennen veripalttua oli aina saatavana Elannon myymälöistä. No se oli siihen aikaan, kun kaupoissa oli vielä palvelua, kun myyjät olivat myyjiä eivätkä hyllyjen täyttäjiä.

Olimme kerran kävelemässä Raja-Joosepin suunnalla, siellä jossain erämaassa. Kolmen päivän vaellusretkelle piti tietty ottaa kannettavaksi niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Mukana oli myös verilettujauhepussi. Olikohan se väsymyksen syy – 25 km kävelyä takana – vai hämärän majan, mutta tein lettujauhoista sopan.  Ihmettelin vähän miten juustokeitto voi olla niin mustaa. Syömättä jäi.

Kun Hemingway ei saanut unta, hän kuulemma keskittyi rukoilemaan ystäviensä puolesta. Siinä sitten yö sujui ja aamu tuli ennen kuin hänen lukuisat ystävänsä olivat saaneet kirjailijalta rukouksen.

Olin tässä vähän proosallisempi. Aloin muistella, missä olin saanut kokea herkullisia ruokaelämyksiä. Se oli vähän vaarallista ajattelua, sillä nälkäistä ei nukuta.  Oli pakko nousta näkkärille. Lopulta uni tuli enkä nähnyt unta juoksevista lammaspaisteista eikä ollut tyynyliina aamulla kuolastani likaisena.

Tämän talven suuri herkkuni eli uunissa kuivatut kirsikkatomaatit.

Tellervo Koivisto -elämäkerta

Anne Mattsson on kirjoittanut Tellervo Koiviston tarinan.  Kaikkihan me ”tunnemme” hänet hänen omien kirjojensa ja lukuisten lehtihaastattelujen kautta. Tellervo Koivisto on ollut valtakunnan julkkis yhtä kauan kuin miehensäkin, joten monen vuosikymmenen aikana aineistoa on kertynyt paljon. Luulisin kirjan kiinnostavan erityisesti heitä, jotka haluavat kurkata Manun ja Tellen yksityiseen maailmaan. Se onnistuu, kun Tellervo Koivisto on antanut kirjoittajalle rakkauskirjeitään. Kirja saattaa myös kiinnostaa heitä, jotka haluavat elää yksityiskohtaisia hetkiä pääministerin ja presidentin puolison kanssa.

Kirjan ehkä kiinnostavin anti itselleni oli Tellervon oma toiminta kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Millainen poliitikko hän oli, mitä asioita hän ajoi. Tietysti kirjassa kerrotaan myös Mauno Koivistosta.  Koko kirjan tekeminen ilman itse herraa ei varmaan olisi ollut mahdollista, sillä olihan rouvan miltei koko elämä miehensä lähellä ja rinnalla elämistä. He olivat Koivistot.

En ole lukenut Tellervo Koiviston omia kirjoja, joten en tiedä, onko tässä kirjassa samoja asioita. Luultavasti osin, mutta varmaan eri tavalla katsottuina.  Mattsson ei tyydy kertomaan vain Tellervon elämästä, vaan taustoittaa hänen lähtökohtiaan kaukaa. Kirjassa annetaan useita sivuja Tellervon vanhemmille ja erityisesti hänen isälleen ja satakuntalaisen pienviljelijän elämän tarkastelulle. Mattsson kirjoittaa, että sisällissodan ja maailmansodan melskeissä Einarista kasvoi sosialidemokraatti, maltillinen vasemmistolainen ja tämä näkemys siirtyi myös hänen lapsilleen. Tellervo Koivisto on todennut, että hän on aina ollut demari.

Tellervo Koivisto ei poliitikon vuosinaan ollut mikään kansan kiihottaja. Hän ei ollut pitkien puheitten nainen sen paremmin eduskunnassa kuin kaupunginvaltuustossakaan. Kaupunginpolitiikassa hän sanoo viihtyneensä, mutta ei niinkään eduskunnassa. Eri poliittisiin tehtäviin hän tuli aina valituksi hurjilla äänimäärillä eikä hänen tarvinnut tehdä edes rahoja nielevää vaalityötä.

Kirjasta saa kuvan ehkä vähän laiskansorttisesta naisesta, joka tarvitsee tönäisyä lähteäkseen liikkeelle.  Eräänlaisen henkisen tönäisyn hän sai 60 –luvun lopulla, kun naisen asemasta alettiin julkaista enemmän kirjoja ja lehtijuttuja. Kotirouva Tellervo Koivisto sai herätyksen, koska nämä kirjoitukset osuivat hyvin lähelle hänen omaa maailmaansa. Tämä uusi tapa puhua tasa-arvosta, sai Tellervo Koiviston toimimaan myös yhdistys 9:ssä. Näistä vaiheista ja siitä ajattelusta Mattsson on kirjoittanut monipuolisesti.

1960- ja 70 luvuilla Tellervo Koivisto pakinoi Suomen Kuvalehteen. Ne olivat lehdessä hyvin luettuja.  Ne myös osaltaan saattoivat siivittää Tellervon (ja samalla Manun) suosiota. Silloin ei ollut somemaailmasta vielä aavistustakaan. Alussa Koiviston pakinointi oli sellaista hauskoja terveisiä kotirouvalta -tyyliä, mutta vähitellen teksti muuttui enemmän politiikkaa ja yhteiskuntaa tarkastelevaksi.  Kirjan mukaan Tellervo Koiviston löysi kirjoittamalla oman identiteettinsä.  Näinhän se usein on. Asiat hahmottuvat ja tarkentuvat kirjoittamalla terävämmin kuin pelkästään niitä ajattelemalla.

Tellervo Koiviston totiseen olemukseen sopii hyvin hänen osuvat, ironiaa tihkuvat ilmaisut. Pitäessään puhetta satakuntalaisessa osakunnassa, hän kiteytti satakuntalaisuuden tuttuihin sanoihin ”karu, juro ja lauluton”.  Ehkä me satakuntalaiset olemme päältä päin tällaisia, mutta kyllä me osaamme myös syttyä intohimoisesti.  Kirjan kuvat ja tekstit kertovat tästäkin puolesta.

----

Kirjassa kerrotaan Tellervo Koiviston suorittaneen Turun Systeman konekirjoitusosaston alkeiskurssin, jonka kesto oli 50 tuntia.  Turun Systema kiersi maakunnissa kouluttamassa halukkaita konekirjoittajiksi. Tällaisen Systeman kurssin kävin minäkin. Opin kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä. Opin sen nopeasti enkä ole tätä ”sokeasti” kirjoittamisen taitoa hukannut elämäni aikana. Ainakin tässä asiassa on tullut toteen näytetyksi sanonta, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Hetki menneessä ajassa

Salli Hantunen on kuollut joulun alla – 105 vuoden ikäisenä. Tunsin hänet – tai ehkä on oikeampaa sanoa, että äitini tunsi hänet silloin ennen 50 – ja 60 luvuilla. Mutta mekin tapasimme Sallin kanssa noin puoli vuosisataa sitten. Salli oli monessa mukana, aktiivinen ammattiyhdistysliikkeessä, poliittisessa liikkeessä, sosialidemokraattisessa naisliikkeessä. Kirjoitti muistelunsa 92 vuoden ikäisenä!

Viime sunnuntain luin, että Annikki Arvo on kuollut. Tunsin hänet 70 –luvulla. Olimme yhdessä käynnistämässä vanhaa naisvoimisteluseuraa, Helsingin Työväen Naisvoimistelijoita. Olimme johtokunnassa, jumppasimme ja ohjasimme. Teimme kaikkea sitä mitä olimme molemmat koko elämämme ajan tehneet: liikuimme ja liikutimme muita, vapaaehtoisina ilman mitään palkkioita. Siihen aikaan painijoitten ja nyrkkeilijöitten mitalit olivat tärkeämpiä kuin tyttöjen salijumpat. Tänään seuratyöntekijöitäkin muistetaan. Viimeksi olin tällä viikolla tätä todistamassa, kun TUL heitä syntymäpäivänään palkitsi. He ovat tunnustuksen ansainneita.

TULn syntymäpäivän vastaanotolla, yhdenlaisella coctailtilaisuudella – on pitkä perinne. Jo 60 -luvulla Pekka Martin kutsui sidosryhmien edustajia yhteiseen tapaamiseen. Silloin ne järjestettiin legendaarisessa ravintola Sillankorvassa, jonka silloisen hovimestarin tiukka ja kaiken näkevä katse sai rappusia nousevan miettimään, olenko edustuskelpoinen. Eihän se sitä paitsi olisi edes hänelle kuulunut, mutta muisto tainnee kertoa enemmän nuoren naisen omasta epävarmuudesta.

Työväen Urheiluliitto on perustettu 26.1.1919 eli sadan vuoden syntymäpäivä on lähellä. Kun liitto täytti 50 vuotta, olin järjestämässä juhlia. Kiinnitimme liiton perustamisesta kertovan laatan Koiton talon seinään Simonkadulla. Pakkasta oli 26 astetta, Eila ja Terttu seisoivat kunniavartiossa nenänpäät punaisina mutta ryhdikkäinä. Tänään laattaa ei talon seinästä löydä. Varsinainen juhla vietettiin silloin Kulttuuritalolla, kunniavieraana oli presidentti Kekkonen. Juhlan historiikkiosuuden juontajan ääni oli viime lokakuussa kuolleen Paavo Noposen.

Näin oman ikänsä löytää edestään, jos sen nyt olisi sattunut unohtamaan. Oma historia kävelee vastaan kuolinilmoituksien kautta. Tai se kävelee vastaan tutun ihmisen hahmossa, jonka nimeä ei heti, jos ollenkaan, muista. Tervehdin vastaanotolla iloisesti hymyilevää naista, hetken löi tyhjää, tunnen mutta kuka. No tietysti, Hymyilevä mies -elokuvan pääosassa ollut nainen. Ei näyttelijä, vaan hän, ihan itse, nyrkkeilijä Olli Mäen rakastettu Raija. He olivat jälleen mukana niin kuin niin monesti ennenkin. Hymyilevä mies oli tehnyt hyvän vaikutuksen myös heihin – elokuvalle pohjan antaneelle – pariskunnalle.

Amerikasta puhaltaa koleasti

Lauantain Hesarissa oli aivan mainio Timo Peltosen juttu kuinka ilkiöhahmot raivasivat tien ilkiöpresidentille.  En ole elokuvia nähnyt enkä edes halua nähdä, sillä niin epämiellyttäviltä ne kuulostivat. Adam Sandlerin elokuvassa ”Oikeasti aikuiset”, päähenkilöt saavat käyttäytyä vaikka kuinka tökerösti, nöyryyttää, läpsiä ja pilkata toista ihmistä. Eivätkä he edes ole tomppeleita, vaan tavallisia ihmisiä, kirjoittaa Peltonen ja kertoo, että tämä kusipäisyys tuotti rahaa 162 miljoonaa dollaria eli oli hyvin tuottoisa elokuva. Me siis haluamme maksaa ja herkutella sillä miten ihmistä nujerretaan.

Samalla opimme ja otamme mallia elokuvan henkilöiltä. Kun elokuvassa kaikki on sallittua, se on vähitellen sallittua muuallakin. Huonosta käytöksestä tulee hyväksyttyä.

Trump lienee katsonut kaikki nämä leffat tai jos ei ole, sitten hänen moukkamaisuutensa on sisäsyntyistä. Trumpin käytöstavoista, tai pikemminkin niiden puutteesta, on saatu jo monta esimerkkiä. Vaimokin saa kulkea perässä kuin pikku piikatyttönen. Minä, minä ensin. 

Voi se myös olla täysin harkittua. Ehkä miljardööri on ajatellut, että puhumalla näin kun puhuu, hän saa vähän koulutetut ihmiset puolelleen. Jotenkin vain en osaa miehestä muuta ajatella kuin että hän on täysi narsisti. Ja se taas ei lupaa hyvää. En usko, että hän muuntuu toiseksi kuin mitä on viime kuukaudet ollut. Miksi muuttuisi? Eivätkö häneen luottavat ihmiset halua hänen olevan juuri tällaisen?  

Hän on nyt maailman vaikutusvaltaisimman maan johtaja. Amerikka on suuri maa. Kai sinne jos mihin, sopii presidentiksi miljardöörimies suuren suunsa kanssa. Mies joka sanoo vallan olevan nyt kansalla. Niin varmaan on. Eipä taida olla ensimmäistäkään tavallisen kansan edustajaa hänen hallintonsa miljoonamiesten keskellä.

Jos joku odotti, että Trumpin ensimmäinen puhe presidenttinä tarjoaisi jotain muuta kuin vaalien alla niin monesti kuultuja juttuja, pettyi pahasti. Odotin itsekin muuta kuin pelkkää populismia. Mutta ehkä hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hänen oli puhuttava peruskannattajilleen välittämättä muista. Niinhän Soinikin meillä tekee. Puhuu ja kirjoittaa plokiaan tarvittaessa vain omilleen vaikka on kuinka ulkoministeri. Poliitikollakin on raaminsa.

Vaalikampanjan aikana huomasin, että Teemu Selänne kannatti Trumpia.  Ja kannattaa edelleen.  Porilainen persujen kansanedustaja ehdottaa Selännettä persujen kansanedustajaehdokkaaksi. Selänne on minulle ollut aina hyvä jääkiekkoilija, joka on taidoillaan hankkinut itselleen miljoonaomaisuuden.  Mutta mitä hän ajattelee maailmanmenosta, siitä minulla ei ole ollut tietoa. Nyt on pieni aavistus. Olisipa kiva kuulla perustelut. Vaikka toisaalta, miljonäärithän ne ympäröivät Trumpia hänen kotimaassaankin. Jos raha määrittää ihmisen aseman, silloin tietysti Selänne on ihan oikeassa seurassa.

Jäätävää keliä tiedossa ympäristö- ja tasa-arvokysymyksissä.

Vanhaa ja uutta kirjallisuutta

On alkamassa oikea kirjallisuusvuosi. Varsinkin, jos ottaa tavoitteekseen lukea kaikki ne lukemattomat kirjat, jotka ovat 101 – kirjan listassa. Oma listani jäi aika pitkäksi.  Piti ihan tarkkaan katsoa eikä vain ihan katsoa, vaan myös luetteloida kirjat, joita en ole lukenut. Tarkoitan siis kirjallisuustoimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin listaa Suomi 101 – kirjaa. Paljon tuttuja kirjailijoita, paljon tuttuja kirjoja.

Kirjojen valinta on ollut mielenkiintoinen. On ollut varmaan vaikeaa valita, mitä ottaa, mitä jättää. Tuskin listoja on koottu siltä pohjalta, kuinka moni tykkää ja mikä on ollut kirjan kaupallinen menekki. Muutamat vanhemmat kirjat ovat itselleni tulleet melkein paremmin tutuiksi niistä tehtyjen elokuvien kautta kuin itse kirjoina. Olen joskus lukenut Aino Räsäsen Helena – sarjan, mutta niistä tehdyt elokuvat taidan osata melkein ulkoa. Valentin Ruma Elsa on muistissani vain Eeva-Kaarina Volasen kautta ja Peltosen Elmokin radiokuunnelmana. Hella Wuolijokea en ole lukenut, mutta tutuksihan kirjailija on tullut Niskavuori – filmeistä. Merkkasin Outsiderin Kilroy oli täällä, luetuksi, mutta löysinkin hyllystäni Hilja Valtosen kirjan Kilroy sen teki. Menivät Kilroyt sekaisin. Sinällään hauska juttu, että olen Kilroyni saanut palkintona pöytätenniskilpailuista.

Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa olen lukenut joskus kauan sitten. Kirjahyllystä löytyi viisi Pekkasen kirjaa, jotka ovat tulleet perintönä. Ehkä ne ovat myös sen takia jääneet lukematta. Kirjan ”Mies ja punapartaiset herrat” etusivulla oli omistuskirjoitus: ”Lepohetkiksi luettavaksi sairaan miehen omituisia mietiskelyjä”.  Kirjoitus on päivätty Helsingissä marraskuussa 1950. Pekkanen kuoli seitsemän vuotta myöhemmin. Omistuskirjoitus tuo kirjailijan heti eri tavalla lähelle, vaikkei se ollutkaan minulle kirjoitettu. Kannattaisikohan pyyhkiä pölyt pois vanhoista kirjoista ja lukea aluksi vaikka Toivo Pekkasen ja Unto Seppäsen kirjoja?

80 –luvun kirjoista kiinnitin huomiotani Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjavaan lehmään. En muista kirjaa lukeneeni. Selasin sitä ja luulen, etten lue nytkään. Aika älyttömän tuntuinen tämä ”suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta”. Pääosissa ovat Mika Tiivola, Kalevi Sorsa, Jouko Turkka ja Rauno Kärki. Kai tämänkin kirjan valinnalle on joku viisaus ollut.

Ennen kuin alan näitä kaikkia kirjoja ahmia, taidan kuunnella kirjaa koskevat keskustelut radiosta ja vasta sitten päättää, ansaitseeko tämä kirja minun aikaani. Toisaalta taas, lukulistasta ei tule kauhean pitkä, koska siitä putoaa heti kättelyssä monta kylätaskua pois.

 Joulun anti oli kaksi uutta kirjaa ja yksi uusi kirjailija. Riitta Jalosen Kirkkaus on hieno kirja. Se on kertomus uusiseelantilaisesta Janet Framesta, jota hoidetaan psykiatrisessa sairaalassa. Naisesta, josta tulee kuuluisa kirjailija. En osaa tarkkaan sanoa, mikä tässä kirjassa minua niin syvältä kosketti, mutta en olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Riitta Jalonen kirjoittaa kauniisti ja onhan tämä tarina – vaikka siinä osa onkin fiktiota – myös ihan todellisuuteen perustuva. Tällainen kirjallisuus koukuttaa minua.

Sitten tämä toinen kirja Nora Webster, jonka kirjoittaja on Colm Tóibín. Tämän irlantilaisen kirjailijan kirjat olen tähän saakka ohittanut. En ohita enää. Tóibín on mukavaa luettavaa. Hänen lauseensa ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirja kertoo leskeksi jääneestä Nora Websteristä, joka vähitellen murtautuu surustaan ulos. Tóibín ei mässäile tunteilla, hän kirjoittaa niistä lähes asiallisesti. Kirjassa ei myöskään ollut mitään suurta kohokohtaa eikä edes sen loppu ollut mikään huipentuma, mutta se oli miellyttävästi kerrottu, lämmin tarina irlantilaisnaisesta. 

Vuodet vain vierivät

Miltä tuntuisi olla sata vuotta vanha? Tai jopa vielä vähän vanhempikin. Ihan kauheasti ei houkuta.  Paitsi tietysti jos olisin hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin päänkin toimivuuden puolesta. Mikään ei vakuuta, että näin tulisi olemaan. Vielä meihin ei ole asennettu ikuisen elämän robottia. Tieteiskirjoissa näitä on ollut jo kymmeniä vuosia. Heihin on saatu jopa tunteita. Tai oikeammin, meidät on saatu tuntemaan että niillä on tunteita.

Viisi kymppiä on tänään ihan eri ikä kuin vielä 60 – luvulla. Sanoisin että siinä iässä ihminen on monella tapaa oikein hyvä eivätkä eletyt vuodet ole vieneet vielä mitään olennaista pois. Itselläni sen vuosikymmenen täyteen tuleminen ei tuntunut missään. Mieheni sanoi, että mennään nyt vielä autolla kiertämään Eurooppaa niin kauan kuin sinä jaksat ajaa. (Hänellä ei ollut ajokorttia). Naurattaa vieläkin, kun tämän muistan. Siitä eteenkinpäin kulki monta vuotta tosi lujaa. Melkein kuusikymppisenä ”opin” vielä golfinkin. 

Mutta siitä ei pääse mihinkään, että muutoksia tapahtuu.  Onneksi niin vähitellen, ettei niihin edes kiinnitä huomiota. Paitsi jos laittaa lukulasit silmilleen ja katsoo ihoaan suurentavalla peilillä. Pitikö katsoa! Muutos on aluksi enemmän ulkoinen kuin sisäinen, mutta vähitellen huomaa muuttuvansa. Kaikki jutut eivät kiinnosta niin kuin ennen, mutta myös kiinnostus uusiin ja erilaisiin asioihin saattaa herätä – tai sitten ei. Pahimmassa tapauksessa jää pitämään seuraa televisiolle.

Omassa vanhenemisessani pidän paljon siitä, etten enää kauheasti välitä mitä muut ajattelevat. Tai jos nyt ihan vähän välitänkin, en anna sille niin paljon painoa kuin ennen. En myöskään osaa sanoa, miten meillä suhtaudutaan vanhoihin ihmisiin. Nyt en tarkoita palvelukotimaailmaa, vaan ihan tätä arkea – elämää kaupoissa ja liikennevälineissä. Tietämättömyyteni johtuu ehkä siitä, etten vielä tarvitse muiden apua. Ehkä näkisin tätä puolta tarkemmin, jos olisin vaikkapa huonosti liikkuva. Puhelinmyyjät ovat luku sinänsä. Ainakin he, jotka tietävät syntymävuoteni. Puhuvat kuin vähäjärkiselle.

Ystävällisyys on tärkeää meille kaikille. Mutta nykyään ei ilon hetkienkään tarvitse olla suuria gaalajuhlia. Vähempikin kiva riittää. Vaatimukset vähenevät, enää ei tarvi saada kaikkea. Se helpottaa elämää.

Jos on pitänyt itsestään hyvää huolta, seitsemäänkään kymppiin ei maailmaa romahda. Sellaisen muutoksen itsessäni löydän, että olen alkanut ajatella, kuinka monta hyvää vuotta minulla on jäljellä. Vaikka kuinka kuntoilisin, uisin ja jumppaisin ja kävelisin rappuja, tulee päivä, jolloin ”väsy” iskee. Jolloin ei ole enää mitään tehtävissä. Onko minulla hyviä vuosia jäljellä viisi vai kymmenen tai vähemmän.? Onneksi tätä asiaa ei voi ennalta tietää. On vain elettävä tätä päivää niin, että se on enemmän ilon kuin turhan murehtimisen puolella. Kumma, ettei tällainen jäljellä olevien vuosien ajattelu ollenkaan ahdista. Meidät on varmaan rakennettu niin viisaasti, että kaiken loppumisen hyväksyy.

En mieti mitä tekisin näillä vanhuusvuosillani. Jos jatkan tätä samaa rataa kuin viime vuodet, ajankäytöllisiä ongelmia ei tule. Etenkin, kun on otettava huomioon se, että tulevaisuudessa (nyt jo) teen kaiken puolta hitaammin kuin ennen ja että puolet ajastani kuluu hukkuneitten tavaroitten etsintään. Arkipäiväni luultavasti täyttyy tällaisista haasteista. 

Siis miksi tällaista mietin ja tästä kirjoitan? No kun taas on syntymäpäivä ovella. Niitä on ihan yhtenään.

Helsinki Lux - kaunis valokukka