"Elämä on showta"

Arto Halosen elokuva "Sinivalkoinen valhe" jysähti suoraan suoneen. Ehkä kuitenkin enemmän sieluuni. Ennakkoajatukseni dokumentista oli, pitääkö tätä vielä jauhaa ja jaksanko katsoa koko juttua. Onneksi katsoin.  Se oli hyvin tehty. Se oli hetkittäin kuin salapoliisikertomus, jossa luvattuja haastatteluja ei annettu eikä tapaamisiin saavuttu.

Voittamisen pakko on kova asia. Sen tämä dokumentti kertoo monella eri sävyllä. Se koskee niin urheilijaa, valmentajaa kuin muutakin urheilujohtoa. Halonen on tehnyt dokumentin suorastaan kylmän viileästi.  Katsoja saa päättää, mihin haluaa uskoa. Minä ainakaan en enää usko, ettei mitään menetelmiä olisi käytetty. "Kaikki" sen ovat tienneet, mutta myöntää sitä ei saa. Anteeksi voidaan pyytää, mutta korkeintaan vain sitä, että on jääty kiinni, ei itse dopingia. Koska kaikkihan sitä tekivät. Ja niin kuin hiihdon valmentaja Kuutsa härskisti sanoi: elämä on showta.

Olen aina todella vahvasti halunnut uskoa suomalaiseen urheilijaan, heidän "puhtauteensa".  Se taitaa olla vähän sama asia kuin uskominen suomalaiseen puhtaaseen ruokaan. Se on vaistonvarainen ajatus ja uskomus, että emmehän me suomalaiset petä.

Sitten tulivat Lahden kisat. Olin siellä itsekin katsomossa vuonna 2001. Se onkin ainoa kerta,  kun olen ollut Lahden kisoissa.  Ja me riemuitsimme, kun Janne Immonen tuli aivan kärjen tuntumassa - kunnes  (mukamas) sauva katkesi.  Me huokasimme, ei voi olla totta. Niin huokasi myös tv -toimittaja. Sitten tulivat testitulokset, Isometsä otti syyt niskoilleen ja myönsi käyttäneensä hemohessiä. Nyt tiedämme, ettei tämä ollut päätepiste, vaan tästä koko rumba vasta alkoi.

Suomalaiset eivät olleet ainoita, jotka käyttivät vippaskonsteja. Halonen nostaa vahvasti esille italialaiset, mutta myös norjalaiset ja ruotsalaiset.  Hyvin kuvaavaa asian käsittelylle on eloisan ja hiihtäjänä hyvin menestyneen Manuela Di Centan haastattelu.  Hän oli Jarmo Punkkisen henkilökohtainen valmennettava ja huokailee Punkkisen ihanista sinisistä silmistä ja charmikkaasta olemuksesta. Vaan kun tuli puhe veriarvojen noususta, oli kiire lähteä pois haastattelusta.

Halosen dokumentissa kolahti minuun myös meidän fanaattisuutemme. Tosin en tiedä, olemmeko  sen fanaattisempia kuin norjalaiset ja ruotsalaiset, mutta dokumentistä välittyvä hurmahenkisyys kuulosti  kamalalta. Ylikansallismieliseltä. Ehkä tunteeseeni vaikutti elokuvan leikkaus. Kun puhuttiin veriarvoista ja hemohessistä, niin TV -toimittajien hehkutus kuulosti pelkältä ironialta, "nuorison esikuvia parhaimmillaan", sanoi Tapio Suominen. Niinpä.  Kun Mika Myllylä toi viestijoukkueen ankkurina Suomen ensimmäisenä maaliin, maailma ei voinut enää olla sen sinivalkoisempi. Suomen liput liehuivat. Suomi voitti Norjan!!!

Ymmärrän hyvin, miksi urheilijat haluavat voittaa. Miksi eivät haluaisi, kun siinä rääkissä ovat. Ja varmasti on ihanaa, kun kansa huutaa ja on hurmiossa, mutta on voittamisen takana myös raha. Ja suuri raha, kun ollaan huipulla. Ehkä siinä kohtaa urheilijan realismi pettää ja hän tahtoo voittaa millä hinnalla hyvänsä. Ihmisiä hekin ovat.