On päiviä, jolloin tunnen oloni kurjaksi ilman mitään erityistä syytä. Mikään vaan ei tunnu miltään. Kesäiset päivät junnaavat eteenpäin. Olisikohan tämä sitä vanhan ihmisen masennusta, mietin. Kun päivät ovat täyttä touhua, en ennätä miettiä, onko nyt hyvä vai paha olla. Päiviä ei kuitenkaan voi - eikä saa - täyttää jatkuvalla touhulla.
Mieli virkistyy pienistä asioista. Erityisesti se saa hyvää oloa kiitoksesta. Ja nyt tarkoitan sellaista kiitosta, että saan uida lämpimässä ja puhtaassa järvessä. Tai saan istua sukulaisten/ystävien kanssa ilman kärhämää. Vaikka emme olisikaan samaa mieltä kaikista maailman asioista, voimme olla ystävällisiä toisillemme. Siitä jää hyvä mieli pitkäksi aikaa.
Viisas lääkäri/kirjailija Helinä Siikala on sanonut jotain sen suuntaista, että kosketus on aivojen koskettamista. Noin puoli vuotta Kajn kuoleman jälkeen oln hammaslääkärissä, jossa hänen (mies) kätensä hipaisi poskeani. Muistan, miten sävähdin.
Kosketuksen - sekä konkreettisen että henkisen - tarve ei iän myötä katoa minnekään. Sen saaminen vain muuttaa ajan myötä muotoaan. Kun viisi vuotias Eemeli seisoo edessäni ja sanoo, heitä sillai, olen myyty. Se on siinä ja siinä, että jaksan heittää pojan olkapäälleni, mutta teen sen. Eemelin riemu on niin täydellistä, että saan itsekin suuren annoksen hyvää oloa.
Golfatessa tutuimmat pelikaverit saavat osakseen kaiken "rätinäni", jos sattuu huonompi päivä. Vaikka olen vain hyvin tavallinen ns. klubipelaaja, ei se vähennä tunteiden aaltoliikettä, kun peli kulkee miten sattuu. Aina siitäkään ei välitä.
Ei varsinkaan silloin, kun peliseuraksi sattuu huumoritajuinen ja kivasti flirttaileva mies. Golflyöntikö silloin tärkeää - ei todellakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti