Muutama vuosi sitten pelastin naapureiden muuttotalkoista Helvi Hämäläisen päiväkirjat, joissa molemmissa taitaa olla sivuja seitsemisen sataa. Kirjoista jäi mielikuva ilkeämielisestä ihmisestä, mutta ovathan ne samalla huikeata tarinaa suomalaisesta kulttuurista ja sen tekijöistä. Toinen päiväkirjoista lähti piha-aidalta innostuneen lukijan mukaan, mutta jäljellä on vielä vuosista 1955-1988 kertovat päiväkirjat.
Kirjoista luopuminen on vaikeaa. Tavattoman vaikeaa. Selaan niitä säännöllisin väliajoin ja pohdin, mistä voisin luopua. Melkein jokaiseen kirjaan löytyy selitys, miksi sen haluan pitää. Ja kuitenkin, valtaosa kirjoista on sellaisia, joita en enää lue. En lue, mutta kylläkin selaan. Tutusta kirjasta voi palauttaa mieleen jotain viisasta tai jotain vain mukavaa selaamalla. Joskus luen jonkun vanhan kirjan ihan siksi, että on hauskaa maistella miltä se tänään tuntuu. Näenkö kirjan eri tavalla kuin kolme vuosikymmentä sitten.
Lukemisesta ei pidä luopua. Jos päivittäin menee enemmän aikaa somessa kuin kirjan seurassa, kannattaa miettiä tärkeysjärjestystä. Minunkin. Hampaat on harjattava iltaisin, ja kirjaa on luettava ainakin muutama sivu ennen nukahtamista. Eikä minkäänlaista matkaa voi edes ajatella ilman kirjaa.
Tällaiset sadepäivät kuin tänään sunnuntaina, ovat ihania. Ei tarvitse tehdä mitään, ei mennä edes ulos kuin sen verran että koira saa hoidettua tarpeensa. Muuten voi vain vajota sohvan pohjalle ja lukea/selailla kirjoja. Knausgård ja sadepäivä - aivan mainio yhdistelmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti