Voimistelun juhlaviikko

Naisvoimistelun koko kirjo esiintyi tällä viikolla Helsingissä. (Lue: myös miehiä oli mukana). Gymnaestradassa ei kilpailtu, vaan liikunnallisia taitoja näytettiin pienissä ryhmissä ja suurissa kenttäesityksissä. Näitä viime mainittuja meillä ei ole nähtykään pitkään aikaan. Ennen niitä oli usein. Se oli silloin, kun Suomessa oli kaksi vahvaa urheilujärjestöä: TUL ja SVUL.  Molemmmilla järjestöillä oli Liittojuhlansa ja Suurkisansa. Ne olivat suuria kilpailutapahtumia, mutta näyttävintä juhlissa olivat kenttäohjelmat. Tuhansien tyttöjen ja naisten ja silloin kauan sitten, myös poikien ja miesten kenttäohjelmat.

Aikoinaan sosialistisen maailman tavallaan vastine gymnaestradalle olivat spartakiadit, joihin myös TUL:n voimistelijat kutsuttiin. Useita kenttäohjelmia laatinut Eevi Kaasinen kertoo kirjassaan "Liikkeen harmonia" Tshekkoslovakiassa vuonna 1960 järjestetyistä spartakiadeista. Ne olivat valtavat: naisten esityksessä oli mukana 12 000 voimistelijaa, miesten esityksessä 13 000.  LIsäksi 2000 äitiä ja isää valloitti katsojat esityksellään pienten lasten kanssa. Mutta siellä olivatkin armeija ja koululaitos mukana. Meillä ohjelmat opeteltiin urheiluseurojen jumppatunneilla.

Suurissa esityksissä pelataan kuvioilla ja ryhmityksien nopeilla ja yllättävillä vaihteluilla. Voimistelijan suorittamat liikkeet ovat yksinkertaiset, tärkeintä on suorituksen yhtäaikaisuus ja tietysti se, että olet oikealla paikalla oikeaan aikaan, että rivit pysyvät suorina ja kuviot muodostuvat selkeiksi. Vaikka aikanaan työssäni seurasin hyvin läheltä harjoituksia, en vieläkään voi olla hämmästelemättä sitä, miten kuviot saadaan toimimaan.  Voimistelijat harjoittelevat ohjelman pienissä ryhmissä, sitten heidän on muutamassa harjoituksessa löydettävä paikkansa suuresta kokonaisuudesta. Ohjaajalta ja ohjelman laatijalta vaaditaan paljon.  Jos ohjelmalla on idea, hyvällä ohjelmalla se on aina, se auttaa voimistelijaa hahmottamaan paremmin millaisen ohjelman osa hän on.

Kuva on TUL:n vuoden 1963 Liittojuhlasta. Pikkutytöt esittämässä satuaiheista ohjelmaa.

Voimistelijalle on ihana kokemus olla kentällä, olla yksi osa suuresta kokonaisuudesta. Olen itsekin saanut pari kertaa sen kokea. Ensimmäisellä kerralla TUL:n liittojuhlan naisten kenttäesityksessä Helsingin Pallokentällä naisia oli koko kentällinen, laidasta laitaan koko kenttä täynnä tuhansia sinipukuisia.  Myös katsomossa voi kokea sykähdyttäviä hetkiä. Niitä varmasti myös tällä viikolla koettiin.  Sillä onhan se niin, että on laji mikä tahansa, on tunteita koskettava suoritus tai teos aina nautittava.