"Valta on aina niillä, jotka onnistuvat hallitsemaan elämän alkulähdettä, hallitsemaan naisen ruumista. Vanha afganistanilainen ilmaus zan , zar, waa, zamin kiteyttää miesten henkilökohtaiseen omaisuuteen alati kohdistuvan uhkan, joka on aina ollut tärkein syy tarttua aseisiin. Naiset. Kulta. Ja maa. Siinä järjestyksessä."
Näin kirjoittaa Jenny Nordberg kirjassaan "Kabulin tyttöjen salaisuus". Kirja on hyvin kirjoitettu kurkistus afganistanilaiseen salattuun maailmaan, jossa tytöt saavat muutaman vuoden kasvaa kuin pojat - vapaana. Tässä maassa vain poika on oikea lapsi. Jos perheeseen syntyy vain tyttöjä, silloin yhdelle tytöistä saatetaan antaa lupa olla poika lapsuusvuosiensa ajan. Sitä ei suinkaan tehdä tytön takia, vaan perheen kunnian takia. Perhe ilman poikaa ei ole mitään.
Nordberg kuvaa sekä perinteisesti elävän afgaaninaisen elämää että todellisin esimerkein pojan elämää elävän tytön kokemuksia epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Millaisia he ovat ja mitä he toivovat elämältä nämä pacha posh - tytöt. Kirja kertoo, miten tytöt nauttivat saamastaan vapaudesta, joka sallii heille pukeutumisen pitkiin housuihin ja tavata muita nuoria.
Poikalasten elämä on afgaanikulttuurissa ihan muuta kuin kotiin sidottujen tyttöjen. Talibanin aikaan tilanne oli vielä kamalampi, silloin tytöt todella suljettiin neljän seinän sisälle. Afganistania ei voi ajatella länsimaisittain. Perinteen merkitys on maassa valtavan suuri, määräävä. Naisen asema on täysin alisteinen miehelle. Jos nainen toimii vuorovaikutuksessa vieraiden miesten kanssa, jos hänen työtovereinaan on miehiä, se jo yksistään on vaikea asia. Nainen ei saa tahriinnuttaa kaikkein tärkeintä asiaa, kunniaa. Sitä valvovat kaikki. Jopa pikkupojat on opetettu seuraamaan naisten käyttäytymistä. Kaiken aikaa naisen on otettava huomioon toiset ihmiset, suku ja kylä.
Isä on perheen pää. Onneksi kaikki isät eivät ole samanlaisia, on myös vapaamielisiä isiä, jotka haluavat antaa tyttärelleen mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, omaan ammattiin ja omaan talouteen. Kirjassa kerrotaan Azitasta, tytöstä, jonka hänen isänsä koulutti. Hänellä oli isä joka halusi että hänestä tulee jotain. Mutta toisin kävi. Lopulta Azita ei saanut valita miestä itselleen, vaan isä valitsi lukutaidottoman, koulujakäymättömän miehen, jolla jo oli yksi vaimo. Lopulta Azitan kuitenkin eteni poliitikoksi. Oman miehensä hän sai hiljaiseksi antamalla hänelle suuren osan palkastaan.
Naisten asema voi tuskin maassa muuttua muuten kuin isien kautta. Että isät näkevät tyttärensä ihmisinä, joita kannattaa kouluttaa. Eräs pacha posh - Zahra sanoi ettei hän halua olla afgaaninainen, koska naiset ovat toisen luokan kansalaisia, miesten vahtimia ja hallitsemia.
Kansanedustaja Nasima Razmyar on Afganistanista. Hänen isänsä on antanut tyttärelleen samat mahdollisuudet kuin pojalleen. En tiedä, olisiko se ollut mahdollista Kabulissa. Ainakin se olisi ollut vaikeampaa. Nordbergin kuvaus Azitasta poliitikkona ja korruptoituneesta parlamentista, kertoo aivan erilaisesta kulttuurista kuin mihin me olemme tottuneet. Mutta niin Nasiman kuin Azitakin on tehtävä tekoja, oltava esillä. Nasiman ei sentään tarvitse ruokkia ja majoittaa kyläläisiä, avunpyytäjiä ja kannattajiaan niin kuin Azitan Kabulissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti