Ennen kuin olemme päätepysäkillä

Eeva  Kilven kirjan nimi "Kuolinsiivous" pysäytti ihmettelemään, miten joku voi antaa kirjalleen tuollaisen nimen. Kirjassa Eeva Kilpi muistelee menneitä, vähän kuin tyhjentäisi kaappiaan. Ottaa jotain pois, hyväksyy ja hylkää. Kuolemasta ei paljon puhuta, mutta teksti on kuin hyvästiijättöä koetulle. Ja viestiä läheisille.

Varmaan useimmat vanhat ihmiset muistelevat ja muistavat, vaikka kaikki eivät teekään muistoistaan kirjaa.  Kun vuonna 2002 kävin elämäntarinan kirjoittamisen kurssin, se oli niitä ensimmäisiä tämän tyyppisiä kursseja. Tänään niiden suosio on räjähtänyt. Ihmiset haluavat kirjoittaa oman tarinansa muistoksi jälkipolville. Se on hyvä, koska se maailma, missä 1920-40 -luvuilla syntyneet ovat eläneet, on ihan jotain muuta kuin tämä nykyinen aika.

Mutta mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme omasta elämästämme? On helpompaa kirjoittaa kaikesta siitä mitä vuosien aikana tapahtui, kuin siitä, miltä kaikki tuntui.  Eeva Kilpi kirjoittaa: elämä on velvollisuus, se on syyllisyyttä, ja se on intohimoa. Jokainen meistä löytää itsestään näitä asioita. Ehkä olemme olleet myös itsekkäitä emmekä aina oikeudenmukaisiakaan. Kaikkia kaipuitaan ja pettymyksiään ei varmaankaan tarvitse kirjoittaa julki. Jos kuitenkin mielessä on asioita, jotka haluaisi sanoa läheisilleen ennen kuolemaansa, niin koska se hetki sitten on? Emmehän tiedä kuolinhetkeämme. Onneksi.

 Rachel Joycen kirja "Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu" kertoo saattokodin asukkaista. Se vie lukijansa keskelle jäähyväistunnelmia, mutta  ei siellä itketä eikä valitetakaan. Joku on hiljaisempi, joku seurallisempi, joku pisteliäämpi. Niin kuin on elämässäänkin. Queenie sanoo, minä olen tullut tänne kuolemaan.  - Ei, olet tullut tänne elämään siihen saakka kunnes kuolet. Siinä on merkittävä ero.

 Queenie Hennessy lähettää jäähyväiskirjeen Harold Frylle, etärakkaalleen, jolle hän ei ole koskaan kertonut rakkaudestaan. Mieheltä tulee viesti: kävelen luoksesi, odota.  Matka on satoja kilometrejä, halki Englannin.  Kirje herättää koko saattokodin väen odottamaan Haroldin tuloa. Ja päivien vieriessä, Queenie jatkaa tunnustuksiaan, kirjoittaa Haroldille kaikesta, mitä hän tunsi ja mitä tapahtui. Kaikesta siitä, mistä mies ei tiedä mitään. Tarina on rakkautta tulvillaan, siinä on myös paljon surua. Ja iloa.

Tarinan keskelle (tai toisinpäin) sijoittuu kaikki se mitä saattokodissa tapahtuu. Kodissa, jossa  kukaan ei ole kauan. Pienet asiat ovat tärkeitä. Yhteinen kuutamon katselu, pilvien liikkeet. Välillä nauretaan ja tuskaillaan. Valitse minkä juoman tahansa, makueroja ei löydy, kaikki ne maistuvat märältä pahvilta, sanoo Finty, suorasuu. Terapiaympyrässä Finty ei halua puhua kuolemasta, hän puhuisi mieluummin seksistä: "onko kukaan saanut viime aikoina, me hylkiöt, päätepysäkille joutuneet".

Sekä Kilpi että että Joyce vahvistivat jälleen omaa ajatteluani siitä, että ihmiselle olisi onneksi, jos hän osaisi puhua tunteistaan silloin kun niiden aika on. Ettei myöhemmin iarvitsisi tuskailla, miksi en silloin sanonut mitään.

Kuva on Heikki Pitkäsen puupiirros "ensi lumi"-kortista.