On hyvin surullinen ajatus, että vanhuus ja raihnainen ruumis tarkoittavat niin usein samaa asiaa: olet muuttunut toiseksi, sinulla ei ole omaa identiteettiä. Sinut ruokitaan, lääkitään, sinut pidetään puhtaana, mutta kenelläkään ei ole aikaa tai ehkei haluakaan nähdä sinua ihmisenä joka edelleen olet.
Kuulostaako synkeältä? Kaiken kuulemani ja lukemani perusteella todellisuus on vähintäänkin näin paha. Kuvittelin itseni tällaiseen tilanteeseen. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla aivan vieraitten ihmisten hoivattavana, ihmisten, jotka eivät tunne minua. Eivät tiedä taustojani, eivät mitään elämästäni, näkevät vain ihmisen kuoren. Voi olla, että vuorovaikutus jää vähäiseksi, ja kun ei paljon keskustella, vanhan ihmisen sanavarasto hupenee vähitellen pikkulapsen tasolle. Eipä juuri naurata tällainen tulevaisuuskuva.
ELÄMÄNTARINA -lehden viime numerossa oli kirjoituksia hoitavan runon ja tarinan tärkeydestä hoitotyössä. Anna-Liisa Karjalainen kirjoittaa siitä miten kuvat ja elämäntarinat auttavat inhimillistämään hoitosuhteen. Kuvat auttavat muistisairasta muistamaan ja ne tuovat näkyville ihmisen sellaisena kuin hän on ollut. Sekä itselleen että häntä hoitaville.Pidin tästä kirjoituksesta, koska se yhtäkkiä avasi uuden portin ja tavallaan antoi palautteen siitä "työstä", jota itse olen eläkevuosinani tehnyt. Olen monien kuvien ja tekstien kautta rakentanut tarinaa elämästäni, vanhemmistani ja isovanhemmistani. Olen ajatellut niitä tehdessäni, että jääpä joku muisto heistä ja minusta. Kirjojen tekeminen on ollut hauskaa, aivot ovat saaneet töitä ja olen tuntenut, että käytän aikaani järkevästi. Ettei se ole vain tyhjän tilan täyttöä.
Nyt siis Anna-Liisa Karjalaisen kirjoituksen kautta avautui töilleni vielä yksi lisämerkitys. Ja luulen, ettei se ole yhtään muita vähäisempi.
Totta puhut.
VastaaPoista