Britanniassa ihmiset ainakin saatiin pökertävään tilaan. Kauanko tässä on globalisaatiosta puhuttu, tai siis kauanko se on ollut olemassa? Olisiko kaksikymmentä vuotta. Ainakin. Silti ihmisillä näyttäisi edelleen olevan sellainen olo, että pitäisi päästä takaisin entisiin hyviin aikoihin. Kun EU häviää, se on kuin hokkuspokkus, kaikki palaa entiselleen. Näin ei tietenkään tapahdu. Ihan vähän hirvittää tämä populistien juhlinta niin Britanniassa kuin Amerikassa.
Meilläkin 27 000 ihmistä on antanut nimensä erolle EU:sta paperiin. Ja kun seuraaviin eduskuntavaaleihin päästään, alkaa sen päiväinen hurlumhei. Silloin ei millään tosiasioilla tule olemaan väliä. Väliä on vain sillä, että joku pääsee hillopurkilleen.
Tosiasioilla ei ihmisiä ole koskaan valloitettu eikä sitoutettu. Siksi tunnemaalarit tulevat roiskimaan värejä seinille. Siinä maalaamisessa ei varmaan tosiasioista kovin tarkasti välitetä. Myös tässä EU - keskustelussa kuin kaikessa muussakin, sanat ovat hyvin tärkeitä. Ja niiden merkityksen samanlainen ymmärtäminen.
Margaret Atwoodin kirjassa Uusi maa, on geenitekniikalla kehitettyjä uuden ajan ihmisiä, crakelaisia, jotka ovat lempeitä eivätkä tiedä mitä viha on. Heillä ei myöskään ole sanoja kaikelle, he osaavat ilmaista itseään, mutta eivät osaa kirjoittaa. Siksi he ihmettelevät, mitä mies tarkoittaa, kun hän huutaa kovaa voi v...ttu, v--ttu. Ketä hän oikein pyytää avukseen? Miten siis selität tämän manauksen kielitaidottomalle?
Atwoodin kirjassa v -sanan selitys menee jotenkin niin, että se on sellainen, joka ei ole näkyvissä, se on kyllä tässä lähellä ja aina saatavilla, mutta siihen ei voi koskea. Vähän kuin EU.
Kuivaneulapiirros on Anne-Mari Meltauksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti