Galveston

"Olin tiennyt, että jotain oli vialla. Muutamia päiviä aiemmin, kun olin juossut ylös portaita ajaessani erästä tyyppiä takaa,minulla oli ollut hengitysvaikeuksia. Rintaani puristi, tuntui siltä kuin sen päällä olisi levytanko. Olin ryypännyt varsin rankasti pari viikkoa, mutta tiesin, ettei kyse ollut pelkästään siitä. Raivoistuin niin paljon äkillisestä kivusta, että katkaisin tyypin käden."

Nic Pizzolatonin kirjassa  Galveston on paljon pahaa, paljon pimeyttä ja tuskaa. Tästä kaikesta huolimatta se oli kiehtovaa luettavaa. Siinä oli paljon läsnäoloa ja melkein hempeyttä, melkein rakkautta.

Kirja on tarina palkkamurhaajasta, jonka sydän vielä värähtelee ymmärryksestä ja toivosta. Roy on vähän rujo, ei alkujankaan mikään komea ja rumenee lisää kaikkien saamiensa kolhujen seurauksena.  Palkkamurhaajasta pahatkin teot perustellaan hyvällä tarkoituksella. Sitä ymmärtää ja sitä toivoo, että hyvä voittaisi. Niin kuin se lopulta eräällä tavalla voittaakin.

Väkivalta on yksinkertaista ja selkeää. Siinä menee joko henki tai sitten jää ainakin raajarikoksi. Pizzolate osaa taitavasti limittää väkivallan ja pelon, mutta myös mahdollisuuden - pienen, mutta kuitenkin mahdollisuuden, päästä pois tästä elämästä. Ei ole pakko olla huora. Tai tappaja.

Jännittävän psykologisia kirjoja kirjoittava Dennis Lehane sanoo kirjaa vuosikymmenen parhaaksi noir -teokseksi. En ainakaan itse ole pitkään aikaan lukenut vastaavaa pimeydessä vaeltavaa kirjaa, jonka pohjavire on näin vahvasti surullinen.

Viime sivuilla kyyneleet tulvivat silmiini. Ehkä olen tullut yliherkäksi, koska olihan tämä kirja kuitenkin "vain" dekkari. Tai sitten se oli todella hienosti kirjoitettu.