Pikemminkin muistoni isästä nousuhumalassa saavat nauramaan. Hymyyn ei tarvita kuin Tapio Rautavaaran laulu Anttilan keväthuumaus - ja niin tanssii Anttila kevätniityllä karvaisia jalkojaan heitellen. Se oli isäni bravuuri, mutta esitys vaati aina meidät lapset ympärilleen. Pitihän tanssilla olla yleisönsä.
Tämän päiväisen isäinpäivän jutut saivat miettimään omaa isääni. Jos nyt äkkiä pitäisi kertoa hänestä jotain olennaista, niin ehkä tuo Anttilan keväthuumaus ei olisi ensimmäinen juttu, mutta aika kärjessä se olisi. Niin kuin olisivat myös hänen shakkiharrastuksensa aina kilpailuihin osallistumista myöten, kirjojen lukeminen ja politiikan seuraaminen.
Suuri tehdas näkyi vahvasti pienessä pitäjässä. Myös henkilötasolla. Tehtaan hiihdoissa isän oli pärjättävä tehtaan johtajille, shakissa nämä oli voitettava. Ne olivat varmasti henkisesti sellaisia pieniä koitoksia työmies vastaan pomot. Ehkä juuri nämä yhteiset tekemiset myös säilyttivät puhevälit hyvinä, asiat hoituivat keskustelemalla eivätkä ne muuksi muuttuneet isän pääluottamusmiesvuosinakaan.
Ja onhan niitä muitakin juttuja. Isä sai komeana miehenä aina ammattiosaston näytelmissä ensirakastajan roolin, hän oppi pitämään hyviä puheita,hän oli hyvä tanssimaan, kova hiihtäjä... Kun sotavuosista oli kulunut riittävän kauan, alkoholin juontikin asettui kohdalleen. Mitä enemmän tuli ikää, sitä vähemmän teki mieli läträtä viinalla. Halu elää ja olla hyvässä kunnossa, ne olivat tärkeitä asioita. Vanhaksi hän saikin elää.
Yhden - ja tärkeän asian muistan isästäni selkeästi: hän ei ikinä painostanut minua mihinkään. Aina sain tehdä omat valintani, pitää oman pääni. Mitä sitten valitsinkin, tyhmästi tai viisaasti, siihen sain tukea. Tästä olisi pitänyt osata ajoissa kiittää. Taisi jäädä tekemättä. Mutta niinhän se niin usein menee. Sitä mikä on todella tärkeää, sen huomaa vasta matkan päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti