Tapahtui Tampereella

Sitä ollaan tultu 70 -luvulle. Tämä tuli mieleen paria tv -ohjelmaa katsoessani. Sanat luokkasota, luokkaviha, kommunismi ja kapitalismi liikkuivat ilmassa kuin ennen muinoin.
Kun en halua käyttää kallista (ja vähäistä) aikaani lukemalla kaikkea mitä sosiaalisessa mediassa liikkuu, en ole tiennyt Tampereen kiakkomellakoihin valmistautumisesta enkä myöskään näistä "päin pläsiä, porvaria" -tunnelmista. Näin sitä on ulkona kuin lumiukko, kun tyytyy lukemaan vain normaalit sanomalehdet.

Mellakan idea oli saada heidän (keitä he nyt sitten olivatkaan) äänensä kuuluville. Ja saivat. 1990 -luvun laman aikaan sosiologeilta kuului viestejä, että jonain päivänä myös Suomessa voi räjähtää. Kun riittävä määrä ihmisiä kokee olevansa nurkkaan ahdistettuja, voi jopa meillä syntyä mekkaloita.  Mielenosoitus on aina ok, mutta kaikki väkivalta on tyhmää ja turhaa. Stockmannin ikkunoita rikkomalla kapitalismi ei häviä minnekään.

Miten ihmiset voisivat saada äänensä kuuluville muuten kuin piiloutumalla naamarien taakse ja metelöimällä? En ole alkuunkaan samaa mieltä niiden kanssa, jotka sanovat, että tämän päivän Suomessa ihmiset saavat hyvin äänensä kuuluviin sosiaalisessa mediassa. Eivät saa. Kuka kuulee heitä maan hiljaisia?  Viime eduskuntavaaleissa yksi puolue kuuli. Toinen asia kokonaan on se, tuottiko kuuleminen muuta kuin suuren eduskuntaryhmän.

Gallupeissa on kerta toisensa jälkeen suuri määrä ihmisiä, jotka eivät osaa tai eivät halua sanoa keitä he kannattavat.  Siinä ryhmässä on varmasti suuri osa ihmisiä, jotka ovat heikoilla tämän päivän yhteiskunnassa: työttömät, vähän koulutetut, yksineläjät, terveysongelmista kärsivät, pienipalkkaiset työntekijät ja eläkeläiset.

Mutta kysyn kuin A.Kontula, mitä meidän pitää tehdä toisin, ettei syntyisi painetta tällaiselle yhteenotolle. Miten pysäyttää eriarvoistuminen? Siitähän kaikki lähtee. Ja siitä, että ihmisillä on töitä, ja palkka, jolla voi elää.

Metsän tarina

Taitaa olla jo vuosi siitä, kun suomalainen luontodokumentti Metsän tarina tuli elokuvateattereihin. Onneksi eivät heti lopettaneet sen näyttämistä. Näin  tällainen hitaampikin jahkaaja ennätti sen nähdä. Olen jostain lukenut, että dokumentin katsojaluvut ovat huomattavan suuret. Eikä syyttä.

Dokumenttia on tehty nelisen vuotta. On varmasti tarvittu aikaa ja malttia, että on saatu kuvatuksi linnut ja muut metsän eläimet touhuissaan. Lähikuvat ovat upeita. En tiedä, olivatko pöllöt viirupöllöjä vai mitä, mutta voi hertika sentään millaisin vaihtuvin ilmein pöllöt ympäristöään seurasivat. Eipä tekisi mieli hämärissä moista katsetta kohdata. Käärmeistä en välittänyt ollenkaan, mutta ilveksen pentujen kisailua olisin voinut katsoa vaikka kuinka kauan.

Yhtenä elokuvan tekijänä on ollut Hannu Siitonen, jonka useimmat taitavat muistaa hyvänä keihäänheittäjänä. No hän on myös luontokuvaaja ja perehtynyt erityisesti kuukkeleihin. Tehnyt niistä hienon kirjankin. Siitosen kuukkeli oli leffassa vahvan oranssin värinen, talviturkisaaan kuin hauska pörheä pallo. Itse muistan SaariselänVellinsärpimän mökin tuntumassa päivystäneet linnut, jotka odottivat saavansa osan hiihtäjien eväistä. Mieleeni on jäänyt lintujen rohkeus. Nälkä taisi sitä lisätä.

Kun seuraavan kerran menen metsään, tiedän, että minua tarkkaillaan.

Sanon mitä ajattelen - vai sanonko?

Sanonpa sulle suorat sanat, niin ilma raikastuu. Mikä ettei näinkin, mutta jos ihmisten välinen suhde on edennyt jo tähän vaiheeseen, mahtaako sanominen raikastaa ilmaa, epäilen. Olen ollut itse siinä tilanteessa, etten  ollenkaan ymmärtänyt mikä toisen mieltä hiersi. Mistä olisin tiennyt, kun ei asiasta koskaan puhuttu. Eikä kuulkaa lopulta ollut kummoinenkaan juttu.

Suomalaisen keskustelukulttuurin puute on tainnut koulia meistä hiljaisia. Vaikenemme, kun pelkäämme loukkaavamme. Vaikenemme, kun olemme eri mieltä. Vaikenemme, kun emme halua väitellä. On tietysti myös niin, ettei aina ole halua eikä valmiutta väitellä vaikkapa politiikasta tai uskonnosta. Ne ovatkin niitä arkoja aiheita, joissa suu menee helposti suppuun paitsi jos varmasti tiedämme, että olemme samoin ajattelevien seurassa.

Olen kiusannut itseäni lukemalla joitain netissä liikkuvia keskustelu- ja mielipidepalstoja. En ole niissä pitkään viihtynyt sillä niin ilkeää ja matalamielistä keskustelu on. Mikä meitä oikein pännii vai onko se vain meidän hyvin auktoriteettiuskoisten suomalaisten tapa saada sanotuksi? Kun on ylivoimaista sanoa avoimesti oma mielipide, niin nyt voi nurkan takaa huudella mitä vaan. No, eipä minun tarvitse lukea niitä eikä ärsyyntyä.

Johanna Korhonen kolumnoi sananvapaudesta muutama päivä sitten. Hän sanoi, että suomalaisilla on lukuisia tapoja rajoittaa toistensa ilmaisunvapautta, laki on avara, kaikki ihmiset eivät ole.

Ellei meitä joku varta vasiten kiellä sanomasta mielipidettämme, niin olisiko hyvä ajatus opetella/lisätä rohkeuttamme sen sanomiseen? Ei ilmaisunvapaus ole vain suuren median vapautta. Se on myös erittäin henkilökohtaista. Siksi tästä oikeudesta ei pidä luopua.
 

David Grossman, Sinne missä maa päättyy

David Grossman on israelilainen kirjailija. Hän on pasifisti ja on kirjoittanut hienon, koskettavan kirjan siitä maailmasta missä tavalliset ihmiset Israelissa elävät. Ja ovat eläneet jo vuosikymmeniä eikä muutosta ole näkyvissä. Kirja on sodanvastainen, mutta se on myös rakkaustarina. Kaiken taustalla on jatkuva sotatilanne, räjähtävät ammukset, väkivalta. Ja suuri huoli omasta lapsesta.

Ora ja Avram, nuoruudenystävät, kävelevät päivästä toiseen Galilean syrjäseuduilla, nukkuvat ulkona, ohittavat kivisiä muistomerkkejä, joissa lukee: ...kaatunut 21 vuotiaana Etelä-Libanonissa taistelussa terroristeja vastaan. He, nuorena rakastuneet, keskustelevat ja muistelevat omaa elämäänsä ja erityisesti heidän yhteistä lastaan, sotimassa olevaa Oferia sekä toista poikaa Adamia. Pojilla on yhteinen äiti, mutta isät ovat parhaat ystävykset.

Kävelyn idea äidille on se, että kun hän kävelee ja puhuu pojastaan, pojalle ei voi sattua mitään pahaa. Keskustellessaan he oppivat myös itsestään ja toisistaan. Kaiken pelon ja tuskan keskellä he myös nauttivat ja iloitsevat, rakastavat.

Äiti pelkää Oferin kuolemaa, mutta ei hyväksy sitä, että Ofer ampuu ihmisiä. Hänen on vaikeaa hyväksyä Oferin vastausta: minun tehtäväni on seisoa vartiopaikalla ja tutkia terroristit, jotta he räjäyttäisivät itsensä minun edessäni eikä Tel Avivissa.

Meillä Suomessa eivät pommit ole ainakaan toistaiseksi räjähdelleet eikä tarvitse pelätä junassa, bussissa tai kaupassa. On vaikeaa ajatella, miltä tuntuu pelätä joka ikinen päivä. Ehkä siihen voi vähän tottua, mutta ei varmasti koskaan kokonaan. Eivätkä pommit tietenkään ole vain israelilaisten ongelma.

Israelilla on vähän ystäviä, paljon vihollisia. Mitä voi äiti vastata kuusivuotiaalle pojalle, joka kysyy, kuka on meitä vastaan, mitkä maat on meitä vastaan. Äiti ei halua luetella, mutta lopulta on pakko vastata:  Syyria, Jordania, Irak, Libanon.  Egyptin kanssa on sodittu, mutta nyt on rauha. Pikkutarkka lapsi kysyy, onko Egypti oikeasti meidän kaveri? Äiti voi vastata vain: ei ne oikeasti halua olla meidän ystäviä.  Ja poika päättelee, sitten ne on meitä vastaan. Lopulta oli lueteltava muutkin arabimaat, jotka ovat meitä vastaan. Luettelo on pitkä ja ystävät ovat kaukana. Poikaa pelottaa.

Pitkä tarina etenee hienosti. Puuduttavia hetkiä on tosi vähän. Pokkarissa on sentään sivuja noin 650.

Vähän tasa-arvosta - ja Marokosta

Näin Agadirissä nuoria naisia hölkkäämässä rantabulevardilla. Huivi päässä, pitkähkö pusero, löysät housut ja lenkkitossut.  Hotellin ravintolassa ja baarissa töissä oli nuoria naisia lyhyehköissä hameissa. Marokkolaisia.  Burkaan pukeutuneita näin kovin vähän. Oikeastaan vain berberien alueella. Useimmiten huivi oli ainoa uskonnosta kertova vaate. Marokkoa onkin sanottu vapaamielisimmäksi arabimaaksi. Siellä näyttävät naiset saavan mahdollisuuden tehdä asioita toisin kuin perinteisesti.  Ainakin kaupungeissa. Ja tekee mieli lisätä, jossain määrin.

Mutta tie tasa-arvoiseen yhteiskuntaan on pitkä jos katsomme sitä täältä Pohjolasta, tasa-arvon mallimaiden näkökulmasta, kun ei se ole valmis vielä meilläkään. Ei läheskään. 1960 -luvun yhden asian liikkeet ovat enää muisto vain, mutta sieltä saakka tasa-arvotyötä on tehty. Asiasta ei tänään käydä kovin kiihkoisaa keskustelua.  Pitäisi käydä ainakin niin kauan kuin naisen euro on 80 senttiä.

Olemme kaukana niistä ajoista, kun Tuulen viemän Scarletin hengitystä vaikeutettiin kiristämällä vyötärö korsetilla tiukalle. Kun naisen tärkein tehtävä oli olla viehättävä. Kokonaan toinen asia on omat henkiset kureliivimme, jotka säätelevät käytöstämme ja elämäämme. Kuka sitä enää barrikadeille nousisikaan.  Kansalaisaloite on siistimpi tapa vaikuttaa vaan ei ollenkaan niin sykähdyttävä.

Kuten huomaat, Marokko jätti jälkensä eikä meinaa päästää minua vapaaksi.

Marokosta koettu pienen pieni siru

Matkailu avartaa. Golfmatkakin, vaikka aika suppeasti. Tutuiksi tulivat kauniit (kin) väylät ja bunkkerit, palloja imevät palmut ja klubit. Ja tietysti hotelli ja sen hetkittäin kirjava ja etten sanoisi, remuisa elämä. Jonain päivänä oli olo kuin olisit ollut 60-luvun seiväsmatkoilla. Nyt vaan suomalaiset eivät olleet pääosassa.Siis edelleen kuvausta Agadirin matkalta.

Marokkolaisessa ruoassa on paljon kasviksia, tarjolla oli erilaisia kaloja ja lihaa, tosi maukkaita ja maustettuja makkaroita. Jos vähän näki vaivaa, couskusin kanssa sai rakennetuksi vaikka kuinka herkullisen liha-tai kasvispainotteisen lautasen.

Rakastavat täällä makeaa. On leivoksia, pikkuleipiä, aamulla heti tuoreita munkkeja. Miten näistä voisi pysyä erossa? En voinutkaan. Nyt herkuille on sanottava stoppi.

Aamu-uinti 30-asteisessa vedessä auttoi päivän käynnistämisessä. Kumma juttu, ettei viereinen viileä allas kutsunut ollenkaan. Zumbaakin yritin kokeilla. Eräs ryhmästämme zumbasi joka ikinen päivä golfin jälkeen. Itse uuvuin vartissa. Sen sijaan mietin kävellessäni rannalla ja meren pyyhkiessä varpaitani, miksi on joskus niin vaikeaa pysäyttää itsensä siihen hetkeen mitä elää - ja nauttia. auringosta, meren kohinasta, lintujen laulusta. Tarvitseeko aina kiirehtiä seuraavaan tapahtumaan?

Berberien basaarissa

Alue, jossa berberien basaari sijaitsee, säilyi vuoden 1960 maajäristyksessä. Silloin noin parin kilometrin päässä puolet kaupungin asukkaista kuoli, kun kerrostalot ihmisineen vajosivat maan sisään. Tämän meille kertoi miellyttävä, hyvää englantia puhuva tohtorismies. Taas uskaltauduimme vieraan miehen matkaan, hyvä me.

Hän esitteli meille basaaria ja vei tietysti ystävänsä teekauppaan, mutta piti myös puoliamme, kun maustekauppias hinnoitteli ostokseni törkeästi.

Kaupungissa on toinenkin basaari, sanovat sitä turistien basaariksi. Tässä valtavan kokoisessa basaarialuessa näimme vain paikallisia ihmisiä. 

Ostimme viikunoita ja taateleita. Oi kyllä he elävät täällä ihanien herkkujen maassa.