Näin Agadirissä nuoria naisia hölkkäämässä rantabulevardilla. Huivi päässä, pitkähkö pusero, löysät housut ja lenkkitossut. Hotellin ravintolassa ja baarissa töissä oli nuoria naisia lyhyehköissä hameissa. Marokkolaisia. Burkaan pukeutuneita näin kovin vähän. Oikeastaan vain berberien alueella. Useimmiten huivi oli ainoa uskonnosta kertova vaate. Turhaan en kuullut Marokkoa sanottavan vapaamielisimmäksi arabimaaksi. Siellä näyttävät naiset saavan mahdollisuuden tehdä asioita toisin kuin perinteisesti. Ainakin kaupungeissa. Ja tekee mieli lisätä, jossain määrin.
Mutta tie tasa-arvoiseen yhteiskuntaan on pitkä jos katsomme sitä täältä Pohjolasta, tasa-arvon mallimaiden näkökulmasta. Kun ei se ole valmis vielä meilläkään. Ei läheskään. 1960 -luvun yhden asian liikkeet ovat enää muisto vain, mutta sieltä saakka tasa-arvotyötä on tehty. Asiasta ei tänään käydä kovin kiihkoisaa keskustelua. Pitäisi käydä ainakin niin kauan kuin naisen euro on 80 senttiä.
Olemme kaukana niistä ajoista, kun Tuulen viemän Scarletin hengitystä vaikeutettiin kiristämällä vyötärö korsetilla tiukalle. Kun naisen tärkein tehtävä oli olla viehättävä. Kokonaan toinen asia on omat henkiset kureliivimme, jotka säätelevät käytöstämme ja elämäämme. Kuka sitä enää barrikadeille nousisikaan. Kansalaisaloite on siistimpi tapa vaikuttaa vaan ei ollenkaan niin sykähdyttävä.
Kuten huomaat, Marokko jätti jälkensä eikä meinaa päästää minua vapaaksi ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti