Onko nyt huudettu riittävän kovaa?

Satoi kaatamalla, salamoi ja ukkosti, kun perjantaina kävelin muun joukon jatkona kohti Rautatientoria. Enhän ole sokerista tehty niin kuin eivät olleet ne tuhannet muutkaan torille mielenilmaisuun kokoontuneet. En yleensä ole ensimmäisenä nousemassa barrikadeille, mutta nyt tämä nykyhallituksen suunnitelma pakottavasta lainsäädännöstä sai minut liikkeelle.

Oikeastaan en ihmettele, että  juuri tämä hallitus esittää tällaista. Sanoihan Stubb jo enne vaaleja, että kaiken pahan alku on konsensus. Sitä tehdään kabineteissa. No ainakaan nyt perjantaina ei oltu kabineteissa. Joku narisi, että niillähän oli hauskaa siellä sateessa, ihan karnevaalitunnelma, ilmapallot ja kaikki. Jos olisimme kaikki heittäytyneet itkijänaisiksi, tuskin mielenilmaisusta olisi tullut sen selkeämpi ja vakuuttavampi. Niin ja nimenomaan naisiksi. Varmasti mukana oli metalli- ja paperimiehiä, mutta enemmistö torilla oli naisia. Heiltä ollaan nyt ottamassa eniten.   Naiset sanoivat selkeästi, pois Sipilä meidän pussiltamme.

Perjantai -illan Pressiklubissa käytiin asiasta räväkkää keskustelua.  PAMin puheenjohtaja Ann Selin sanoi sen suomeksi: näillä hallituksen toimilla halutaan ammattiyhdistysliike polvilleen, halutaan pois kollektiivinen sopiminen ihan kuin työpaikoilla olisi joku tasa-arvoinen tilanne. Tämä hallitus ei tee tätä kaikkea siksi, että taloudellinen tilanne sitä vaatisi. Sipilä ja kumppanit voittivat vaalit, nyt tehdään sitä politiikaa mitä ne on halunneetkin tehdä. Kyse on ideologiasta.

Neuvottelupöytiin palataan, ja ratkaisu löydetään. Mutta siihen tarvitaan pakottavasta lainsäädännöstä luopuminen. Näin uskon.

Slava! pitäisi ihan jokaisen käydä kokemassa

Slavaa ei olisi koskaan voitu esittää moskovalaisessa Taganka -teatterissa.

Tämä oli ensimmäinen ajatus näytelmän nähtyäni. Ensi-ilta oli viime helmikuussa, juuri silloin kun Ukraina, Krim ja Venäjä hallitsivat uutisotsikoita. Silloin en halunnut nähdä koko Slavaa, en halunnut lisää Venäjän aiheuttamaa tuskaa ja epätoivoa. Sitä paitsi näytelmän käsikirjoittaja on Pirkko Saisio. Se sai vielä lisää kielteisiä ajatuksia. Kyllä sen arvaa millä otteella vanha kommunisti maata käsittelee. En jaksa.

Onneksi sain heti syksyn alussa karistettua osan ennakkoluuloistani ja kävin nauttimassa Slavan esityksen. Sillä totta, joka hetki oli pelkkää nautintoa. Komeaa musiikkiteatteria. Uskaltaisinko sanoa, meillä aivan ainutlaatuista. Näytelmässä stemmaa kaikki: teksti, ohjaus, näyttelijät. Ja tietysti itse musiikki ja laulut. Kokonaisuus oli ihanaa, vapauttavaa tunteiden myrskyä laidasta laitaan.

Eikä ehkä kukaan muu kuin juuri Pirkko Saisio olisi pystynyt luomaan Slavan tekstiä, koko sen ideaa. Hän on sekä lukenut historiansa että elänyt sen. Mutta tarvitaan hurjaa nyanssien tajua, että osaa kaiken limittää tähän päivään. Rohkeasti ja paljastavasti. Komediaahan kaikki tietysti oli, mutta silti: pitääkö pelätä Venäjää, tulevatko ne tankit rajallemme, palavatko kirjaroviot taas.

Kansallisteatterin näyttämöllä onnistuvat kaikki. Obeda ja Popeda, nuo hyvässä lihassa olevat Puntti Valtonen ja Juhani Muje ovat kuin tehdyt rooliinsa. Suurimmat herkut näyttämöllä tarjosi Timo Tuomisen esittämä Volodja, jo ulkoisesti niin Putinia kuin olla voi.  Se oli monella tapaa aivan uskomaton suoritus ihan fyysisestikin. Volodjan Putinissa ei ollut yhtään sympaattista hetkeä. Raakaa johtajuutta, uhoamista, ihmisten hyväksikäyttöä.

Tiina Weckströmin Julija Tee oli toinen vaikuttava suoritus. Vaikka kaikki onkin vain mielikuvaa, tottahan tämäkin "näköispatsas" oli. Siitä on monta vuotta kun olen viimeksi kuullut Weckströmin laulavan. Eipä ole vuodet tehoa vieneet ja tanssinumerotkin sujuivat hienosti.

Näytelmän musiikki on Jussi Tuurnan. Hän sanoo käsikirjoituksessa näytelmästä:
"Minulle Slava! on pasifistinen teos, rauhan puolesta, järjettömyyttä vastaan."
Tässä ajassa tällaista on liian vähän.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kuusikymppinen mies sanoo vaimolleen,että vaikka kotona onkin ihan herttaista, se ei riitä. Hän haluaa kokea vielä yhden ison ja pyörryttävän, intohimoisen suhteen. Ei hän avioeroa halua, vaan nauttia vielä ennen kuukahtamistaan pökerryttävästä hurmiosta nuoremman naisen kanssa. Mitä vaimo tähän voi muuta kuin huutaa, idiootti.

Näinhän avioliitolle voi käydä, kun ollaan pitkään yhdessä. Totutaan toiseen kuin kaapin oveen, ja lopulta aivan huomaamatta, suhtautuminenkin muuttuu. Elämä häviää työhön ja lapsiin, sukupuolielämäkin melkein katoaa.

Ian McEwanin kirja "Lapsen oikeus" on kirja kauan yhdessä olleesta pariskunnasta, mutta tarinassa ei kuitenkaan mässäillä petetyllä ja yksinjätetyllä vaimolla. Tunteita puretaan, mutta aika viileästi ja vähän etäisesti.  Ei huudeta eikä heitellä tuoleja.  Yhtä paljon kuin kirja kertoo parisuhteesta, se on myös kuvausta oikeusistunnoista ja oikeuden ratkaisuista. Kirjan nainen on perheoikeuden tuomari. Tarina etenee hänen mielentilojensa ja valintojensa kautta.

Fionan työn kautta nousevat esiin erityisesti lapsiin liittyvät oikeusjutut. Kun alaikäinen lapsi sairastuu leukemiaan, hän tarvitsee selviytyäkseen verensiirron, mutta se ei Jehovan todistajalle ole sallittua. Asia menee tuomarin, Fionan, ratkaistavaksi.

Onko potilaalla ja hänen vanhemmillaan perustavanlaatuinen oikeus päättää asiasta, voiko tuomari siihen puuttua ja sallia nuoren kuoleman? Saako lapsi oikeutta?

Hienosti ja koskettavasti kerrottuja kohtaamisia.

Ian McEwanin kirjat ovat ennenkin ottaneet minut mukaansa. Jotkut niistä ovat olleet sielun pimeimpiin syövereihin vieviä, mutta tässä kirjassa ei sellaista tunnelmaa ole, vaikka särmää onkin aivan riittävästi.

Sanasta ja sen vapaudesta

Enää ei tarvitse kehua vain Angela Merkeriä, koska presidentti Niinistökin tuli lopulta esille. Hän kehotti hillitsemään asenteita ja tunteita. Niinpä. Tunteitaan ihminen voi todella hallita. Jos haluaa eikä ole sattumalta pudonnut lapsena päälleen. 

 Keitä  lienevät ne, jotka näyttävät suorastaan hillittömästi levittävän painetunnäköisiä ja hyvällä suomen kielellä kirjoitettuja ilmoituksia kaikesta siitä pahasta mitä maahamme muuttaneet ovat tehneet ja tulevat tekemään. Näyttää olevan hyvin ohjattua toimintaa. Vai miten ilmoituksia yhtäkkiä ilmaantuu roskiksien kylkeen niin kaupungeissa kuin maaseudullakin? Tarkoituksenmukaista vastakkainasettelua.

Hesarin Nyt -liite sulki pariksi viikoksi keskustelu- ja kommentointipalstansa. Kauan ovat antaneetkin älämölön jatkua. Olen jonkun kerran kurkannut kolumnien kommentointeja, mutta enpä niitä enää edes vilkaise. Onkohan niillä paljon lukijoita?  Mitä ihmeen mielihyvää ihminen voi saada toisen mollauksesta? Jos möläyttelijöitä jotenkin haluaisi edes yrittää ymmärtää, niin onko kyseessä lapsenomainen uhittelu: kun kerrankin saan sanoa julkisesti mitä ajattelen. Somesta emme enää pääse eroon eikä tarvitse päästäkään, mutta kaikkea ei tarvitse sietää. Hyvä kun tänään puhutaan ja kirjoitetaan siitä, mitä sananvapaus tarkoittaaa. Vapaus ja vastuu limittyvät toisiinsa. Aina.

Kun Immonen -kohu oli kuumimmillaan, päivittivät jotkut verkossa seuraamani ihmiset, miten he ovat poistaneet seuraajistaan rasistiksi osoittautuneet. Saman teen minä - siis olen tehnyt - sillä en halua kauttani levitettävän yhtäkään rasistista kirjoitusta.

En itse ole somessa kovin aktiivinen. Facebook -päivityksiä teen aika harvoin ja twitterissäkin seuraan enemmän muiden kommentteja kuin itse kommentoin. Mutta  enää en luopuisi verkkokeskusteluista. En luopuisi löytämistäni ryhmistä, joissa käydään hetkittäin hyvääkin yhteiskunnallista keskustelua.
Ei ole aivan yksinkertaista pysyä tämän päivän menossa mukana. Siihen ei riitä, että seuraat lehteä tai kahta. Jotta asiat avautuisivat vähän laajemmin, tarvitsen erilaisia näkökulmia. Kun keskustelukavereita ei minua kiinnostavista aiheista ole aina saatavilla, antavat ryhmissä esille tulevat kommentit lisävalaistusta. Pitäisi ehkä vielä hakea muutama "opettavainen" ryhmä lisää, mutta huoleni on se, että pelkään somen vievän liikaa aikaa kirjojen lukemiselta. Ja sitä taas en halua.

Johdetaanko meitä pelolla?

Äitini oli 4 vuotta, kun hänen isänsä lähti Kanadaan etsimään perheelleen parempaa elämää. Silloin 1920 -luvulla erityisesti Pohjanmaalta lähdettiin runsain joukoin suureen länteen. Iivari jätti Kauhajoelle vaimonsa, kolme pientä lastaan ja velat. Pieni ja hentoinen, mutta yritteliäs mummoni selvisi arjesta.  Kun Veikko -poika täytti 16 vuotta, hän lähti etsimään isäänsä, josta ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään. Löytyi vain hauta. Iivarille oli käynyt niin kuin niin monelle ennen häntä, luultavasti menehtyi tappelun seurauksena.

Nyt elämme aikaa, jossa muutetaan pakosta enemmän kuin koskaan ennen. On sellainen tunne kuin maailma olisi hukkumassa vaeltaviin, maasta toiseen kulkeviin ihmisiin. He pakenevat sotaa, väkivaltaa, kidutusta, diktaattorien mielivaltaa. He hakevat itselleen paikkaa voidakseen elää ihmisarvoista elämää. Sen saaminen ei ole helppoa.

 Joka päivä kuulen jotain sellaista, jota en haluaisi kuulla ja jota en uskoisi kuulevani Suomesta enkä suomalaisista. Emmekö me todellakaan näe ihmisten hätää vai emmekö halua nähdä sitä? Onko meistä tyystin hävinnyt toisen auttamisen halu, onko empatiasta jäljellä enää mitään?

Jotkut luovat maassamme pelon ilmapiiriä. Jotkut maalaavat kauhukuvia kuinka vastaanottokeskusten tuntumassa pitää olla varovainen, ei kulkea yöllä eikä ainakaan yksin.  Aivan kuin jokainen tumma vierasmaalainen mies olisi ilman muuta raiskaaja ja pahoinpitelijä. On pöyristyttävää, että pikkukaupungeissamme järjestetään "ei meille pakolaisten vastaanottokeskuksia" - mielenosoituksia.
Autamme ihmisiä mielellämme kunhan voimme sen tehdä lähettämällä rahaa ja tavaraa SPR:n kautta. Toinen asia näyttää olevan se, että sallisimme pakolaisten muuttavan lähellemme asumaan, emme edes vuodeksi tai pariksi. Tulevat ja vievät työmme, asuntomme, naisemme - ja kun niillä on vielä puhelimetkin.

Kun perussuomalaisten puoluesihteeri puhuu elintasosurffareista, hän vähät välittää näiden ihmisten oikeasta, todellisesta hädästä. Totta kai kyse on myös rahasta, mutta vain rahan kautta tätä asiaa ei voi ajatella. Suomi on edelleen varakas maa. Me emme voi väistää vastuutamme, vaan meidän on hoidettava osuutemme tässä globalisoituneessa maailmassa.

Tänään torstaina Marjatta Mattilan kolumni radio ykkösen aamussa oli koskettava ja kaikessa kauheudessaan todella paljon tästä ajasta ja ihmisistä kertova. Suosittelen kuuntelemista. Ohjelman löytää Ylen Areenasta.

Ragtime on musiikkia ja kirja

Ja se on myös elokuva. Yhdysvaltalainen kirjailija E.L.Doctorow kuoli heinäkuussa. Päätin kunnioittaa kuulun kirjailijan muistoa lukemalla hänen vuonna 1975 ilmestyneen kirjansa Ragtime. Kirja kertoo viime vuosisadan alkupuolesta, sen ajan julkkiksista kuten kahlekuningas Houdinista, naisanarkisti Emma Goldmanista ja ennenkaikkea pianisti Coalhouse Walkerista.

Ragtime on kirjoitettu kuin rag, musiikki, jossa edetään kevyellä marssiotteella, mutta hauskasti ja ironisoiden. Piti välillä hakea oikeaa tunnelmaa musiikista ja soittaa Scott Joplinin säveltämä "Maple Leaf Rag", joka on "tavattoman vankka sävellys, väkevää, aisteihin käyvää musiikkia ja joka ei pysähtynyt hetkeksikään paikalleen", kuten Doctorow kuvailee.  Coalhouse Walkerin soittaessa "ilmassa riippui pieniä kirkkaita sointuja kuin kukkasia."

Vuosisadan alussa elämä New Yorkin valtiossa oli mukavaa. Huvittelua, yleisötilaisuuksia, tanssisaleja.  Enimmäkseen kuljettiin junilla ja höyrylaivoilla.  "Seksuaaliperäinen pyörtyily oli hyvin yleistä." Neekereitä ei ollut. Ei myöskään siirtolaisia."

Oli kuitenkin, molempia.  Italiasta muutettiin Amerikkaan, mutta helppoa se ei ollut, silloinkaan: "Newyorkilaiset halveksivat heitä. He olivat likaisia ja lukutaidottomia. He haisivat kalalta ja valkosipulilta. Heillä ei ollut kunniantuntoa ja he tekivät työtä melkein ilmaiseksi."

Samaan aikaan Amerikka oli sekä rikas että köyhä. Työtä vailla olevia ihmisia oli paljon. Ammattiyhdistysliikkeestä sanottiin, että se on loukkaus Jumalaa kohtaan. Elämän oli kovaa. Lapset tekivät pitkää työpäivää siinä kuin aikuisetkin.

Emma Goldman oli sata vuotta sitten anarkisti ja feministi.  Hän julisti:  "Kaikki uudistajat puhuvat nykyään valkoisen orjakaupan ongelmasta. Mutta jos valkoinen orjakauppa on ongelma, niin miksei sitten avioliitto ole ongelma? Eikö   avioliittoinstituution ja bordelli-instituution välillä ole mitään yhteyttä?"

Missä ovatkaan tämän ajan emmagoldmannit, vieläkin heitä tarvittaisiin.

Varsinainen tarina kirjassa on Coalhouse Walkerin kokema epäoikeudenmukaisuus ja sen seuraukset. Yksilöä (ja vielä mustaa) vastassa on kaupungin laki ja oikeus. Eihän siinä hyvin voi käydä. Oikeastaan kenellekään.

Hauska(kin) ja kiehtova kirja, ja vaikka en aina tiennyt, mikä oli totta, mikä valhetta, oli helppo uskoa ihan kaiken tapahtuneen niin kuin Doctorow kertoo. Kutkuttava tarina elämästä Amerikassa reilu sata vuotta sitten.

Helsinki elämää täynnä

Eipä ollut viikonloppu ainakaan Helsingissä mollivoittoinen, sillä niin paljon iloa ja meininkiä oli kaupungissamme. Aurinkoinen, lämmin sää antoi siihen oman lisänsä.

Sunnuntain ravintolapäivä toi kaduille oman kuhinansa. Karhupuistossa oli sellainen meno päällä, että olisin voinut kuvitella olevani italialaisella piazzalla (paitsi ettei siellä ole näin hienoa ravintolapäivää). Oli mukava kulkea kaiken keskellä ja herkutella tuoksuilla. Etnistä ruokaa oli tarjolla paljon, mutta grillimakkaran hajua en nenääni saanut vaan enpä sitä kaivannutkaan.

Naapuritalossa asuva ja vähitellen hyvänpäivän tutuksi tullut intialaisperhe osallistui myös ravintolapäivään valmistamalla intialaisia ruokia. He olivat laittaneet talonsa oveen ilmoituksen, jossa luki näin: emme pyydä teitä syömään kasvisruokia mutta pyydämme teitä rakastamaan elämää.

Ja he pyysivät jakamaan tietoa, että ruokaa tarvitsevien köyhien ei tarvitse maksaa mitään. En tiedä, kiersikö sana, kävikö heillä syömässä myös ei maksavia ihmisiä. Tarjolla ollut jogurtti, jännittävä "maito", maustettu riisi ja mitähän se yksi ruoka olikaan, olivat hyviä. Jäi hyvä maku, hyvä mieli.

Kun asuu tällaisessa "naapurilta saa aina apua" -kerrostalossa, päättyi ravintolapäivä takapihallamme siihen, että saimme pihallaolijat kaikki mustikkakukkoa jäätelöllä.  Helppoako tässä on rakastaa elämä, kun naapurin leipomisinnostus saa suun makeaksi.

Millaisen aurinkopistoksen lienevät saaneen ne anarkistit ja muut jotka valtasivat lauantaina pätkän Lönnrotinkatua.  Valinta oli sikäli oivallinen, ettei se tainnut häiritä ketään, koska erityisesti Helsinki Marathonin takia tapahtui niin paljon kaikkialla muualla.  Ihan rauhallisesti ihmiset kadunpätkällä istuivat, aurinko paistoi, musiikki soi ja polisiit takasivat turvallisuuden. En silti jäänyt joukon jatkoksi. Vähän ihmettelin, pitikö myös jalkakäytävät valloittaa, jos oli tarkoitus protestoida autoilua vastaan.