Meillä on kahdet kasvot

Pidän mielelläni itseäni niin sanottuna 60 -lukulaisena. Pidän siitä huolimatta, etten ollut aktiivinen sen paremmin rauhan kuin muissakaan yhden asian liikkeissä. Jos oli altis yhteiskunnallisille vaikutteille - kuten olin - niin varmasti sen ajan henki tarttui. Jos ei muuten, niin kirjoista.

Lukupiirini viime kirjana oli Harper Leen kirja "Kuin surmaisi satakielen". Olin ostanut sen vuonna 1965 eli puolivuosisataa sitten. Löysin kirjahyllystäni muitakin 60-luvulla ilmestyneitä ja rotusorrosta kertovia kirjoja. Erkki Tuomiojan toimittamassa "Valkoisen vallan Afrikka" kirjassa hän kirjoittaa alkusanojensa lopussa näin:

"Kaikkien alueen asukkaiden kohtalot - niin afrikkalaisten, aasialaisten, sekarotuisten kuin valkoistenkin - liittyvät läheisesti yhteen. Tuntuu sitä kuin valkoiset politiikallaan ehdoin tahdoin kaivaisivat itselleen isoa hautaa. Se voi myös olla sama hauta, johon toiveet väkivallattomasta, vapaasta ja ihmisoikeuksia kunnioittavasta maailmasta haudataan." 
Tämä on kirjoitettu vuonna 1969.

Tänään myös me suomalaiset olemme peilin edessä: määrittelemmekö ihmisen arvon hänen ihonvärinsä perusteella.

"Kuin surmaisi satakielen" on kirjoitettu 50 -luvulla. Kirjaa lukiessa on syytä pitää mielessä millainen Amerikka ja sen etelävallat  siihen aikaan oli. Mustat eivät olleet mitään, enintään palvelijoita, valkoiset hallitsivat. Kirja on kertomus elämästä pienessä alabamalaisessa kaupungissa, jonka elämänmenoa ja ihmisiä tarkastellaan lapsen silmin. Se  tekee kirjasta kiltin, mutta myös hauskan ja rehellisen. Lapsi ei ole valmiiksi ennakkoluuloinen.

Harper Lee on itse alabamalainen. Siksi varmaan hän osaa niin herkullisesti kuvata pienen paikkakunnan hiljaista elämää, jossa naiset kokoontuvat iltapäivän kahvikutsuille ja  ovat iltaan mennessä pehmeitä kuin hikikarpaloilla ja hyvänhajuisella talkilla kuorrutetut leivokset. Tarina kulminoituu oikeusjuttuun. Valkoisen naisen sana mustan miehen sanaa vastaan. Usein valhe voittaa totuuden, koska  musta väri on tuomittu häviämään. Näin on ollut aina ja näin on liian usein vieläkin.

On hämmentävää huomata, miten jotkut asiat ovat vain vähän muuttuneet. Edelleenkin meillä on kahdet kasvot: osalla ihmisiä on hädän kasvot, osalla ei.  Ja me "paremmat" ihmiset emme näe hätää,  katsomme ohi tai ylhäältä alaspäin.

Arkiston kätköistä löydetty ja tänä vuonna julkaistu Harper Leen toinen kirja "Kaikki taivaan linnut" ei minua valloittanut paitsi kirjan loppupuoli, jossa rotukysymys nousi selkeästi esille. Mutta tässä kirjassa äänessä ovatkin aikuiset.

Eduskunta III ei silittele

Kun poistuin Eduskunta III näytöksestä Ryhmäteatterista, kohtasin rappukäytävässä Vesa Vierikon tuijottavat silmät Mielipuolen päiväkirjasta.  Olivatpa sopivan kysyvät: kukahan tässä maailmassa on mielipuoli tai vähintäänkin vähän hullu? Keihin voi uskoa?

Olo oli tyhjä reilun kolmen tunnin höykytyksen jälkeen. Sillä höykytykseltä se tuntui, kun syylliset nostettiin tikunnokkaan. Mikä oli faktaa, mikä fiktiota, sitä en aina tiennyt, mutta valtaosa sanotusta oli otettu poliitikkojen kirjoitetuista ja puhutuista teksteistä. 

Totta kai näytelmällä luotiin mielikuvaa politiikoista.

 Virkamiesten ja eritoten valtionvarainministeriön roolista on viime kuukausina puhuttu paljon. Näytelmässä he esiintyivät kasvottomina, huputettuina, mutta vahvaa valtaa käyttävinä.

Mikä saa ministerin nöyrtymään tai ehkä antautuminen on parempi sana, virkamiehille? Sekö, ettei itsellä ole riittävästi tietoa vai se, että luottamus virkamieheen on niin kova, ettei voi ollenkaan epäillä virkavastuulla puhuvaan ihmiseen. Mutta sittenkin, ihmisiä hekin ovat. Erehtyväisiä.

Muistan kun Eduskunta kakkonen sai minut raivoihini. Se oli niin epäoikeudenmukainen. Nyt tiesin etukäteen mitä odottaa, osasin jo nauraakin.  Esityksessä oli paljon hauskaa, mutta myös sellaista, joka sai hyvin hiljaiseksi. Tällainen teatterimuoto on siitä katala, että se näyttää mitä oikeasti tiedät  asioista. Siis et tiedä.  Ja niistäkin, joista jopa olet luullut jotain tietäväsi.

On siellä vallan huipulla kuka tahansa, aina tuntuu olevan kyse yhden vaihtoehdon politiikasta.  Jokainen menee vuorollaan EU:n selän taakse vaikkei tarvitsisi. Kyllähän se ensin naurattaa, kun näytelmässä kumotaan pääministeri Sipilän ukaasit valheina.  Mutta sitten jälkeenpäin: kuinka paljon meitä oikein huijataan.  Miksi meitä pelotellaan, että sieltä se komissio on juuri nyt tulossa sanomaan suorat sanat?

Näyelmässä oli paljon asioita, joiden pohtimista voisi jatkaa. Kotiin kävellessä ajattelin, tämä on demokratiaa, että meillä voidaan esittää tällaista. Eivät tästä kaikki tykkää, mutta minusta on hyvä, kun oma ajattelu saa uusia aineksia.

"Hyvästi Afrikka"

Sanotaan, että matkailu avartaa. En taida uskoa tuota väitettä enää todeksi. Suomalaiset ovat viime vuosikymmeninä lomamatkailleet vähän kaikkialla maailmassa. Olisi voinut toivoa sen avaavan ihmisten silmät sille, että me kaikki olemme ihmisiä. Teemme töitä, kasvatamme lapsiamme, itkemme ja iloitsemme. Niin ei näytä käyneen.

Elämän olosuhteet ovat erilaiset. Toiset elävät lämpimissä maissa, osa elää sodan ja väkivallan keskellä, osa asuu hökkeleissä, osa pakolaisleirien teltoissa. Kaikki kuitenkin ihmisiä unelmineen. Saattaa olla, ettei kaikilla ole enää voimia edes unelmoida paremmasta. Vuonna 1974 olin lomamatkalla Libanonissa, Beirutissa. Bussin ikkunasta näin ensimmäiset pakolaisleirit. Ne ovat siellä edelleen. En ihmettele, mistä väkivalta sikiää.

Mistä lienee Klu Klux Klanin naamioasuun pukeutunut ihminen hakenut ymmärryksensä ihmisistä ja maailmasta, lieneekö edes tiennyt kuinka väkivaltaista ja pimeässä toimivaa maailmaa hän edusti. Suomalainen! Pysähtyisipä edes hetkeksi miettimään, miltä itsestä tuntuisi, jos omalla ovella seisoisi ihmisiä naamarit päässä, näkyvissä vain vihaa uhkuvat silmät.


Katsoin Iiris Härmän dokumentin "Hyvästi Afikka", joka kertoo vahvasta ja suorapuheisesta suomalaisesta lääkäristä Riitta Kujalasta ja ugandalaisesta Catherine Othienosta. Elokuva on tarina ystävyydestä ja voimaantumisesta. Uganda on maa, jossa miehet päättävät kaikesta. Tietysti myös miehet kuvittelevat tietävänsä kaiken. Niinpä sitten  lapsia syntyy perheisiin lukuisasti, kun minkäänlaista sukupuolikasvatusta ei ole. Perhesuunnittelu ei voi onnistua vain naisten kautta, vaan siihen tarvitaan myös miehiä. Se on myös tie, jolla naisia autetaan nousemaan köyhyydestä.

Riitta ja hänen ystävänsä Kata (Catherine) COFCAWE -järjestön kautta kouluttivat naisia ja miehiä perhesuunnittelussa. Koska, niin kuin 27 vuotta Ugandansa asunut Riitta Kujala sanoi, epätasa-arvo aiheuttaa köyhyyttä.  Uganda on yksi kohdemaa Kansainvälisen Solidaarisuussäätiön toiminnassa. Nyt tämä näyttää loppuvan, kun hallitus leikkaa  rajusti kehitysapua.

Ugandan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on voimakkaan kielteinen.  Dokumentti kertoo hienosti myös tästä ja siitä, miten korruptoituneessa maassa pyritään kaikin tavoin estämään muutos. Mutta naisissa asuu viisaus. He oivaltavat sen tärkeimmän - tyttärille on äitien puhuttava. Hyvästi Afrikka -dokumentin voi vielä katsoa YleAreenasta.

Riitta ja Kata asuivat useita vuosia yhteistaloudessa. He olivat hyviä ystäviä. Vahvoja tunteita herättäneestä dokumentista piirtyy mieleeni ihanasti rauhoittava kuva: Riitta istuu kuistilla lukeamassa, ilta on valokehän ulkopuolella syvän pimeä, Kata tanssii rytmisesti musiikin tahdissa.

Ystävyys ei katso ihonväriä.

Onko nyt huudettu riittävän kovaa?

Satoi kaatamalla, salamoi ja ukkosti, kun perjantaina kävelin muun joukon jatkona kohti Rautatientoria. Enhän ole sokerista tehty niin kuin eivät olleet ne tuhannet muutkaan torille mielenilmaisuun kokoontuneet. En yleensä ole ensimmäisenä nousemassa barrikadeille, mutta nyt tämä nykyhallituksen suunnitelma pakottavasta lainsäädännöstä sai minut liikkeelle.

Oikeastaan en ihmettele, että  juuri tämä hallitus esittää tällaista. Sanoihan Stubb jo enne vaaleja, että kaiken pahan alku on konsensus. Sitä tehdään kabineteissa. No ainakaan nyt perjantaina ei oltu kabineteissa. Joku narisi, että niillähän oli hauskaa siellä sateessa, ihan karnevaalitunnelma, ilmapallot ja kaikki. Jos olisimme kaikki heittäytyneet itkijänaisiksi, tuskin mielenilmaisusta olisi tullut sen selkeämpi ja vakuuttavampi. Niin ja nimenomaan naisiksi. Varmasti mukana oli metalli- ja paperimiehiä, mutta enemmistö torilla oli naisia. Heiltä ollaan nyt ottamassa eniten.   Naiset sanoivat selkeästi, pois Sipilä meidän pussiltamme.

Perjantai -illan Pressiklubissa käytiin asiasta räväkkää keskustelua.  PAMin puheenjohtaja Ann Selin sanoi sen suomeksi: näillä hallituksen toimilla halutaan ammattiyhdistysliike polvilleen, halutaan pois kollektiivinen sopiminen ihan kuin työpaikoilla olisi joku tasa-arvoinen tilanne. Tämä hallitus ei tee tätä kaikkea siksi, että taloudellinen tilanne sitä vaatisi. Sipilä ja kumppanit voittivat vaalit, nyt tehdään sitä politiikaa mitä ne on halunneetkin tehdä. Kyse on ideologiasta.

Neuvottelupöytiin palataan, ja ratkaisu löydetään. Mutta siihen tarvitaan pakottavasta lainsäädännöstä luopuminen. Näin uskon.

Slava! pitäisi ihan jokaisen käydä kokemassa

Slavaa ei olisi koskaan voitu esittää moskovalaisessa Taganka -teatterissa.

Tämä oli ensimmäinen ajatus näytelmän nähtyäni. Ensi-ilta oli viime helmikuussa, juuri silloin kun Ukraina, Krim ja Venäjä hallitsivat uutisotsikoita. Silloin en halunnut nähdä koko Slavaa, en halunnut lisää Venäjän aiheuttamaa tuskaa ja epätoivoa. Sitä paitsi näytelmän käsikirjoittaja on Pirkko Saisio. Se sai vielä lisää kielteisiä ajatuksia. Kyllä sen arvaa millä otteella vanha kommunisti maata käsittelee. En jaksa.

Onneksi sain heti syksyn alussa karistettua osan ennakkoluuloistani ja kävin nauttimassa Slavan esityksen. Sillä totta, joka hetki oli pelkkää nautintoa. Komeaa musiikkiteatteria. Uskaltaisinko sanoa, meillä aivan ainutlaatuista. Näytelmässä stemmaa kaikki: teksti, ohjaus, näyttelijät. Ja tietysti itse musiikki ja laulut. Kokonaisuus oli ihanaa, vapauttavaa tunteiden myrskyä laidasta laitaan.

Eikä ehkä kukaan muu kuin juuri Pirkko Saisio olisi pystynyt luomaan Slavan tekstiä, koko sen ideaa. Hän on sekä lukenut historiansa että elänyt sen. Mutta tarvitaan hurjaa nyanssien tajua, että osaa kaiken limittää tähän päivään. Rohkeasti ja paljastavasti. Komediaahan kaikki tietysti oli, mutta silti: pitääkö pelätä Venäjää, tulevatko ne tankit rajallemme, palavatko kirjaroviot taas.

Kansallisteatterin näyttämöllä onnistuvat kaikki. Obeda ja Popeda, nuo hyvässä lihassa olevat Puntti Valtonen ja Juhani Muje ovat kuin tehdyt rooliinsa. Suurimmat herkut näyttämöllä tarjosi Timo Tuomisen esittämä Volodja, jo ulkoisesti niin Putinia kuin olla voi.  Se oli monella tapaa aivan uskomaton suoritus ihan fyysisestikin. Volodjan Putinissa ei ollut yhtään sympaattista hetkeä. Raakaa johtajuutta, uhoamista, ihmisten hyväksikäyttöä.

Tiina Weckströmin Julija Tee oli toinen vaikuttava suoritus. Vaikka kaikki onkin vain mielikuvaa, tottahan tämäkin "näköispatsas" oli. Siitä on monta vuotta kun olen viimeksi kuullut Weckströmin laulavan. Eipä ole vuodet tehoa vieneet ja tanssinumerotkin sujuivat hienosti.

Näytelmän musiikki on Jussi Tuurnan. Hän sanoo käsikirjoituksessa näytelmästä:
"Minulle Slava! on pasifistinen teos, rauhan puolesta, järjettömyyttä vastaan."
Tässä ajassa tällaista on liian vähän.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kuusikymppinen mies sanoo vaimolleen,että vaikka kotona onkin ihan herttaista, se ei riitä. Hän haluaa kokea vielä yhden ison ja pyörryttävän, intohimoisen suhteen. Ei hän avioeroa halua, vaan nauttia vielä ennen kuukahtamistaan pökerryttävästä hurmiosta nuoremman naisen kanssa. Mitä vaimo tähän voi muuta kuin huutaa, idiootti.

Näinhän avioliitolle voi käydä, kun ollaan pitkään yhdessä. Totutaan toiseen kuin kaapin oveen, ja lopulta aivan huomaamatta, suhtautuminenkin muuttuu. Elämä häviää työhön ja lapsiin, sukupuolielämäkin melkein katoaa.

Ian McEwanin kirja "Lapsen oikeus" on kirja kauan yhdessä olleesta pariskunnasta, mutta tarinassa ei kuitenkaan mässäillä petetyllä ja yksinjätetyllä vaimolla. Tunteita puretaan, mutta aika viileästi ja vähän etäisesti.  Ei huudeta eikä heitellä tuoleja.  Yhtä paljon kuin kirja kertoo parisuhteesta, se on myös kuvausta oikeusistunnoista ja oikeuden ratkaisuista. Kirjan nainen on perheoikeuden tuomari. Tarina etenee hänen mielentilojensa ja valintojensa kautta.

Fionan työn kautta nousevat esiin erityisesti lapsiin liittyvät oikeusjutut. Kun alaikäinen lapsi sairastuu leukemiaan, hän tarvitsee selviytyäkseen verensiirron, mutta se ei Jehovan todistajalle ole sallittua. Asia menee tuomarin, Fionan, ratkaistavaksi.

Onko potilaalla ja hänen vanhemmillaan perustavanlaatuinen oikeus päättää asiasta, voiko tuomari siihen puuttua ja sallia nuoren kuoleman? Saako lapsi oikeutta?

Hienosti ja koskettavasti kerrottuja kohtaamisia.

Ian McEwanin kirjat ovat ennenkin ottaneet minut mukaansa. Jotkut niistä ovat olleet sielun pimeimpiin syövereihin vieviä, mutta tässä kirjassa ei sellaista tunnelmaa ole, vaikka särmää onkin aivan riittävästi.

Sanasta ja sen vapaudesta

Enää ei tarvitse kehua vain Angela Merkeriä, koska presidentti Niinistökin tuli lopulta esille. Hän kehotti hillitsemään asenteita ja tunteita. Niinpä. Tunteitaan ihminen voi todella hallita. Jos haluaa eikä ole sattumalta pudonnut lapsena päälleen. 

 Keitä  lienevät ne, jotka näyttävät suorastaan hillittömästi levittävän painetunnäköisiä ja hyvällä suomen kielellä kirjoitettuja ilmoituksia kaikesta siitä pahasta mitä maahamme muuttaneet ovat tehneet ja tulevat tekemään. Näyttää olevan hyvin ohjattua toimintaa. Vai miten ilmoituksia yhtäkkiä ilmaantuu roskiksien kylkeen niin kaupungeissa kuin maaseudullakin? Tarkoituksenmukaista vastakkainasettelua.

Hesarin Nyt -liite sulki pariksi viikoksi keskustelu- ja kommentointipalstansa. Kauan ovat antaneetkin älämölön jatkua. Olen jonkun kerran kurkannut kolumnien kommentointeja, mutta enpä niitä enää edes vilkaise. Onkohan niillä paljon lukijoita?  Mitä ihmeen mielihyvää ihminen voi saada toisen mollauksesta? Jos möläyttelijöitä jotenkin haluaisi edes yrittää ymmärtää, niin onko kyseessä lapsenomainen uhittelu: kun kerrankin saan sanoa julkisesti mitä ajattelen. Somesta emme enää pääse eroon eikä tarvitse päästäkään, mutta kaikkea ei tarvitse sietää. Hyvä kun tänään puhutaan ja kirjoitetaan siitä, mitä sananvapaus tarkoittaaa. Vapaus ja vastuu limittyvät toisiinsa. Aina.

Kun Immonen -kohu oli kuumimmillaan, päivittivät jotkut verkossa seuraamani ihmiset, miten he ovat poistaneet seuraajistaan rasistiksi osoittautuneet. Saman teen minä - siis olen tehnyt - sillä en halua kauttani levitettävän yhtäkään rasistista kirjoitusta.

En itse ole somessa kovin aktiivinen. Facebook -päivityksiä teen aika harvoin ja twitterissäkin seuraan enemmän muiden kommentteja kuin itse kommentoin. Mutta  enää en luopuisi verkkokeskusteluista. En luopuisi löytämistäni ryhmistä, joissa käydään hetkittäin hyvääkin yhteiskunnallista keskustelua.
Ei ole aivan yksinkertaista pysyä tämän päivän menossa mukana. Siihen ei riitä, että seuraat lehteä tai kahta. Jotta asiat avautuisivat vähän laajemmin, tarvitsen erilaisia näkökulmia. Kun keskustelukavereita ei minua kiinnostavista aiheista ole aina saatavilla, antavat ryhmissä esille tulevat kommentit lisävalaistusta. Pitäisi ehkä vielä hakea muutama "opettavainen" ryhmä lisää, mutta huoleni on se, että pelkään somen vievän liikaa aikaa kirjojen lukemiselta. Ja sitä taas en halua.