Vuosi The New York Timesin toimituksessa

12.8.2017 Charlottesvillen mielenosoitus

Tuhansien äärioikeistolaisten mielenosoituksessa käytettiin kovaa kieltä: ”Juutalaiset eivät korvaa meitä. Tämä on käännekohta. Otamme maamme takaisin, toteutamme Trumpin lupaukset, sanoi entinen Ku Klux Klaanin johtaja.  Äänestimme häntä, koska hän lupasi maamme takaisin. Verta ja maata." Mielenosoituksessa tapahtui kuolemaan johtanut yliajo ja useita loukkaantui.

Trump tuomitsi  törkeän vihan, rasismin ja väkivallan, jota hän sanoi esiintyvän molemmilla puolilla. Trumpille ryöppysi kovaa kritiikkiä, koska hän ei selkeästi tuominnut äärinationalisteja.

22.8.2017 Phoenix, Arizonan osavaltio

Ei Trumpille! Ei KKK:lle! Ei fasistien USA:lle.

Phoenixissa tuhannet ihmiset ovat mielenosoituksessa sanomassa Trumpille mitä he ajattelevat. 

Myös Trump on paikalla. Hän seisoo kannattajiensa edessä, joita on myös tuhansia.

Trump on omiensa joukossa ja sen huomaa kaikesta siitä miten ja mitä hän sanoo. 

Näin:

Hienoa, jos kamerat näyttäisivät tämän uskomattoman väkijoukon. Se on aivan uskomaton. Liikkeemme on rakennettu rakkaudelle. Olemme amerikkalaisia ja asetamme USA:n etusijalle. Charlottesvillen tapahtumat iskivät Amerikan ytimeen.

Mutta epärehellinen media, nuo ihmiset tuolla kameroineen…  (hän osoittaa lehtimiehiä ja kameroita). Sitten Trump vaikenee ja odottaa yleisön reaktiota ja saa suosiota).

Trump jatkaa: He eivät kerro tosiasioita. He eivät halua raportoida siitä, että tuomitsin uusnatsit, valkoisen ääriliikkeen ja KKK:n vahvasti.  Ainoa joka tarjoaa näille viharyhmille oman alustan, on media valeuutisineen.

Lehden jutut olettaa tosiksi. The New York Times on surkea. Luulisi, että hekin haluavat tehdä maastamme taas suuren. Mutta he eivät halua.

Sairasta väkeä. Vihaatte presidenttiämme. Sairasta.  Millaisia amerikkalaisia olette? (yleisö solvaa toimittajia).

Ja Trump hymyilee itsetyytyväisenä, osoittaa lehtiaitiota kädellään ja sanoo:

 Katsokaa, he pistävät kameransa pois päältä. Menkää vain kotiin.  Menkää hittoon. Valeuutiset.  Teemme maastamme jälleen turvallisen. Ja teemme maastamme jälleen suuren.  Kiitos, Arizona.

Vuosi The New York Timesin toimituksessa

Lehdestä, sen yhdestä vuodesta, on tehty aivan erinomainen dokumentti.  Se kertoo toimittajien hektisestä työstä, kaikista niistä valinnoista, joita he joutuvat päivittäin tekemään. Ja lehtitalojen välisestä kilpailusta. On oltava ensimmäinen, joka saa uutisen julki.  Dokumentti lähtee liikkeelle Trumpin virkaanastujaispäivästä ja seuraa ja kuvaa koko vuoden presidentin tekemisiä ja sanomisia. Lehti nostaa esiin Trumpin totuutta vääristelevänä, varsin narsistisena henkilönä. Tutkiva journalismi saa nopeasti Trumpin vihat päälleen, mutta Trumpin suhde mediaan on kaiken kaikkiaan vaikea.  

Dokumentissa näytetään edellä kuvatut mielenosoitukset. Molemmat ovat hyytävää katsottavaa.

Miten on mahdollista, että osa ihmisistä edelleen uskoo Trumpiin? Ehkä vanha totuus pätee, että kun jotain asiaa hokee ja hokee, ihmiset alkavat uskoa siihen. 

Juha Itkonen vieraili maassa ennen Trumpin valintaa ja myös hänen tultua valituksi.  Itkonen kirjoitti matkoistaan aivan lukukelpoisen kirjan.  Hänelle käy kuin Hesarin loistaville toimittajille Laura ja Saska Saarikoskelle. He kaikki joutuvat jossain vaiheessa tunnustamaan, että Trump taitaa sittenkin voittaa. Ja he olivat silloin yhtä hämmentyneitä kuin näyttävät olevan tänäänkin. Voiko olla todellista, että tätä kaikkea tapahtuu juuri Yhdysvalloissa.

Kuinka usein onkaan jo sanottu, tällaista ei ole koskaan tapahtunut Valkoisessa talossa. Tai ettei presidentti kerta kaikkiaan voi toimia näin. Tällaista tapahtuu ja Trumpin presidenttiys on ihan jotain muuta kuin ennen. Myös jatkossa, uskon.

Itkosen kertoo kirjassaan juttutuokiosta Trumpia kannattavan naisen kanssa. Nainen sanoo, ettei hän luota valtioon.  Ei halua valtion kasvattavan rooliaan ja rajoittavan hänen valinnanvapauttaan.  Itkonen sanoo (tai ainakin ajattelee), että kannattaisi ehkä vähän luottaa, sillä jos ei luota lainkaan, kaikki romahtaa. Luottamuksensa menettänyt on valmis liittymään mihin joukkoon tahansa. Valtio on monille kirosana mutta Amerikka ei.  Kuitenkin kauppasotaa käy valtio, esimerkiksi.

Nainen kysyy, millaista siellä on, Euroopassa. Onko siellä isoja kaupunkeja? Vai enimmäkseen maaseutua? Amerikan ulkopuolinen maailma näyttäytyy keskivertokansalaiselle vaarallisena vieraana planeettana, uhkana amerikkalaisille ja heidän turvallisuudelleen. Amerikkalaiset tiedotusvälineet eivät kovin paljon muusta maailmasta kerro. Valkoiset ajattelevat edelleen, että Amerikka kuuluu vain valkoisille. Siksi Obama oli heille kauhistus.

Trump julistaa että heidän vihollisiaan ovat toiset köyhät, tummaihoiset ja latinot. Todellisia ongelmia ovat tuloerot, sosiaaliturvan puute ja rikkauden koko ajan tapahtuva keskittyminen yhä harvempien käsiin. Näin siis Itkonen.

Trumpilla on nyt ollut kaksi huipputapaamista, molemmat vain tulkkien kanssa. Niistä ei siis ole tehty muistiinpanoja, ei pidetty pöytäkirjaa. Sehän tarkoittaa silloin sitä, että sanaa vastaan on sanaa.  Näin voi Trump (myös Putin) väittää jälkeenpäin sovituksi mitä tahansa.  Ehkei ollut tarkoituskaan saada mitään muuta aikaiseksi kuin näytelmä.  Ja varsin kallis sellainen.

Jos tapaamisen piti lisätä ihmisten luottamusta siihen, että nämä suurien maiden valtiaat hoitavat asiat, ei tainnut käydä näin.  Miten Trump ja Putin voisivatkaan  lisätä luottamusta, kun he eivät voi luottaa toisiinsa. Trump ajaa oman maansa etua ja tahtoo Amerikan suureksi jälleen. Ja mitä muuta Putinkaan tahtoo kuin hyvää Venäjälle. Joku kirjoitti, että on tainnut molemmilta presidenteiltä hävitä ymmärrys siitä, mikä heidän maittensa etu oikeastaan

olisi.

Voisiko Helsingin tapahtuman seurauksena jokin muuttua?  Saska Saarikoski twiittasi, että ”Trump on selvinnyt haarakourimisesta, sotasankarin herjaamisesta ja monesta muusta – miksi Helsinki olisi poikkeus? Siksi, että Trumpin tukijat eivät pahastu törkeydestä, kunhan Trump näyttää vahvalta. Mutta Helsingissä Trump näytti heikolta.”

Sally Salmisen "Katrina" on vahva kirja

”Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein.”

Näin hienolla tavalla alkaa Sally Salmisen kirja Katrina.

Katrina olisi saanut kenet tahansa miehekseen, mutta hän lähti matkaan suurisuisen, kirkassilmäisen merimiehen kanssa, joka lupasi valkoista taloa ja omenapuita.  Todellisuus osoittautui toiseksi:

”Katrina vain tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimiä. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hituistakaan vihreää…”

Salmisen kirja on ilmestynyt vuonna 1936. En varmaan olisi hoksannut koko kirjaa, ellei se olisi ollut Suomi 100 kirjaa –listassa. En silloin löytänyt sitä luettavakseni, lopulta unohdin koko kirjan.  Kiinnostuin siitä uudelleen luettuani, että  Juha Hurme on sen uudelleen suomentanut. En osaa sanoa, muokkaako Hurmeen käännös kirjan tekstiä, mutta ihan varmasti se ei kirjaa huononna. Pikemminkin päinvastoin, uskoisin.

Kirjan tarina on ankea. Se on kertomus elämästä Ahvenanmaalla, sen pienistä kylistä ja köyhistä ihmisistä, joille jokainen päivä on selviytymishaaste. Jotenkin perheet vain sinnittelevät päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka heillä ei ole mitään. Ei  aina edes ruokaa, ei ehjiä  kenkiä eikä vaatteita.

Kirja kertoo, kuten sen nimikin jo sanoo, erityisesti Katriinasta, rohkeasta ja vahvasta naisesta ja heikoista miehistä. Erityisesti hänen nauravainen miehensä on kuin kaikesta vastuusta vapaa pikkupoika. Mutta sellaista on rakkaus. Oli silloin ja on tänään. Kaikki  se ymmärtää ja  kaikki se antaa anteeksi.

Kirjan asetelma on aika musta-valkoinen. Rikkaat ja nenänvarttaan pitkin köyhiä ja alempia katselevat ihmiset elävät omassa maailmassaan, nöyrät ja työpanoksensa lähes ilmaiseksi rikkaille antavat köyhät omassaan. Paitsi Katrina. Hän paiskii töitä, mutta häntä ei poljeta jalkoihin.  Eikä hän suostu siihen, että odottaa elämän muuttuvan paremmaksi toivomalla.  Hän on taistelija, joka haluaa ottaa ainakin omansa, mutta armopaloja hän ei halua.

Alkupuolella kirjan ajattelin, että jaksaako tätä kurjuutta lukea loppuun saakka. Jaksoin, eikä se lopulta ollut edes vaikeaa.  Kovin paljon huumoria kirjassa ei ole, sitä enemmän toivottomuutta. Kuitenkin merkillisellä tavalla ihmisten elämä ei ole aivan lohdutonta, on myös paljon valoisia, lämpimiä hetkiä. Toisista huolehtimista.  Sellaista elämä oli täällä Pohjantähden alla viime vuosisadan alkupuolella. Köyhät ihmiset olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut edes mitään mitä odottaa. Paitsi odottaa miehiään ja poikiaan palaaviksi kuukausia kestäneiltä merimatkoilta.

Kirjan kieli on elävää ja yksityiskohtaista.

Luin jostain, että kirjailija olisi ansainnut Nobelin siinä kuin Sillanpääkin. Kirjan luettuani voin vain sanoa olevani täysin samaa mieltä. Tämä oli hyvä lukukokemus.

”Onko tässä maailmassa mitään, jota ei ole jaettu niiden kesken, joilla on määräysvalta?”

Eeva kirjoitti YLElle

Eeva tulee aina silloin tällöin vastaan, kun olen Tapsun kanssa lenkillä. Hän pitää koirista ja hänellä on aina aikaa juttutuokioon. Olemme noin suurin piirtein samaa ikäluokkaa, vanhoja naisia. Tänään aamulla Eeva oli innoissaan. Hän oli kuunnellut radio ykkösen kuusi kuvaa –lähetyksen, jossa Kersti Juva kertoi kuvien kautta elämästään. Eevalla oli postikortti kädessään. Hän sanoi lähettävänsä sen Ylelle kiitokseksi ohjelmasta. 

Eeva kertoi, että hän kuuntelee myös Muistojen bulevardia (niin minäkin) ja erityisesti pitää Jake Nymanin valitsemasta musiikista (niin minäkin). Myös Jake on saanut Eevalta kiitoskortin.

Eeva sanoi, että hän lähettää näin vanhanaikaisesti kiitoksen postikortilla, kun hänellä ei ole eikä hän hallitse nettiä.  Sitten keskustelimmekin jo läppäristä, sen helppoudesta/vaikeudesta ja Areenasta ja Areenan ohjelmista. Tähän varmasti vielä palaamme. En minäkään kaikkea hallitse, mutta perusasioilla pärjää aika pitkälle. 

Pitäähän Eevan läppäri saada, koska niin kuin hän sanoi, jäi Solveigin laulukin näkemättä.  Katsoin siitä eilen ensimmäisen osan. Liisa-Maija Laaksonen on aivan huikea roolissaan naisena, ”jota elämä lyö ja joka lyö takaisin samalla mitalla”.

Ellei olisi Areenaa, minultakin olisi jäänyt näkemättä vappuaattona lähetetty hieno dokumentti hyvinvointivaltion yhdestä rakentajasta, Martta Salmela-Järvisestä. Tänään Suomi keikkuu monilla mittareilla maailman kärkeä. Tämä dokumentti kertoo, kuinka syvältä on lähdetty ja kuinka tärkeä voi olla yhdenkin ihmisen tekemä työ. YLElle kiitos dokumentista.

Olen joskus miettinyt, keitä he ovat, jotka lähettävät YLElle palautetta. Nyt tiedän ainakin yhden ihmisen. Lauantaisin heti puolenpäivän jälkeen tulee radiosta lyhyt lähetys, jossa radio 1 eli Kaj Färm vastaa saamiinsa viesteihin, kiitoksiin ja haukkuihin.

Viikon kuluttua kuuntelen, luetaanko siellä Eevan kortti.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä on julma ja kaunis

Olisinko lukenut tämän kirjan, jos olisin tiennyt millainen se on? Voisin kysyä myös, haluanko tietää kaikesta siitä pahasta mitä aikuiset ihmiset tekevät lapsille ja nuorille. Milloin kirkon suojassa, milloin harrastuksissa, kotona, kaikkialla. Eikä vain silloin ennen vaan koko ajan. Tänäänkin.  Lähes päivittäin saamme lukea seksuaalisesta väkivallasta, jonka uhreja ovat nuoret. Pojat ja tytöt.

 En lopettanut kirjan lukemista siinä vaiheessa kun tajusin mistä on kyse.  En sulje tältä maailmalta silmiäni – miten voisinkaan – mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeampaa on näiden rumien asioiden kohtaaminen.

”Pieni elämä” on yi 900 sivua käsittävä kirja, joka kertoo neljästä opiskelutoverista New Yorkissa. Ennen kaikkea kirja kertoo Judesta.  Se on kertomus hänen lapsuudestaan, munkkiveljien suorittamista pahoinpitelyistä ja raiskauksista.  Ja elämästä poikaprostituoituna. Vuosia kestänyttä hyväksikäyttöä hän ei pysty aikuisenakaan unohtamaan, vaan se seuraa koko ajan mukana. Vaikka Jude menestyi ja kouluttautui huippujuristiksi, hän ei kyennyt, ei osannut puhua ja purkaa omia kokemuksiaan vaan eli kuin niiden vankina. Menneisyys vaurioitti syvältä.  Se myös määritti hänen ihmissuhteensa. Uskallanko luottaa, uskallanko rakastaa.  

Judella oli lähellään useita ihmisiä, jotka osoittivat hänelle hyväksyntää ja rakkautta. Hän sai jopa uudet vanhemmat. Se ei kuitenkaan riittänyt, se ei ollut tarpeeksi.  Tai tavallaan, se oli myöhäistä.

Hanya Yanagiharan kirja on hyvin pakahduttava. Se laittoi tunteet liikkeelle. Ehkä on liioittelua sanoa, että olin miltei koko kirjan lukemisen ajan kuin vereslihalla muttei paljon toisinkaan.

Kaikesta pahasta huolimatta kirjaa voi silti sanoa myös rakkauskirjaksi.  Siinä on paljon vankkaa ja syvää rakkautta ja ystävyyttä. Hyvin kauniita kohtauksia kahden miehen välisestä rakkaudesta, vaikka kirja ei olekaan sinällään homoista kertova.

Yritin lukea kirjaa iltalukemisena, mutta aina se ei onnistunut.  Ja jos lukeminen onnistuikin, sitten ei nukkumisesta tullut mitään. Itketti vain ja tuntui pahalta.  

Kun olin lukenut noin 300 sivua, mietin, miksi tämä kouraisee niin syvältä. Tietysti vastaus on siihen selvä. Ei ole mahdollista lukea tuskaa tuntematta kirjaa, jossa lasta käytetään julmasti hyväksi.

Kun olin puolivälissä, ajattelin, nyt tämä jo saisi riittää. Miksi lukea kirjaa, joka vie yöuneni ja annan kirjan tapahtumien kertautua unissani.  En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, ja hyvä niin. Sillä olihan siinä myös paljon hyviä ja valoisia hetkiä. Se oli vaikeasta aiheesta koukuttavasti kirjoitettu kirja.

On kirjoja, joita voi lukea aina uudelleen. Tätä kirjaa en haluaisi lukea. Mutta silti sanon, lukemisen arvoinen kirja.  En olisi toivonut, että se olisi jäänyt minulta lukemattomien kirjojen joukkoon.

Oopperaraiskaus

Olin eilen oopperassa nauttimassa Verdin musiikista. Trubaduurissa on paljon hyvää. Olen kaukana musiikin ammattilaisesta eikä ooppera ole minulle mikään jokapäiväinen asia. Mitä enemmän olen vuosien varrella kuunnellut erilaisia oopperoita, sitä enemmän huomaan niistä pitäväni. Outoa(?) on ehkä se, että Wagnerin oopperat kiehtovat eniten. Mutta Trubaduurissa sain kyllä kokea, miten upeaa Verdin musiikki on.  Halusin hetkittäin vain sulkea silmäni ja antautua pelkkään kuuntelemiseen varsinkin silloin, kun sopraano Elena Stikhina lauloi.

Oopperan teema on ikiaikainen – rakkaus, viha, kuolema. Tragiikkaa on näyttämöllä yli tarpeen.  Nyt tässä esityksessä oli vielä muutakin, joka hämmensi.  Esitys melkein alkaa raiskauskohtauksella. Suuri joukko tummiin pukeutuneita miehiä ahdistelee tarjoilijatyttöä ja lopulta yksi raiskaa muiden katsellessa ja avustaessa.

Se oli kummallinen hetki katsomossa ainakin minulle. Kuuntelenko basson komeaa laulua vai katsonko samanaikaisesti näyttämöllä tapahtuvaa raiskauksen visualisointia?  Olenhan nyt kuitenkin vain oopperassa, kauniin ja syvästi koskettavan musiikin keskellä eikä muu maailma #metoo –juttuineen pitäisi olla täällä,  vaan jossain toisessa todellisuudessa. Vai voiko olla toisia todellisuuksia?

Kansallisooppera on varoittanut oopperassa olevan kohtauksia, joista herkimmät ihmiset saattavat järkyttyä.  Tarvitseeko olla yliherkkä järkyttyäkseen tällaisesta? Pehmensin itselleni kohtauksen sillä tavoin, että jos tämä on kelvannut vuodesta 1852 alkaen, niin ehkä sen on kelvattava nytkin.  Ohjaaja ei ole katsonut tarpeelliseksi poistaa sitä esityksestä.

Näin asia ei kuitenkaan ole. Tähän ei olisi ollut pakkoa, vaan valinta oli täysin ohjaajan.

Asia valkeni minulle aamun Hesarista, jossa Taina Dahlbom kertoo kolumnissaan, että Trubaduuria on voitu esittää vuodesta 1852 saakka aina ilman raiskauskohtauksia. Tämä oli siis ohjaajalta uusi juttu, jolla hän halusi sanoa jotain. En tiedä, mitä.  Dahlbom kysyy samaa ja sanoo, ettei raiskauskohtaukselle löydy selitystä eikä jatkoa oopperassa.

Trubaduuri on selvästi naisvihamielinen ooppera. Siinä tönittiin, kaadettiin ja satutettiin naisia monin tavoin. Piti oikein miettiä, oliko väkivaltaista käyttäytymistä todella paljon vai jäikö raiskauskohtaus karuudessaan niin päähäni, että näin koko oopperan alkukohtauksen silmin. Ehkä se oli oopperan alkuperäinen henki, mutta ainakaan se ei olisi tarvinnut enää yhtään ylimääräistä naisväkivaltaa. 

Mitä tuntevat ja ajattelevat näissä kohtaukissa esiintyvät ihmiset. Dahlbom kirjoittaa:
Epäilen vahvasti, ettei tilanne ole ollut täysin ongelmaton käpälöijille, raiskaajalle ja viiltelijällekään. ”

Tästä kaikesta on puhuttu viime aikoina paljon, mutta mikä on muuttunut? Lainaan Dahlbomia:

 ”Ja nyt Kansallisoopperan Trubaduurissa nähdään, ettei tämä keskustelu ole vaikuttanut siellä, missä sen olisi pitänyt.”

Anni Kytömäki: Kivitasku

Tämä tarina voisi olla tosi, ajattelin luettuani Anni Kytömäen kirjan Kivitasku. Mistä lienee Kytömäki kirjansa idean ammentanut, mutta hienosti hän liittää yhteen tätä päivää ja mennyttä. Ihmisiä ongelmiensa kanssa, mutta ei vain sitä. Kirja on sukupolviromaani, joka kuvaa hyvinkin erilaisista lähtökohdista olevien ihmisten elämää, jotka jännittävästi kutoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Kytömäki rakentaa taitavasti kuvia ihmisten kohtaloista elävät he sitten Venäjän yksinvaltiaan alaisuudessa tai pienessä suomalaisessa kylässä. Rinnakkain kulkevat venäläinen poliittinen vanki, suomalaisten rakkaus luontoon, kaipuu yksinkertaiseen elämään, haluun ja tarpeeseen paeta yksinäisyyteen. Kirjassa on paljon rakkautta, mutta se ei kaiken aikaa huuda kovaa, vaan on joskus hyvinkin piilotettua. Mutta sellaistahan elämä on, vivahteita täynnä.

Kytömäen luontosuhde on tässä kirjassa samanlainen kuin oli edellisessä. Sitä on paljon. Ei luonnon läheisyys romaanissa  mitenkään haitaksi ole varsinkin kun sitä tietää juuri tältä kirjailijalta odottaa. Mutta myönnän, että tällaiselle jalat maan pinnalla varsin tukevasti kulkevalle sitä on vähän liikaa. Kytömäen luontokieli on herkkää ja puhuttelevaa:  

”Metsä tiukuttaa ja pyrähtelee, yön ajaksi voimistunut talvi uupuu valvomaan, tuuli haukottelee aamua. ”

 Kytömäen toinen kirja on täsmälleen yhtä paksu kuin ensimmäinen eli lähes kuusi ja puolisataa sivua. Kun Kultarinnassa oltiin metsässä ja karhujen myyttisessä maailmassa, tässä kalliot avautuvat ihmishahmoina. Tai sitten eivät. Sekä Kultarintaa että tätä kirjaa olisi voinut lyhentää sata- kaksisataa sivua eikä tarina olisi siitä kärsinyt. Mutta toisaalta, tällaisia lukuromaaneja on niin harvassa. Sitä paitsi Kytömäki osaa säilyttää jännitteen.  Tässä se ei ehkä ole tainnut olla aina kovin helppoa, koska tarinassa eletään, ei vain eri aikakausissa, vaan myös todella erilaisissa maailmoissa.

Alussa olin ymmälläni, missä nyt oikein mennään. Ihan ensin on Helena. Kiltisti kerrottu, mutta hetkittäin hyvinkin kylmäävää asiaa. Sitten on Veka ja Sofia, joiden taakse piiloutuu enemmän kuin ensilukemalta tuntuu. Ylipäätään kirjan henkilöillä ei mene hyvin. Tarina etenee monenlaisten kipujen kautta. Mikä on Helenan salaisuus, mihin Sonja katoaa, kuka hän on.  Ja sitten toisaalla Maaria, noita, joka käy ”mustan mudan alla, vetten alla, pohjakivien alla”. On Katinka ja  Albert /Sergei, ruhjottu ja rujo mies johon lapsi rakastuu.  

 Suomen maaseutu on täynnä pikkuteitä ja kärrypolkuja, jotka ovat syntyneet vähitellen, ja joita alueella asuvat ovat kulkeneet ja muovanneet. On kiehtovaa ajatella kirjan Riutanlahtea itäsuomalaisessa järvimaisemassa, jonne kuljetaan ikivanhaa tietä, jota on aina kuljettu. Joka aikanaan on, ehkä, rakennettu venäläisten vankien pakkotyönä.

  Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä tiiviimmin se ottaa mukaansa. Kytömäki osaa piirtää draaman kaaren hyvin.

Harari pohtii ihmisen syntyä

Juha Hurmeen Niemestä taisi jäädä mieleni sopukoihin jotain pysyvää kutinaa, kun niin innolla sukelsin Yuval Noal Hararin kirjoihin. Molemmat kirjailijat kertovat tarinaa aikojen alusta, mutta Hararin kirja on laajempi ja syvällisempi kuin Hurmeen. Hararin tapa kirjoittaa on kiinnostava ja kyseenalaistava, vaikka on se myös vähän kyyninen. Historian tohtori osaa kirjoittaa poleemisesti, ja koukutti minut ihan täysin.   Hän kirjoittaa arkipäiväisistä asioista, kytkee yhteen mennyttä ja tätä päivää, haastaa. Ensin sanoo, näin se meni. Sitten kysyy, menikö kuitenkaan. 

Siitä on aika kauan, kun olen viimeksi saanut herkutella tällaisilla sivistävillä, ajatuksia herättävillä kirjoilla. Tässä malliksi ihan muutamia ajatuksenpoikasia.

On jännittävää ajatella, kuinka pitkää perimää kuljetamme mukanamme.  Niin kuin tämä ahmimisen kulttuuri.  Syömme enemmän kuin tarvitsemme.  Ja syömme runsaita kaloreja.  Keittiömme jääkaappi on täynnä ruokaa, meidän DNA:mme luulee meidän edelleen elävän savanneilla. Runsaan ja rasvaisen ruoan nauttiminen on vaistoissamme, kertovat tutkimukset.

 ”Siinä missä vuonna 2010 liikalihavuus ja siihen liittyvät sairaudet tappoivat noin kolme miljoonaa ihmistä, terroristit tappoivat koko maailmassa 7697 ihmistä. Keskimääräiselle amerikkalaiselle tai eurooppalaiselle Coca-Cola on paljon tappavampi uhka kuin al-Qaida.”

Yksi historian rautaisimmista laeista on se, että ylellisyydet ovat meille välttämättömiä.  Kun totumme johonkin, alamme pitää sitä itsestäänselvyytenä, jota ilman emme voi olla.  Miten on käynyt nykyaikaisen tietotekniikan kanssa. Sähköpostit ja messengerit liikkuvat sfääreissä, eipä tule enää mieleen kirjoittaa kirjeitä. Vahinko sinällään.  Matkoilta ei tule postikortteja, tulee facebookiin kaikille tarkoitettuja monen kuvan kuvasarjoja, jotka tulevat ja menevät. Toki hetken myös ilahduttavat.

Kaikkien uusien ja arkeamme helpottavien keksintöjen myötä saimme helpomman elämän vai saimmeko?

Se on nyt vähän miten sen ottaa.  Totta kai pyykinpesukone on suureksi avuksi. Ei tarvitse näillä pakkasilla mennä joelle avannon reunalle huuhtelemaan vaatteita niin kuin mummo teki.  Mutta ei tätä nykyistäkään elämää aina helpolla saa.  Riippuu tietysti mitä vaatimuksia on. Jos on oltava oma talo, pari autoa, huvila ja vene, ulkomaan lomamatkoja jne., onhan niiden maksamiseksi paiskittava töitä ja ansaittava rahaa.  Elä siinä sitten löysästi ja rennosti ja elämästä nautiskellen.

Kaikki ei todellakaan ole huonommin kuin ennen.  Kuitenkin ihmisten laatimat lait ja normit määräävät ihmisen aseman ja niin on, että ken on saanut rikkaat vanhemmat, hänellä on mahdollisuus parempaan elämään, köyhän perheeseen syntynyt pysyy köyhänä. Onko se luonnollista, onko se vääjäämätöntä? Näinkö on Jumala luonut ja tarkoittanut? 

Harari lainaa Aristotelea: orjat ovat luonnostaan orjia, vapaat ihmiset luonnostaan vapaita. Näin on joskus ajateltu. Kaikki me haluamme oikeudenmukaisuutta, mutta niin valmis ei maailmamme ole, ettei epäoikeudenmukaista syrjintää tapahtuisi. Pienemmässä ja suuremmassa mitassa erilaiset hierarkiat määräävät paikkamme. Kuuhun kyllä on lennetty, mutta sosiaalinen kanssakäyminen asettaa vielä ihmisiä niin sanotusti omille paikoilleen.

Eri uskonnoista Harari kirjoittaa paljon. Hän myös kysyy, mikä on modernin tieteen suhde uskontoon.  Hänen teksteissään on niin paljon sellaista, jota voisi lainata, mutta laitanpa tähän vain yhden, vähän hauskan yhteenvedon:

 ”Käytännössä tiede ja uskonto ovat kuin mies ja vaimo, jotka ovat käyneet 500 vuoden ajan avioliittoneuvonnassa eivätkä vieläkään tunne toisiaan.  Mies unelmoi Tuhkimosta, ja vaimo haikailee unelmiensa prinssin perään ja keskenään he riitelevät siitä, kumman vuoro on viedä roskat ulos.”

Yuval Noah Hararin kirjat: Sapiens/ Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus/Huomisen lyhyt historia.