Koronakevään tunnelmia

En tiedä missä on huitsin nevada, mutta sinne tämä hiton virus saisi mennä.

Oli käytävä apteekissa. Saatoin mennä, kun paikalla oli vain henkilökunta. Sitten käväisin S-marketin ovella. Kansaa lappoi sisään ja ulos. En minä. Kävelin Alepaan. Pari ihmistä ostoksilla.  Menin sisään, vaikka ovella oli ilmoitus, että minun aikani on aamulla kello seitsemän. Enhän ole vielä edes hereillä silloin. Ostin tavarani, pakkasin reppuni ja kävelin kotiin. Pulssi hakkasi tuhatta ja sataa. Olo oli kuin olisin ollut pahanteossa.  En olisi ikinä uskonut, että voin tuntea näin vahvaa syyllisyyttä. Siis kaupassa käynnistä. En tykkää, en tykkää yhtään, mutta siedettävä on.

Ystäväni ovat hoitaneet kaupassa käynnit.  Ei tämä siitä kiikasta. Mutta kun joskus puuttuu vaan jotain pientä.  Nyt en olisi esimerkiksi älynnyt pyytää tuomaan tippaleipiä. Niitä Fazerin ohuita.  Niitä voi ja pitää nyt syödä noin vappuun saakka. Siman unohdin, mutta ehkä nämä ensimmäiset menevät alas kuiviltaankin. Pieniä ovat elämäni ilot.

Muuten tämä karanteenissa olo alkaa sujua.  Olen sopeutunut kohtuullisen hyvin muuttuneeseen lukujärjestykseen. Vähän on kuitenkin nikottelua.  Kuvittelin, että ilman muuta jumppaan ja tanssin ainakin joka toinen päivä.  Ohjelmia on verkossa tarjolla vaikka kuinka.  Vaan kuinkas onkaan käynyt.  Kun ei tarvitse mennä tunnille määrättynä aikana, aloitus siirtyy ja siirtyy.  Taas jäi väliin tänäkin päivänä.  Nyt neljännellä koronaviikolla olen havainnut huomattavaa löysäilyä.

Alan epäillä, että ihminen tarvitsee pakkoa tehdäkseen jotain hyvää itselleen.  Ulkoilu ja lenkkeily eivät sentään näin keväällä tarvitse käskytystä.  Onneksi ulkoilua ei ole edes meinattu kieltää.  Ovatkohan lenkkeilijät huomanneet mitään muutosta juoksupoluillaan sen jälkeen, kun lehdissä julkaistiin kuva juoksijoita ympäröivästä bakteeripilvestä? Minussa se sai aikaan sen, että pidän jokaista juoksijaa totaaliriskinä itselleni. Niinpä käännän heille selkäni enkä vahingossakaan hengitä juoksijaan päin.  Olisiko pientä hysteriaa havaittavissa, ehkä.

Aika on aika merkillinen käsite.  Se kuluu nopeasti, jos teet jotain mielekästä. Mutta se kuluu myös, vaikka et tekisi yhtään mitään.  Jotta nämä lähiviikot kuluisivat nopeasti, kannattaa siis löytää itselleen kivaa tekemistä.  Ovat kuulemma hiivat ja jauhot kaupoista vähissä. Pullantuoksu täyttää kodit.  Mukava ajatus.  Mutta jos yrittää elää pullalla ja suklaalla, siitä ei hyvää seuraa.  

Kannattaa panostaa ruokaan. Kun syö hyvin, energia riittää paremmin tämän kaiken sietämiseen.  Nälkäinen ihminen masentuu.

 Luonnosta löydettyä taidetta

Jazz -elämänkerrat vievät toisenlaiseen maailmaan

Ihmisen elämä on yhtä odotusta. Milloin minkäkin.  Kesän tai sulhon. Mitä enemmän tulee ikää, sitä vähemmän on odotuksia. Mutta aina niitä kuitenkin on. Tällä hetkellä meillä kaikilla suomalaisilla on yhteinen odotus: menisipä tämä vaihe nopeasti ohi. Voisipa alkaa elää elämää ilman koronaa.

Ensin koko alkuvuoden sai odottaa talvea, tuleeko vai ei. No ei tullut. Sitten heräsi toinen toive. Saadaan varmaan pitkä kevät ja pitkä golfkausi. Ehkä tällä menolla kentät aukeavat jo maaliskuussa. Niin kuin aukesivatkin. Mutta sitten. Riskiryhmään kuuluvana ei ole mitään asiaa golfkentälle.  Ei ainakaan heti kauden alussa. Mutta kukaan ei tiedä kuinka pitkälle mennään ennen kuin tilanne normalisoituu. Ehkä silloin ollaan jo elokuun kuutamoilla. Tämä tekee mieleni surulliseksi. Eritoten kun tiedän, ettei minulla ole jäljellä enää kovin montaa golfvuotta.  Jana lyhenee.

Golfin harrastaminen on antanut niin paljon. Jatkuvaa haastetta, ystävien kanssa seurustelua, kuntoilua.

Mieli on täynnä odotusta myös silloin, kun otan kirjan käteeni.  Olisiko edessä hieno ja koukuttava lukukokemus vai pettymys.  Useimmiten se on siltä väliltä. Harvoin enää osuu kohdalle kirja, jonka ahmii. 

Somessa liikkuu ajoittain kirjalistoja, joista voi saada lukuidean itselleen.  Kehuivat siellä Miles Davisin omaelämäkertaa. Ilahduin suuresti, kun löysin kirjan hyllystäni. Ihana jazzia rakastava mieheni ei ollut ostanut vain vinyylejä, vaan hän oli ostanut myös näiden trumpettia ja saksofonia soittavien huippujen tarinat kuten juuri Davisin, mutta lisäksi Dizzy Gillespien, Charlien Parkerin ja Louis Armstrongin kirjat. Vain Satchmosta kirjoitetut muistelmat olen lukenut.

Olisivatko tässä ne kirjat, jotka saisivat minut rauhoittumaan lukemiseen? Se rauha kun on koronan takia ollut kadoksissa.

Aloitin jazzin mestareihin tutustumisen Davisin kirjasta, koska niin usein halutessani kuunnella jazzia, valitsen juuri Miles Davisin musiikin.  Miles Davis soittaa minulle mieleistä melodista jazzia.

Davisin kirja on raakaa tarinaa amerikkalaisesta jazzin maailmasta 1940-1970 –luvuilla.  Se ei ole siloteltua kerrontaa. Se on huumehörhöjen maailma, se on liian nuorena kuolevien muusikoiden maailma.  Mustaa soittajaa kuunnellaan, mutta myös potkitaan.  Sen ajan ihanat filmitähdet Ava Gardner, Elisabeth Taylor, Marlon Brando istuvat ilta toisensa jälkeen kuuntelemassa, kun Miles Davisin trumpetti soi.  Kirjasta välittyy upeasti silloisen maailman kuumeinen syke.  Siellä missä on Miles Davis, siellä myös on naisia. Niitä riittää. Eikä mitään kaunistella.

 Mutta kirjan pääosassa on musiikki. Ja sen tekijät. Onhan se todella kiinnostava maailma. On ainakin ollut.

”Ja nopeammin kuin olin osannut kuvitellakaan meiltä alkoi irrota aivan uskomatonta musiikkia.  Se oli niin upeaa, että minulla kävi kylmät väreet, ja samoin yleisöllä… Kaikki soittopaikkamme olivat tupaten täynnä, ja kansa jonotti pitkinä letkoina ulkona kaduilla sateessa ja tuiskussa, pakkasessa ja helteessä. Se oli mahtavaa.”

Kun arkemme muuttui

Normaalissakin arjessa on vaikeuksia keskittymiskyvyn kanssa, nyt on vielä vaikeampaa. Keikun somessa, luen kirjaa, katson sarjoja, kurkkaan  twitteriin, kirjoittelenkin turhanaikaisia. Pitäisi järjestellä talvivaatteita, mutta tuossa ne lojuvat.  Kuuntelen ja luen uutisia koronasta, ne eivät rauhoita. 

En oikeasti valita. Eihän tämä karenssi omaa elämääni ihan valtavasti muuta. En joudu työttömäksi, en menetä tulojani, ei tarvitse huolestua lapsista. Jumppatunnit ovat viikko-ohjelmasta pois, mutta Helena lähettää joka viikko uuden ohjelman. Latinotanssituntejakaan ei ole, mutta nekin jatkuvat netissä.  Lenkillä voi ja on pakko käydä, kun on koira. Lukupiirini ei voi kokoontua, mutta onneksi on kirjoja.  Ne eivät lukemisella lopu.

Kulttuurini on nyt sitä mikä on sadoille tuhansille suomalaisille aivan normaalia: television ja radion ohjelmat.   

Sukulaismies elää pienellä paikkakunnalla.  Ovat siellä miehet tottuneet käymään aamukahvilla pienessä kahvilassa. On keskusteltu päivän uutiset ja kuultu uusimmat juorut.  Ehkä on pidetty metrin väli, ehkä ei. Nyt elämä kapeutuu lisää, jos kahvilat sulkeutuvat. Jäljelle jää yhden kaupan kassa ja siinä flexi välissä.  Urheilun ja musiikin suurkuluttajana sukulaismies putoaa entistä syvempään hiljaisuuteen. Televisiosta ei tule urheiluohjelmia, ei tule konsertteja.  Ja kun ei ole nettiyhteyksiä, ei ole Yle Areenaakaan.  Onneksi on sentään puhelin.

Hiljainen on kylätie ollut siellä synnyinpitäjässäni jo kauan, mutta nyt se hiljenee entisestään.

Tätä koronan hallitsemaa elämää on vietetty vasta lyhyt aika.  Ihmisten välisten jännitteiden ei vielä luulisi nousseen ylärajoille. Poliisi on kuitenkin saanut jo normaalia enemmän tehdä vierailuja perheisiin väkivallan takia. Jos suljettu elämä jatkuu vaikka neljä kuukautta, aika tulee eittämättä olemaan monelle yhtä helvettiä.

Kysymys on siitä, miten pää kestää.  Ainakaan oma pääni ei kestä, jos elän vain koronan luomassa maailmassa. On pakko olla lukematta kaikkea, on pakko olla miettimättä kaikkea. On pakko suojella itseään. Tämänikäisen pää on heikko ottamaan vastaan tällaista maailman laajuista tuskaa ja epävarmuutta.

Aamuyhdeksän jälkeen Alppipuistossa soi saksofoni.  Tuuli oli vähän liian kova, mutta silti ääni kaikui ympäri puiston. Saisipa tätä joka päivä.  Niin kuin saan päivittäin kuulla runon Ella Pyhällön esittämänä.  Ei niin kovin suuria asioita, mutta miten hyvältä ne tuntuvatkaan.

Antti Tuuri: taiteilija Arvid Bromsin levoton mieli

Joskus jo ensimmäiset rivit antavat aavistuksen kirjan hengestä:

”Minä pidän perää ja Helvi Inkeri soutaa. Pyydän sitä nostamaan hameensa helmaa polvien yläpuolelle, niin että voin perää pitäessäni katsella muutakin kuin järvimaisemaa.”

Antti Tuurin kirja taiteilija Arvid Bromsista alkaa siitä, kun taitelija saapuu Lappajärvelle viidennen vaimonsa kanssa. Minkä sille voi, jos miestä hallitsee vahva eros, jota naiset eivät mitenkään voi vastustaa. Ja onko se miehen syy, jos se koituu naisen tuhoksi.  Näin miettii kuvataitelija Arvid Broms.   

Antti Tuuri piirtää osin faktapohjalta kuvan Arvid Bromsin elämästä kirjassa ”Levoton mieli”.

Ja olihan siinä elämässä kerrottavaa. Paljonkin.  Oli petoksia toisensa jälkeen, varkauksia ja vankilareissuja, oli juopottelua ja väkivaltaa, mutta myös taulujen maalaamista.  Kirja ei avaa, millaisia tauluja ja piirroksia Broms taiteili. Wikipediasta voi katsoa joitain kuvia.

Seinäjoelta ja Pohjanmaalta luulisi tauluja löytyvän enemmänkin, sillä siellä oli hänen suuri tukijansa, autokauppias vaimonsa kanssa. Monet myös ostivat hänen töitään.  Lappajärvellä pitäjän varakkaat kuten nimismies ja kunnanlääkäri kaivelivat kuvettaan ja ojensivat useamman kerran seteleitä Bromsin kouraan.  

Jos taulut eivät käyneet kaupaksi, siitä saattoi seurata hyvin turhautunut olo, jonka Helvi Inkeri sai tuta.  Varsinkin viinapäissään mies oli raivokas. Silloin lensivät lasit, lautaset ja kattilat pitkin pihaa.

Mutta Helvi Inkerillä oli keinonsa.  Hän hiljensi humalaisen miehen rauhoituspiikillä. Näin paha taltutettiin, ja taloon tuli rauha seuraavaan päivään saakka.

Arvid Bromsilla ja Emmi Jurkalla oli ainakin vuoden päivät kestänyt salasuhde.  On sanottu, että näyttelijä Jussi Jurkka olisi heidän lapsensa.  Helppo uskoa, kun katsoo rinnakkain Bromsin ja Jussi Jurkan kuvia. Elleivät ole veljeksiä, ovat sitten isä ja poika. Jussi Jurkka vieraili Lappajärvellä ja tuli sinne kerran myös Laila Kinnusen ja Ville-Veikko Salmisen kanssa. Tästäkin Tuuri kertoo.

Emmin ja Bromsin suhde päättyi rajuun mustasukkaisuuskohtaukseen, jossa Emmin leuka meni Bromsin iskusta sijoiltaan.

Taiteilijan suuri unelma oli saada näyttely Helsinkiin. Se voisi ratkaista kaikki taloudelliset ongelmat.  Näyttely toteutui, mutta arvostelut eivät paljon lohduttaneet. Suuri menestys jäi häneltä saavuttamatta.

Antti Tuurin tekstiä on helppo lukea. Tekee mieli sanoa, että se on juohevasti, rennolla otteella kirjoitettu.  Sävy on ystävällinen ilman irvailua. Siihenkin olisi ollut aineksia, silllä olihan tämä omalaatuinen taitelija pienessä kylässä häkellyttävä tapaus.  Puuteroidut posket ja punatut huulet.  Hullu mies, joka ui avannossa.

 Ja se, miten hän näki ja huomioi naiset.  Olivat nämä sitten vaikka leipomassa:

 ”Nyt emäntä vaivaa pullataikinaa leivinpöydällä, tervehdin emäntää ottamalla sitä kyynärpään yläpuolelta paljaalta kohdalta. Kiittelen emännän käsivartta sileäksi ja pehmeäksi kuin nuorella tytöllä. Emäntää naurattaa, mutta samalla näen, että sitä myös hiukan hävettää, kun silitän käsivartta hellästi.”

Broms oli varsinainen taivaanrannan maalari, hurmaantui naisista ja selitti kaikki typerät tekosensa itselleen myönteisesti. Hänellä nyt vain oli sellainen sielunrakenne. 

"Helvi Inkeri uskoo, että Haaksirikkoinen –taulusta tulee hieno, koska tunnen paljon langenneita naisia ja olen itse ollut syyllinen niiden lankeemukseen.”

Hupeneva ja katoava luontomme

Pienet laululintumme eivät näillä sadekeleillä laulele meille, vaan ilostuttavat eteläisten maiden ihmisiä. Jos ilostuttavat, sillä ne voivat päätyä myös grillattavaksi ja herkkusuiden lautasille. Tämä on miljoonien lintujen kohtalo.

Ranskalaisten ja erityisesti kiinalaisten ruokakulttuurissa grillatut laululinnut ovat suurta herkkua.  Pikkulinnuista erityisesti sirkut. Kultasirkut ja pohjansirkut. Lintujen pyydystäminen on kiellettyä, mutta lakia rikotaan jatkuvasti.

Juha Kauppinen on kirjoittanut kirjan luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä.  Kun on maalta kotoisin, luonto on aina ollut läsnä.  Se on ollut itsestäänselvyys, jota ei ole paremmin tarvinnut ajatella. Aina talven jälkeen tulee kevät, kasvaa ruoho, laulavat linnut. Vaan nyt näyttää maailma olevan menossa toiseen suuntaan. Mikään ei ole enää itsestään selvää.

Juha Kauppisella on taito kirjoittaa. Hän ei kuulu siihen ryhmään luontoihmisiä, jotka ärsyttävän tietäväisinä ja ehdottomina ahdistavat ihmisen nurkkaan. Kauppinen ei herätä vastustusta, minut hän sai ajattelemaan. Sehän on kirjalta jo paljon. 

On niin helppo uskoa, kun Kauppinen tarjoaa faktat välillä vähän tunnelmoiden.   Hän kuvittelee, miltä tuntuisi kultasirkun näkeminen:

 ”Koiras heläyttäisi säkeensä ilmoille kostealla rantaniityllä ja loistaisi kuin sitruuna ilta-auringossa. Nyt se ei ole enää mahdollista. Kultasirkun lopullinen sukupuutto näyttää vääjäämättömältä.”

Tai kun hän pohtii pikkusinisiivisten häviämistä.  Myönnän, ettei minulla ollut tätä ennen aavistustakaan mitä nämä ovat.  Ne ovat perhosia, jotka ovat hävinneet.  Kauppinen kertoo kirjassa, miksi Heinolassa on vielä pikkusinisiipiä, Hämeenlinnan Ahvenistolla ei enää ole.  Miksi perhoset hävisivät? 

” Pieniä populaatioita, melko kaukana toisista. Ei yksilöiden siirtymistä, ei geenien virtaa. Muuttuvia oloja, maiseman pusikoitumista, umpeen kasvua, rakentamista. Kaikkea sellaista, mikä hävittää luontoa Suomesta ja kaikkialla maailmasta yksi paikallinen populaatio kerrallaan.”  

Hentoinen perhonen tarvitsee tuulen suojaa selviytyäkseen. Siksi ei ole yhdentekevää, millainen sen elinympäristö on.

Juha Kauppinen haluaa pikkusinisiivet takaisin kotialueelleen. Hän kertoo kirjassa, miten se voisi tapahtua.  Ei ihan helppo juttu, sillä eihän perhosia voi laukkuun pakkaamalla kuljettaa Heinolasta Hämeenlinnaan.

Kirjassa on monta hyvää kertomusta.  Niin kuin kuukkelista, joka on minulle ennen kaikkea Lapin lintu. Sen kohtasi joka ainoalla käynnillä Vellinsärpimän majalla. Kuukkelin merkityksestä Kauppinen sanoo, että 

”kuukkelia voi ajatella sateenvarjolajina. Jos sen suojelee, siipien suojassa kohentuu monen muun metsälajin tilanne. Ja kääntäen: kun se katoaa, mukana menee monia muita lajeja.”

Kertomus taimenista, on myös kertomus ihmisistä ja heidän kodeistaan.  Siitä miten Suomen kosket padottiin. Kun padot tulivat, katosivat kalat. Ja kylät.

  ”Oikariset siirtyivät kotitalojensa takaa läheiselle kalliolle katsomaan, kuinka uunit peittyivät. Talo oli purettu, hirret viety pois, mutta uunit oli jätetty paikoilleen, piiput pystyyn. Vesi nousi ja jokivarsi ja avara piha alkoivat muuttua vähitellen järveksi. Siinä me katsottiin niin kauan että kaikki meni sileäksi ja koski vaimeni”.  

Yhdentoista perheen kodit jäivät veden alle. Seitenoikean kylä lakkasi olemasta 1960.

Kirja ”Monimuotoisuus” on kertomuksia katoamisista.                                                                                                        

”Luonnon monimuotoisuuden ”hupeneminen” ja ”katoaminen” ovat suomen kieltä, mutta ne eivät sanoina tavoita meitä.” Sanoo Kauppinen ja on oikeassa.

Joutsenet peseytymispuuhissa viime maanantaina Eläintarhan lahdella.

”Kyllin hyvä”

Hesarissa oli jouluaikaan juttu ja testi elämämme eväistä, millaisia itse kukin on matkalleen saanut.

Testasin nuorelta sukulaispojalta hänen eväitään. Ei huolta, ei vika ole ainakaan lähtökohdissa. Tulos 14/15. Nyt on vain nuoresta miehestä kiinni millaiseksi elämänsä rakentaa.

Al-Holin leiriltä haettiin kaksi pientä lasta kotimaahansa.  Leirille jäi satoja lapsia useista eri kansallisuuksista. Heidän lähtökohtansa elämän rakentamiseen ovat varsin erilaiset.  Tämä on ääriesimerkki, mutta niitä varmasti löytää lähempääkin. Toisilla on mahdollisuus hypätä elämään korkealta hyppylaudalta, toiset joutuvat ponnistamaan maan pinnalta.

Maarit Feldt-Ranta on tänä vuonna saanut minut itkemään useamman kerran. Olen lukenut hänen kirjoituksiaan, kuunnellut hänen hyvästejään.  Hänen sanomansa on vahva: ”Ilman pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa elämäni olisi ollut aivan erilaista kuin mitä se oli. Eetos mahdollisuuksien tasa-arvosta on tajunnanräjäyttävää.”

Omat pisteeni testistä olivat 9/15.  Eikä se tarkoita, että lapsuuteni olisi ollut jotenkin erityisen kurja, ei ollenkaan. Pisteitä ei tullut iltasaduista. En muista, että minulle olisi ikinä luettu satuja.  Ehkä silloin ei sellaista harrastettu, en tiedä.  Sen sijaan totuin siihen, että meillä luettiin. Olimme ahkeria kunnan ja tehtaan kirjaston käyttäjiä.

 

Tänään sanotaan, että lasta pitää kehumalla kannustaa. Silloin ennen sellainen ei ollut tapana. Lapsi voi vaikka ylpistyä, jos liikaa kehutaan. Ehkä olisin nuoruudessani ainakin joitain asioita tehnyt toisin, jos olisin vähän enemmän luottanut itseeni - tai minut olisi saatu luottamaan itseeni. Heiveröinen itsetunto ja liian vahva itsekritiikki on huono yhdistelmä.  Tässä iässä sitä ei enää ole kiitoksen kipeä (vähän vaan) tai se ei ainakaan niin paljon vaikuta omaan tekemiseen kuin silloin nuorena.

Huuhkajien pelaaja Glen Kamara sanoi joukkueen valmentajasta Markku Kanervasta: Hän on motivoiva valmentaja. Se on tietysti pelaajalle todella tärkeä asia, mutta Kamara jatkaa: hänen lähellään on hyvä olla.  Voiko enää kauniimmin antaa tunnustusta?

Suomi on tutkitusti onnellisten ihmisten maa.  Tämän vuoden aikana olen törmännyt useampaan luetteloon siitä, mitä ihmisen pitää tehdä tullakseen onnelliseksi tai miten pitää elää, jotta voisi elää vanhaksi. Paljon hyödyllisiä ohjeita, miten syödä, nukkua ja kävellä. Neuvojen määrä melkein jo ahdistaa.

Ehkei meidän tarvitse uutena vuonnakaan pyrkiä täydellisyyteen. "Kyllin hyvä" voisi olla riittävästi ja sopivasti kuten mielenterveysalan ammattilainen Pirkko Lahti on määritellyt. Tämän ajattelin ottaa todesta. Se olkoon tarpeeksi.

Hyvää uutta vuotta 2020!

 

Talvipuutarhassa kuvattua.

Statovcin Bolla kosketti syvältä

Kun kirjan loppusanat oli sanottu, huomasin vetäväni henkeä, ihan kuin en olisi saanut ilmaa. Tuntui pakahduttavalta, itketti. Pajtim Statovcin Bolla ei jättänyt kylmäksi.

Tunteeni eivät ryöpynneet vain kirjan lopussa, vaan pitkin matkaa tuli hengitystä salpaavia hetkiä. Kirja oli todella ravisteleva lukukokemus. Olen aiemmin lukenut Statovci n ”Kissani Jugoslavia”. Se ei kaikilta osin auennut. Symboliikkaa Bollassakin on, mutta se on kaikin tavoin selkeämpää.

Miksi tunteeni sitten hetkittäin vyöryivät?  Osaselitys on se, että kuulun siihen ihmislajiin, joka sukeltaa tunteineen kaikkeen, kirjoihin ja elokuviin.  Kyyneleet ovat aika herkässä.  Ehkä tässä kirjassa oli minulle juuri sellaiset ainekset. Tuntui pahalta ja tuntui hyvältä, mutta ei hetkeäkään turhauttavalta uppoutua Arsimin tarinaan.

Kirjan lähtökohta on vaikea. Kaksi miestä ihastuu toisiinsa.  Eihän siinä sinällään olisi mitään (tai no, edelleenkin on vähän), mutta nyt ollaan Kosovossa.  Siellä asia on kokonaan toinen kuin vaikkapa Suomessa.  Lisäksi toinen on serbi, toinen on albaani. Tästä kaikesta ei voi seurata mitään hyvää.  Eikä seuraakaan. Vähän aikaa nämä kaksi saavat toisistaan paljon: ”…me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.”

Arsim on avioliitossa, joka on järjestetty.  Arsimin mielestä on parempi elää toisen kanssa kuin yksin. Onhan se hyvä syy mennä naimisiin. Hänelle on sanottu, että hän saa vaimoksi naisen, joka on tottelevainen ja vähäsanainen.  Hän itse lupaa, ettei koske nyrkkiin eikä tee huorin. 

Arsim muuttaa perheensä kanssa maasta pois, parempiin oloihin. Vuosia myöhemmin hänen on palattava takaisin sodan runtelemaan kaupunkiin.  Nyt hän on yksin.  Arsim pohtii, olisiko kaikki voinut mennä toisin, olisiko hän voinut olla parempi isä lapsilleen, parempi mies vaimolleen, parempi ihminen.  Ikuisia kysymyksiä silloin kun kaikki on jo myöhäistä.  

Statovci saa minut ymmärtämään ja olemaan Arsimin puolella, vaikka hänen kaikki tekonsa eivät ole ollenkaan kauniita.  Vaikka hän lyö vaimoaan, kurittaa lapsiaan, jättää heitteille ja hylkää.  Silti. Ehkä se on se toivo, mikä tarinan ihmisissä lopulta kuitenkin on.

Hienoa, että Statovci sai tästä Finlandia –palkinnon. Arvaan, ettei kirja miellytä kaikkia. Kun kirjan pääosassa ovat homot ja maahanmuuttajat, onhan siinä joillekin aineksia kärvistelyyn.  Joku sanoi, että ilman empatiaa tätä kirjaa ei voi lukea.  Helppoa ajatella samoin.

Bolla oli ensimmäinen romaani, jonka kuuntelin.  Lukijana oli Kuisma Eskola.  Hänen äänensä on neutraali, mutta mahdollisti myös eläytymisen Arsimin tunteisiin. Eikä siinäkään ollut ongelmaa, että välillä äänessä oli joku muu kirjan henkilöistä.  Kuuntelukokemus oli myönteinen, mutta silti luulen, että minun on vielä luettava Bolla.