Majakanvartija muillekin kuin muumiriippuvaisille

 En ole muumiriippuvainen, mutta tunnistan itsessäni monia hepulin ja Pikku Myyn piirteitä. Teatteri Avoimissa Ovissa esitetään näytelmää, jossa naiset viettävät tuokioita muumien luojan Tove Janssonin jalkojen juuressa, ovat lähellä idoliaan.

Näytelmä ei ole esitys Tove Janssonista, vaan se peilaa kolmen naisen elämää  Janssonin kautta. Majakanvartijassa naiset nauravat, kipuilevat, itkevät ja loistavat.  Useasta pienestä kohtauksesta -  taitavasti toisiinsa sidotuista - syntyneessä näytelmässä on useita herkullisia hetkiä. Yksi hauskimmista oli muumiriippuvaisten tapaaminen. Päivät vain joskus ovat sellaisia hattivattipäiviä.

Näytelmästä tuli ennen kaikkea kolmen naisen, kolmen näyttelijän juhla. Oli toki sisältöäkin, ei kai sitä ilman mitään voisi syntyäkään. Mutta nämä näyttelijät näyttämöllä Eeva Putro, Anu Koskinen ja Ella Pyhältö rakensivat  pienesti, mutta samalla niin hienosti, tarkasti ja koskettavasti vahvoja ja nautittavia kohtauksia. Että minä teistä pidin.

En haluaisi ketään nostaa erikseen esille, mutta Anu Koskisen Hemulin väitöstilaisuus oli hersyttävän hauska.  Dementiaa sairastavan äidin (Anu Koskinen) ja hänen tyttärensä (Ella Pyhältö) kohtaaminen oli herkkä ja raastava. Ja niin todellinen. Kyllä siinä kyyneleet silmiin nousivat.

"Minä piirrän sinua. Ja sinä piirrät minua. Kunnes kuolema meidät erottaa."

Näinkin siis voi teatterin keinoin ja hienolla näyttelijän työllä katsoa omaa elämää Tove Janssonin muumien maailman kautta. Eihän se maailma uskallanko, onko minusta siihen - ajatuksineen ole vain satua ja kuvittelua. Kohtaamme eri tilanteissa omat mörkömme.

Ymmärrän ihmisiä, joista on tullut muumiriippuvaisia.  Esimerkiksi Janssonin kirjan Taikatalven yksi pieni muumimamman vastaus esitettyyn kysymykseen syvän talviunen keskeltä kertoo niin paljon:

"Vastaus kohosi jostakin syvältä, sieltä missä asui naisellinen kiintymys perinteisiin: -surunauhat...ne ovat minun komerossani...ylimmällä hyllyllä...oikealla...Sitten hän vaipui jälleen uneen."

Golfmatkailua Canarialla

Pariviikkoisen golfmatkan jälkeen olo on nyt sekä tyhjä että hitusen avuton. Pitää ihan itse päättää mihin aikansa käyttää.  Enää en ole kuin sisäoppilaitoksessa, jossa ohjelma oli tarkasti määrätty: bussin lähtöajat, tiiausajat, ruoka-ajat. Kuulostaako kivalta? Ei, mutta silti se oli kivaa. Huolet olivat muilla, minun ei tarvinnut kuin nauttia kulloinkin tarjolla olevasta herkusta: golfista, ruoasta, seurustelusta, nukkumisesta. Yksinkertaista ja niin tervehdyttävää.

Sisäoppilaitos ei ehkä osu ihan nappiin, sillä olihan elämää ulkopuolella hotellinkin. Oli upea meri, rannan kävelytiet, baarit ja kaupat.  Ja loistava sää. Oli myös aikaa lukea ja seurata iPadin kautta mitä maailmalla tapahtuu. Se ulkopuolinen ei kauheasti kiinnostanut. Oli ihanaa kääntyä vain sisäänpäin, vain golfata ja seurustella ihmisten kanssa niin kuin ei mitään pahaa maailmaa olisikaan. Luulen, että tällainen loma on erityisesti työssäkäyville täydellistä terapiaa, mutta on se sitä myös eläkeläiselle. Rutiinit ovat kuolemaksi, siksi ne on välillä saatava rikki.

Golfloma on monella tapaa haastava. Se on sitä vielä enemmän, jos lähdet matkalle yksin. Miten sopeudut, tunnetko olevasi ulkopuolinen pariskuntien (useimmat ovat) keskellä vai saatko myös ihmisistä lisäenergiaa. Totta kai se on myös itsestä kiinni, mutta ainahan ei niin sanotusti natsaa. Kaksi viikkoa ei ole pitkä aika, mutta on kuitenkin silloin kun olet tunnista toiseen osa ryhmää. Siinä tarvitaan samoja asioita kuin elämässä yleensä: toisen huomioimista, läsnäoloa, kuuntelemista, luottamusta. Tyhjänpäiväisistä urputtamalla pilaat vain oman lomasi.

Suurin haaste on tietysti golf. Kymmenen peliä kahdessa viikossa. Jaksatko, osaatko ja ennen kaikkea, saatko onnistumisen kokemuksia. Ilman niitä mielentila kääntyy helposti nurjaksi.  Jos oma mieli jäkättää koko ajan omaa osaamattomuutta, inhottava kierre on valmis. Onneksi golfissa tulee kaikille epäonnistumisia ja onnistumisia. Se ei ole kenellekään pelkkää automatiikkaa. Peliseuran merkitys on suuri. Vietät noin viisi tuntia kolmen ihmisen seurassa. Onko ilmapiiri sellainen, että voit hengittää vähän kuin samassa ilmanalassa, että saat toisista voimaa etkä ala puristamaan grippiä sormenpäät valkoisina.  Nyt tuurasi peliseuran kanssa. Lyhyt yhteenveto: erityisen onnistunut matka.

Kuulin keskustelun, josta jäi mieleeni unelma: ykkösavauksella suoraan  par nelosen greenille. Tällä elän kesään.

Anfi Tauron väylät olivat kutkuttavia, kaukana tavanomaisista.

Kellokosken Prinsessa

Prinsessan tarinan tuntevat monet. Olin kuullut hänestä paljon, mutta en ollut nähnyt elokuvaa enkä lukenut Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittamaa kirjaa. Otin kirjan matkalukemiseksi eikä se ollut ollenkaan huono valinta. Mielenkiintoinen ja todellinen tarina ihmisestä, joka 1930-luvulla joutui skitsofrenian vuoksi laitoshoitoon. Luin kertomuksen naisesta, jonka paineet mursivat.

Ehkä kukaan ei tietoisesti valitse elämää harhojen maailmassa, mutta Prinssesta lukiessani epäilin, ehkä jossain määrin niin voi tehdä. Olihan hänelläkin kaikkien harhojen keskellä kirkkaita hetkiä. Ehkä hän sillon ajatteli, että on helpompaa, paljon helpompaa, selvitä elämässä kuninkaallisena kuin Anna Svedholmina. 

En tiedä psykiatrian maailmasta paljoakaan, siksi olikin kiinnostavaa lukea myös mielisairaanhoidon kehityksestä. On hurjaa ajatella, miten erilaisten kokeilujen kautta, joissa hoidon kohteina ovat ihmiset, eivät rotat, on päädytty tämän päivän enemmän ihmistä kuunteleviin hoitoihin. Anna säästyi lobotomialta, mutta sai kyllä sähkösokkihoitoja, vaikka ne eivät hänelle apua tuoneetkaan.

Annalla oli hyvät geenit, hän eli 92 vuotiaaksi. Eikä edes dementoitunut. Muisti täsmälleen oikein kaikki ihmiset, joille hän oli antanut prinssin tai prinsessan nimen ja arvon. Kirja välittää kuvaa aivan ihastuttavan positiivisesta ja elämäniloisesta taiteilijasielusta, joka osasi ja halusi laulaa ja soittaa. Prinsessalla ei ollut tukenaan sukulaisia, mutta hänen lähipiirissään Kellokoskella oli paljon ymmärtäviä ihmisiä. Paikallisesta osuuspankista hän sai riittävästi shekkejä, jotta pystyi palkitsemaan alamaisiaan.

---------------

Kun katsoin Esa Suomisen fb:ssa välittämän videon kilometrien mittaisesta ruokajonosta Myllypurossa, en voi olla ajattelematta, kuinka moni heistä putoaa kyydistä. Menettää uskonsa selviytymiseen ja päätyy harhojen maailmaan kuin Prinsessa.

Keskellä kesää

Siitä on vuosia, kun olen viimeksi ollut Gran Canarialla. Nyt siis täällä eikä mikään näytä muuttuneen. Valkoihoiset pohjoismaalaiset ja eritoten saksalaiset grillaavat itseään niin kuin aina ennenkin.  Tunnen itseni selkeästi paremmaksi ihmiseksi. Minä sentään kävelen useita kilometrejä, työnnän golfkärryjä - ja nahka palaa ja paahtuu.

Sekä Meloneraksen että Anfi Tauron kentillä ovat kovilla olleet niin sieluni kuin kroppani. Ihan turhaan me Vuosaaren kentällä valitamme kukkuloista, jotka vievät pallomme. Tulkaapa tänne rotkojen maailmaan.

Ihan uusi juttu itselleni on älyauto. Se on pakollinen Anfi Tauron kentällä. Sen ymmärtää kerran kentän kierrettyään. Älyauto älytti minut täysin. Lähdin autolla ajaen etsimään pelikaverin palloa. Yhtäkkiä auto ei liiku mihinkään. Olin ajanut kielletylle alueelle. Pois pääsee peruuttamalla. Paitsi jos peruuttaa autonsa kallioon kiinni. Siinähän olin, auto ei liiku mihinkään suuntaan.  Takana vaara, edessä kielletty alue. Pääsin pois. Työntämällä.

Sanokaa vielä, etteikö matkailu avarra.

Hotellimme sisääntuloaula on kuin kirkko, sisäpiha tyylikäs espanjalaisen kylän plaza. Tarkoituksella tehtyjä.

Vatsan täytettä vai aistien huoltoa?

Ruoka on merkillinen asia. Toisille riittää, että vatsa tulee täyteen eikä ole kaipuuta uusiin kokeiluihin. Sitten on ihmisiä,  jotka perehtyvät resepteihin, lukevat ruokalehtiä ja keittokirjoja, hakevat aktiivisesti uusia makuelämyksiä, kokeilevat reseptejä.

Perheellisillä ja työssäkäyvillä kokeilut jäävät varmaan viikonloppuihin, mutta toista on meidän, jotka elämme arkea, jota eivät kahlitse toiset ihmiset eikä aika.  Meillä vaikka joka ikinen päivä voisi olla uuden herkun kokeilupäivä. Eipä vain ole. Useimmiten edessä on kysymys, mitä sitä taas tänään keksisi ruoaksi.

Keittokirjoista eikä resepteistä ole puutetta. Enemmän se on viitsimiskysymys. Menen yli siitä mistä aita on matalin: keitän perunat ja paistan lohiperhosen. Ehkä ostan Jukalta hyvää kalakastiketta. Tai sitten menen lähibaariin syömään. Mutta kun niissäkin se ruoka on aina samaa.  Ei niissä yhtenään voi käydä tai muuten makunystyrät tuhoutuvat täysin.

On varmaan ikäkysymys(kin) ettei aina viitsi kokata. Siis edes itselleen. Tai ehkä tässä onkin osavastaus: jos olisi ruokakaveri, niin laittaisihan sitä ruokaa. Pakosta tai mielihyvästä. Keksin vuoden alussa mainion idean. Päätin pitää ruokakalenteria. Merkkaan seinäkalenterin jokaiselle päivälle mikä on ollut päivän pääruoka. En siis pidä mitään dieettikalenteria enkä terveellisen ruoan kalenteria.  Jos jatkan tätä vuoden loppuun,  saan itselleni 12 kuukauden ruokaohjelman.

Kaiken tämän voi tietysti tehdä tietokoneelle, mutta silloin se ei ole päivittäin näkyvissäni ja saattaisi  jäädä tekemättä. Lisäksi ihmisellä pitää olla asioita, joita on kirjoitettava (tai tehtävä) käsin.

Vuoden kuluttua helpottaa, kun voi ruokaidean katsoa kalenterista. Kalenterissa on takuulla vain sellaisia ruokia, joista pidän ja joita osaan tehdä. Ehkä ruokien kirjaaminen myös terästää ruokavalintojani, sillä eihän se vuoden lopussa hääppöiseltä näytä, jos sieltä liian usein löytyy kaupan valmisruokia.

Ruoka on tärkeä asia. Ei vain sen takia, että on välttämätöntä syödä, vaan myös siksi, että kaikki aistimme tarvitsevat huoltoa, herkistävät meitä vastaanottavaisiksi hyvälle.
Kun tulin koiran kanssa aamulenkiltä, rappukäytävämme tuoksui huumaavasti kahvilta. Siitä tuli hyvä olo - ja tietysti mieliteko.

He tulevat pimeästä varjojen maailmasta

Kun muutin Alppilaan yli kolme vuosikymmentä sitten, pelkäsin liikkua lähialueen puistoissa. Pelkoon ei ollut mitään järjellistä syytä, minä vain pelkäsin. Tänään kävelen iltamyöhällä lähialueen puistoissa ja kaduilla. Mikä vei pelkoni?  En ole mitenkään erityisen rohkea, mutta ehkä pelko karisi siksi, etten ole näinä vuosina yhtään kertaa kokenut mitään pahaa.  Muutoksessa on varmasti ollut mukana myös oma tahtotila. Olen rohkaissut itseäni, nujertanut pelkoani. Ei pimeyttä ja kuun luomia varjoja kannata pelätä.

Useimmin kai liitämme pelon fyysiseen väkivaltaan. Nyt elämme toisenlaista aikaa. Tämä niin ihana(kin) someaika on antanut tilaa aivan käsittämättömälle pelottelulle, räävittömyydelle ja pilkalle. Erityisesti tämän vuoden puolella ovat naisten tasa-arvosta kirjoittaneet joutuneet täysin ala-arvoisten hyökkäyksien kohteiksi. Vahvoissa naisissa näyttää olevan jotain sellaista mikä hermostuttaa jotkut miehet täysin. Luulin, että tämä aika olisi jo mennyttä.

On ollut hämmentävää lukea, miten törkeää kieltä miehet käyttävät, miten uhkailevat raiskauksilla ja jopa tapolla. Aivan uskomaton kauna ja katkeruus on purkautunut näistä viesteistä. On myös vaikeaa ymmärtää mitä tällaisilla kirjoituksilla kukaan voittaa mitään tai millaisia sykäyksiä niistä kirjoittaja on ajatellut itselleen saavansa. Joku motiivihan heillä täytyy olla, mutta en ymmärrä, mikä. Tietävätköhän itsekään. Pelkkä pahan tahtominen ei oikein tunnu riittävän motiiviksi.

Kuuntelin Mikko Salmen iltahartautta (vähän vahingossa, myönnetään), jossa hän puhui oman varjonsa tuntemisesta. Puheesta jäi mieleeni ajatus omasta pimeästä puolestamme, joka saa meidät tekemään pahoja tekoja, ja joka saa meidät ajattelemaan itseämme ennen muita. Näinköhän näillä syytöksiä tuottavilla on niin pimeä puoli etteivät näe siltä sen paremmin itseään kuin muitakaan?

Joku kirjoitti, että pelko saa aikaan itsesensuuria. Ihminen ei halua laittaa itseään likoon eikä olla kenellekään likasanko, johon kuka vain voi itsensä tyhjentää. Mutta on heitäkin, jotka eivät vaikene. Olen somessa ihaillen seurannut  Hanna Huumosen nostamaa taiselua mv -lehteä vastaan ja lukenut ja jakanut Saku Timosen (Uuninpankkopoika) teräviä ja rohkeita blogeja.  

Minulle sanottiin aloittaessani blogikirjoittelun, uskallatko ihan omalla nimelläsi kirjoittaa. Nämä pehmojuttuni tuskin hämmentävät ketään, mutta jos pitäisi näyttää oma varjonsa, niin tämä Heikki Pitkäsen korttikuva "On the way", on aika osuva.

Ennen kuin olemme päätepysäkillä

Eeva  Kilven kirjan nimi "Kuolinsiivous" pysäytti ihmettelemään, miten joku voi antaa kirjalleen tuollaisen nimen. Kirjassa Eeva Kilpi muistelee menneitä, vähän kuin tyhjentäisi kaappiaan. Ottaa jotain pois, hyväksyy ja hylkää. Kuolemasta ei paljon puhuta, mutta teksti on kuin hyvästiijättöä koetulle. Ja viestiä läheisille.

Varmaan useimmat vanhat ihmiset muistelevat ja muistavat, vaikka kaikki eivät teekään muistoistaan kirjaa.  Kun vuonna 2002 kävin elämäntarinan kirjoittamisen kurssin, se oli ensimmäisiä tämän tyyppisiä kursseja. Tänään niiden suosio on räjähtänyt. Ihmiset haluavat kirjoittaa oman tarinansa muistoksi jälkipolville. Se on hyvä, koska se maailma, missä 1920-40 -luvuilla syntyneet ovat eläneet, on ihan jotain muuta kuin tämä nykyinen aika.

Mutta mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme omasta elämästämme? On helpompaa kirjoittaa kaikesta siitä mitä vuosien aikana tapahtui, kuin siitä, miltä kaikki tuntui.  Eeva Kilpi kirjoittaa: elämä on velvollisuus, se on syyllisyyttä, ja se on intohimoa. Jokainen meistä löytää itsestään näitä asioita. Ehkä olemme olleet myös itsekkäitä emmekä aina oikeudenmukaisiakaan. Kaikkia kaipuitaan ja pettymyksiään ei  tarvitse kirjoittaa julki. Jos kuitenkin mielessä on asioita, jotka haluaisi sanoa läheisilleen ennen kuolemaansa, niin koska se hetki sitten on? Emmehän tiedä kuolinhetkeämme. Onneksi.

 Rachel Joycen kirja "Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu" kertoo saattokodin asukkaista. Se vie lukijansa keskelle jäähyväistunnelmia, mutta  ei siellä itketä eikä valiteta. Joku on hiljaisempi, joku seurallisempi, joku pisteliäämpi. Niin kuin on ollut elämässäänkin. Queenie sanoo, minä olen tullut tänne kuolemaan.  - Ei, olet tullut tänne elämään siihen saakka kunnes kuolet. Siinä on merkittävä ero.

 Queenie Hennessy lähettää jäähyväiskirjeen Harold Frylle, etärakkaalleen, jolle hän ei ole koskaan kertonut rakkaudestaan. Mieheltä tulee viesti: kävelen luoksesi, odota.  Matka on satoja kilometrejä, halki Englannin.  Kirje herättää koko saattokodin väen odottamaan Haroldin tuloa. Päivien vieriessä, Queenie jatkaa tunnustuksiaan, kirjoittaa Haroldille kaikesta, mitä hän tunsi ja mitä tapahtui. Kaikesta siitä, mistä mies ei tiedä mitään. Tarina on rakkautta tulvillaan, siinä on myös paljon surua. Ja iloa.

Tarinan keskelle (tai toisinpäin) sijoittuu kaikki se mitä saattokodissa tapahtuu. Kodissa, jossa  kukaan ei ole kauan. Pienet asiat ovat tärkeitä. Yhteinen kuutamon katselu, pilvien liikkeet. Välillä nauretaan ja tuskaillaan. Valitse mikä juoma tahansa, makueroja ei löydy, kaikki ne maistuvat märältä pahvilta, sanoo Finty, suorasuu. Terapiaympyrässä Finty ei halua puhua kuolemasta, hän puhuisi mieluummin seksistä: "onko kukaan saanut viime aikoina, me hylkiöt, päätepysäkille joutuneet".

Sekä Kilpi että että Joyce vahvistivat jälleen omaa ajatteluani siitä, että ihmiselle olisi onneksi, jos hän osaisi puhua tunteistaan silloin kun niiden aika on. Ettei myöhemmin iarvitsisi tuskailla, miksi en silloin sanonut mitään.

Kuva on Heikki Pitkäsen puupiirros "ensi lumi"-kortista.