Hetki menneessä ajassa

Salli Hantunen on kuollut joulun alla – 105 vuoden ikäisenä. Tunsin hänet – tai ehkä on oikeampaa sanoa, että äitini tunsi hänet silloin ennen 50 – ja 60 luvuilla. Mutta mekin tapasimme Sallin kanssa noin puoli vuosisataa sitten. Salli oli monessa mukana, aktiivinen ammattiyhdistysliikkeessä, poliittisessa liikkeessä, sosialidemokraattisessa naisliikkeessä. Kirjoitti muistelunsa 92 vuoden ikäisenä!

Viime sunnuntain luin, että Annikki Arvo on kuollut. Tunsin hänet 70 –luvulla. Olimme yhdessä käynnistämässä vanhaa naisvoimisteluseuraa, Helsingin Työväen Naisvoimistelijoita. Olimme johtokunnassa, jumppasimme ja ohjasimme. Teimme kaikkea sitä mitä olimme molemmat koko elämämme ajan tehneet: liikuimme ja liikutimme muita, vapaaehtoisina ilman mitään palkkioita. Siihen aikaan painijoitten ja nyrkkeilijöitten mitalit olivat tärkeämpiä kuin tyttöjen salijumpat. Tänään seuratyöntekijöitäkin muistetaan. Viimeksi olin tällä viikolla tätä todistamassa, kun TUL heitä syntymäpäivänään palkitsi. He ovat tunnustuksen ansainneita.

TULn syntymäpäivän vastaanotolla, yhdenlaisella coctailtilaisuudella – on pitkä perinne. Jo 60 -luvulla Pekka Martin kutsui sidosryhmien edustajia yhteiseen tapaamiseen. Silloin ne järjestettiin legendaarisessa ravintola Sillankorvassa, jonka silloisen hovimestarin tiukka ja kaiken näkevä katse sai rappusia nousevan miettimään, olenko edustuskelpoinen. Eihän se sitä paitsi olisi edes hänelle kuulunut, mutta muisto tainnee kertoa enemmän nuoren naisen omasta epävarmuudesta.

Työväen Urheiluliitto on perustettu 26.1.1919 eli sadan vuoden syntymäpäivä on lähellä. Kun liitto täytti 50 vuotta, olin järjestämässä juhlia. Kiinnitimme liiton perustamisesta kertovan laatan Koiton talon seinään Simonkadulla. Pakkasta oli 26 astetta, Eila ja Terttu seisoivat kunniavartiossa nenänpäät punaisina mutta ryhdikkäinä. Tänään laattaa ei talon seinästä löydä. Varsinainen juhla vietettiin silloin Kulttuuritalolla, kunniavieraana oli presidentti Kekkonen. Juhlan historiikkiosuuden juontajan ääni oli viime lokakuussa kuolleen Paavo Noposen.

Näin oman ikänsä löytää edestään, jos sen nyt olisi sattunut unohtamaan. Oma historia kävelee vastaan kuolinilmoituksien kautta. Tai se kävelee vastaan tutun ihmisen hahmossa, jonka nimeä ei heti, jos ollenkaan, muista. Tervehdin vastaanotolla iloisesti hymyilevää naista, hetken löi tyhjää, tunnen mutta kuka. No tietysti, Hymyilevä mies -elokuvan pääosassa ollut nainen. Ei näyttelijä, vaan hän, ihan itse, nyrkkeilijä Olli Mäen rakastettu Raija. He olivat jälleen mukana niin kuin niin monesti ennenkin. Hymyilevä mies oli tehnyt hyvän vaikutuksen myös heihin – elokuvalle pohjan antaneelle – pariskunnalle.

Amerikasta puhaltaa koleasti

Lauantain Hesarissa oli aivan mainio Timo Peltosen juttu kuinka ilkiöhahmot raivasivat tien ilkiöpresidentille.  En ole elokuvia nähnyt enkä edes halua nähdä, sillä niin epämiellyttäviltä ne kuulostivat. Adam Sandlerin elokuvassa ”Oikeasti aikuiset”, päähenkilöt saavat käyttäytyä vaikka kuinka tökerösti, nöyryyttää, läpsiä ja pilkata toista ihmistä. Eivätkä he edes ole tomppeleita, vaan tavallisia ihmisiä, kirjoittaa Peltonen ja kertoo, että tämä kusipäisyys tuotti rahaa 162 miljoonaa dollaria eli oli hyvin tuottoisa elokuva. Me siis haluamme maksaa ja herkutella sillä miten ihmistä nujerretaan.

Samalla opimme ja otamme mallia elokuvan henkilöiltä. Kun elokuvassa kaikki on sallittua, se on vähitellen sallittua muuallakin. Huonosta käytöksestä tulee hyväksyttyä.

Trump lienee katsonut kaikki nämä leffat tai jos ei ole, sitten hänen moukkamaisuutensa on sisäsyntyistä. Trumpin käytöstavoista, tai pikemminkin niiden puutteesta, on saatu jo monta esimerkkiä. Vaimokin saa kulkea perässä kuin pikku piikatyttönen. Minä, minä ensin. 

Voi se myös olla täysin harkittua. Ehkä miljardööri on ajatellut, että puhumalla näin kun puhuu, hän saa vähän koulutetut ihmiset puolelleen. Jotenkin vain en osaa miehestä muuta ajatella kuin että hän on täysi narsisti. Ja se taas ei lupaa hyvää. En usko, että hän muuntuu toiseksi kuin mitä on viime kuukaudet ollut. Miksi muuttuisi? Eivätkö häneen luottavat ihmiset halua hänen olevan juuri tällaisen?  

Hän on nyt maailman vaikutusvaltaisimman maan johtaja. Amerikka on suuri maa. Kai sinne jos mihin, sopii presidentiksi miljardöörimies suuren suunsa kanssa. Mies joka sanoo vallan olevan nyt kansalla. Niin varmaan on. Eipä taida olla ensimmäistäkään tavallisen kansan edustajaa hänen hallintonsa miljoonamiesten keskellä.

Jos joku odotti, että Trumpin ensimmäinen puhe presidenttinä tarjoaisi jotain muuta kuin vaalien alla niin monesti kuultuja juttuja, pettyi pahasti. Odotin itsekin muuta kuin pelkkää populismia. Mutta ehkä hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hänen oli puhuttava peruskannattajilleen välittämättä muista. Niinhän Soinikin meillä tekee. Puhuu ja kirjoittaa plokiaan tarvittaessa vain omilleen vaikka on kuinka ulkoministeri. Poliitikollakin on raaminsa.

Vaalikampanjan aikana huomasin, että Teemu Selänne kannatti Trumpia.  Ja kannattaa edelleen.  Porilainen persujen kansanedustaja ehdottaa Selännettä persujen kansanedustajaehdokkaaksi. Selänne on minulle ollut aina hyvä jääkiekkoilija, joka on taidoillaan hankkinut itselleen miljoonaomaisuuden.  Mutta mitä hän ajattelee maailmanmenosta, siitä minulla ei ole ollut tietoa. Nyt on pieni aavistus. Olisipa kiva kuulla perustelut. Vaikka toisaalta, miljonäärithän ne ympäröivät Trumpia hänen kotimaassaankin. Jos raha määrittää ihmisen aseman, silloin tietysti Selänne on ihan oikeassa seurassa.

Jäätävää keliä tiedossa ympäristö- ja tasa-arvokysymyksissä.

Vanhaa ja uutta kirjallisuutta

On alkamassa oikea kirjallisuusvuosi. Varsinkin, jos ottaa tavoitteekseen lukea kaikki ne lukemattomat kirjat, jotka ovat 101 – kirjan listassa. Oma listani jäi aika pitkäksi.  Piti ihan tarkkaan katsoa eikä vain ihan katsoa, vaan myös luetteloida kirjat, joita en ole lukenut. Tarkoitan siis kirjallisuustoimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin listaa Suomi 101 – kirjaa. Paljon tuttuja kirjailijoita, paljon tuttuja kirjoja.

Kirjojen valinta on ollut mielenkiintoinen. On ollut varmaan vaikeaa valita, mitä ottaa, mitä jättää. Tuskin listoja on koottu siltä pohjalta, kuinka moni tykkää ja mikä on ollut kirjan kaupallinen menekki. Muutamat vanhemmat kirjat ovat itselleni tulleet melkein paremmin tutuiksi niistä tehtyjen elokuvien kautta kuin itse kirjoina. Olen joskus lukenut Aino Räsäsen Helena – sarjan, mutta niistä tehdyt elokuvat taidan osata melkein ulkoa. Valentin Ruma Elsa on muistissani vain Eeva-Kaarina Volasen kautta ja Peltosen Elmokin radiokuunnelmana. Hella Wuolijokea en ole lukenut, mutta tutuksihan kirjailija on tullut Niskavuori – filmeistä. Merkkasin Outsiderin Kilroy oli täällä, luetuksi, mutta löysinkin hyllystäni Hilja Valtosen kirjan Kilroy sen teki. Menivät Kilroyt sekaisin. Sinällään hauska juttu, että olen Kilroyni saanut palkintona pöytätenniskilpailuista.

Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa olen lukenut joskus kauan sitten. Kirjahyllystä löytyi viisi Pekkasen kirjaa, jotka ovat tulleet perintönä. Ehkä ne ovat myös sen takia jääneet lukematta. Kirjan ”Mies ja punapartaiset herrat” etusivulla oli omistuskirjoitus: ”Lepohetkiksi luettavaksi sairaan miehen omituisia mietiskelyjä”.  Kirjoitus on päivätty Helsingissä marraskuussa 1950. Pekkanen kuoli seitsemän vuotta myöhemmin. Omistuskirjoitus tuo kirjailijan heti eri tavalla lähelle, vaikkei se ollutkaan minulle kirjoitettu. Kannattaisikohan pyyhkiä pölyt pois vanhoista kirjoista ja lukea aluksi vaikka Toivo Pekkasen ja Unto Seppäsen kirjoja?

80 –luvun kirjoista kiinnitin huomiotani Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjavaan lehmään. En muista kirjaa lukeneeni. Selasin sitä ja luulen, etten lue nytkään. Aika älyttömän tuntuinen tämä ”suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta”. Pääosissa ovat Mika Tiivola, Kalevi Sorsa, Jouko Turkka ja Rauno Kärki. Kai tämänkin kirjan valinnalle on joku viisaus ollut.

Ennen kuin alan näitä kaikkia kirjoja ahmia, taidan kuunnella kirjaa koskevat keskustelut radiosta ja vasta sitten päättää, ansaitseeko tämä kirja minun aikaani. Toisaalta taas, lukulistasta ei tule kauhean pitkä, koska siitä putoaa heti kättelyssä monta kylätaskua pois.

 Joulun anti oli kaksi uutta kirjaa ja yksi uusi kirjailija. Riitta Jalosen Kirkkaus on hieno kirja. Se on kertomus uusiseelantilaisesta Janet Framesta, jota hoidetaan psykiatrisessa sairaalassa. Naisesta, josta tulee kuuluisa kirjailija. En osaa tarkkaan sanoa, mikä tässä kirjassa minua niin syvältä kosketti, mutta en olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Riitta Jalonen kirjoittaa kauniisti ja onhan tämä tarina – vaikka siinä osa onkin fiktiota – myös ihan todellisuuteen perustuva. Tällainen kirjallisuus koukuttaa minua.

Sitten tämä toinen kirja Nora Webster, jonka kirjoittaja on Colm Tóibín. Tämän irlantilaisen kirjailijan kirjat olen tähän saakka ohittanut. En ohita enää. Tóibín on mukavaa luettavaa. Hänen lauseensa ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirja kertoo leskeksi jääneestä Nora Websteristä, joka vähitellen murtautuu surustaan ulos. Tóibín ei mässäile tunteilla, hän kirjoittaa niistä lähes asiallisesti. Kirjassa ei myöskään ollut mitään suurta kohokohtaa eikä edes sen loppu ollut mikään huipentuma, mutta se oli miellyttävästi kerrottu, lämmin tarina irlantilaisnaisesta. 

Vuodet vain vierivät

Miltä tuntuisi olla sata vuotta vanha? Tai jopa vielä vähän vanhempikin. Ihan kauheasti ei houkuta.  Paitsi tietysti jos olisin hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin päänkin toimivuuden puolesta. Mikään ei vakuuta, että näin tulisi olemaan. Vielä meihin ei ole asennettu ikuisen elämän robottia. Tieteiskirjoissa näitä on ollut jo kymmeniä vuosia. Heihin on saatu jopa tunteita. Tai oikeammin, meidät on saatu tuntemaan että niillä on tunteita.

Viisi kymppiä on tänään ihan eri ikä kuin vielä 60 – luvulla. Sanoisin että siinä iässä ihminen on monella tapaa oikein hyvä eivätkä eletyt vuodet ole vieneet vielä mitään olennaista pois. Itselläni sen vuosikymmenen täyteen tuleminen ei tuntunut missään. Mieheni sanoi, että mennään nyt vielä autolla kiertämään Eurooppaa niin kauan kuin sinä jaksat ajaa. (Hänellä ei ollut ajokorttia). Naurattaa vieläkin, kun tämän muistan. Siitä eteenkinpäin kulki monta vuotta tosi lujaa. Melkein kuusikymppisenä ”opin” vielä golfinkin. 

Mutta siitä ei pääse mihinkään, että muutoksia tapahtuu.  Onneksi niin vähitellen, ettei niihin edes kiinnitä huomiota. Paitsi jos laittaa lukulasit silmilleen ja katsoo ihoaan suurentavalla peilillä. Pitikö katsoa! Muutos on aluksi enemmän ulkoinen kuin sisäinen, mutta vähitellen huomaa muuttuvansa. Kaikki jutut eivät kiinnosta niin kuin ennen, mutta myös kiinnostus uusiin ja erilaisiin asioihin saattaa herätä – tai sitten ei. Pahimmassa tapauksessa jää pitämään seuraa televisiolle.

Omassa vanhenemisessani pidän paljon siitä, etten enää kauheasti välitä mitä muut ajattelevat. Tai jos nyt ihan vähän välitänkin, en anna sille niin paljon painoa kuin ennen. En myöskään osaa sanoa, miten meillä suhtaudutaan vanhoihin ihmisiin. Nyt en tarkoita palvelukotimaailmaa, vaan ihan tätä arkea – elämää kaupoissa ja liikennevälineissä. Tietämättömyyteni johtuu ehkä siitä, etten vielä tarvitse muiden apua. Ehkä näkisin tätä puolta tarkemmin, jos olisin vaikkapa huonosti liikkuva. Puhelinmyyjät ovat luku sinänsä. Ainakin he, jotka tietävät syntymävuoteni. Puhuvat kuin vähäjärkiselle.

Ystävällisyys on tärkeää meille kaikille. Mutta nykyään ei ilon hetkienkään tarvitse olla suuria gaalajuhlia. Vähempikin kiva riittää. Vaatimukset vähenevät, enää ei tarvi saada kaikkea. Se helpottaa elämää.

Jos on pitänyt itsestään hyvää huolta, seitsemäänkään kymppiin ei maailmaa romahda. Sellaisen muutoksen itsessäni löydän, että olen alkanut ajatella, kuinka monta hyvää vuotta minulla on jäljellä. Vaikka kuinka kuntoilisin, uisin ja jumppaisin ja kävelisin rappuja, tulee päivä, jolloin ”väsy” iskee. Jolloin ei ole enää mitään tehtävissä. Onko minulla hyviä vuosia jäljellä viisi vai kymmenen tai vähemmän.? Onneksi tätä asiaa ei voi ennalta tietää. On vain elettävä tätä päivää niin, että se on enemmän ilon kuin turhan murehtimisen puolella. Kumma, ettei tällainen jäljellä olevien vuosien ajattelu ollenkaan ahdista. Meidät on varmaan rakennettu niin viisaasti, että kaiken loppumisen hyväksyy.

En mieti mitä tekisin näillä vanhuusvuosillani. Jos jatkan tätä samaa rataa kuin viime vuodet, ajankäytöllisiä ongelmia ei tule. Etenkin, kun on otettava huomioon se, että tulevaisuudessa (nyt jo) teen kaiken puolta hitaammin kuin ennen ja että puolet ajastani kuluu hukkuneitten tavaroitten etsintään. Arkipäiväni luultavasti täyttyy tällaisista haasteista. 

Siis miksi tällaista mietin ja tästä kirjoitan? No kun taas on syntymäpäivä ovella. Niitä on ihan yhtenään.

Helsinki Lux - kaunis valokukka

 

Tuomiojan päiväkirjat hyvää ja lähes tuoretta tavaraa

Se näyttämö minkä Erkki Tuomioja päiväkirjoissaan politiikasta tarjoaa, ei ole kovin mieltäylentävä. Se ei anna kovin lohdullista kuvaa politiikasta eikä politiikan tekijöistä. Erimielisyyksiä, riitelyä, mököttämistä, murjottamista. Mutta sellaista se kai useimmiten on ja on ollut, kun vastavoimat iskevät yhteen. Kirjassa kuvatusta ajasta on parikymmentä vuotta. Voisi ajatella asioiden olevan tänään paremmin, että ihmiset olisivat oppineet. Mitä vielä. Eduskuntaryhmien sisällä käytävät taistelut jäävät nykyään harvoin salaisiksi, niinpä me kaikki pääsemme niistä osallisiksi ja opimme uusia poliittisia sanontoja. Kuten tämän viimeisimmän omiin muroihin pissimisestä.

En tiedä ketään toista poliitikkoa, jonka voisin ajatella kirjoittavan ja julkaisevan vastaavanlaiset päiväkirjat. Siis julkaisevan ne vielä eläessään. Nämä ovat ihan toisella tavalla konkreettiset ja koskettavat kuin poliitikkojen muistelmat. Lisäksi Tuomioja kirjoittaa hyvin.

Päiväkirjan vuodet 1995-97 eivät ole Tuomiojalle olleet kovinkaan suurta herkkua. Taistelun keskellä ei ole hyvä olla semminkin, jos ei itse pääse vaikuttamaan suunnan valintaan. Korkeintaan sitä kyseenalaistamaan. Kirja luo mielikuvan vetäytyvästä, kyllästyneenoloisesta Tuomiojasta, joka tahtoisi tehdä enemmän, olla enemmän. Ei hän kuitenkaan ole mikään hiljainen takarivin mies, sillä suuren valiokunnan puheenjohtajana ja demarien eduskuntaryhmän vetäjänä hänellä on hyvinkin paljon sananvaltaa. Mutta yksinäinen hän sanoo olevansa.

Olen aina ajatellut Tuomiojasta, että hän on sellainen kuin on siksi, ettei hänen tarvitse miellyttää ketään. Toisaalta myös siksi, että hän perehtyy asioihin, ajattelee. Hänestä on pitkän yhteiskunnallisen uransa aikana tullut ihminen, joka on monelle esikuva ja jota halutaan seurata. Mutta tietysti, toisenlaisiakin mielipiteitä miehestä on. Totta on varmasti se mikä kirjassakin todetaan, useat ovat liittyneet sosialidemokraatteihin siksi, että siellä on juuri Tuomioja.

Tämän on varmasti ymmärtänyt myös Tuomioja itse. Siksi oli vähän outoa lukea useammastakin kohdasta ajattelua siirtymisestä vihreisiin.  Olisiko siellä sitten ollut enemmän hengenheimolaisia, joiden kanssa voisi avoimesti puhua asioista? Ehkä. No tätä siirtoa mies ei kuitenkaan tehnyt, mutta ei lähtenyt politiikasta poiskaan. Ja niin kuin nyt tiedämme, edessä olivat hyvät ja vahvat ministerivuodet.

Margaret Thatcherin muistelmien lukemisesta Tuomioja kertoo, että ne olivat mielenkiintoiset mutta masentavat. Thatcher oli tahtoihminen, jolla oli selkeä vakaumus ja määrätietoinen pyrkimys muuttaa maailmaa visionsa mukaan. Sen mukaisesti hän inhosi konsensuspolitiikkaa ja piti kiinni ideologiastaan, hän myös onnistui pyrkimyksessään, oli se sitten maailmalle hyväksi tai pahaksi, kirjoittaa Tuomioja. Oman vahvan vision puuttuminen masentaa. Tuomioja kirjoittaa, ettei sille mitä hän haluaisi maailmassa aikaansaada ole nyt sosiaalista tilausta, ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan rooli. Tuntui kurjalta lukea tällaista tekstiä. Sama päämäärästään tietoisten ihmisten ihailu tulee esiin myös, kun hän kertoo Nelson Mandelan hienoista muistelmista. Tuomioja toteaa, ettei pysty lukemaan niitä liikuttumatta, sillä tämä Mandela on melkein liiankin hieno ihminen ollakseen totta. Hänelläkin oli selvä tahto ja päämäärä elämässä ja politiikassa.

Myöhempien aikojen historioitsijoille Tuomiojan päiväkirjoista on varmasti suuri hyöty. Olisiko niistä hyötyä tämän päivän poliitikoille?  Aika etäältä asioita seuraavana olen suurella ehdottomuudella sitä mieltä, että varmasti olisi.

Jotta joulutkaan eivät unohtuisi

Minäkin pidän päiväkirjaa. Aika päinvastaista kuin Erkki Tuomioja, jonka paksu teos on parhaillaan luettavanani, 600 sivua tiukkaa tekstiä. Onneksi Tuomiojan kirjassa on vähän jos ei nyt ihan tunnelmointia, tunteita kuitenkin. Ehkä tästä enemmän toiste kunhan olen kirjan ensiksi lukenut. Mutta tämä oma päiväkirjani. En tiedä, miksi päivittäin kirjoitan, ehkä siitä on tullut vain tapa. Olen sitä harrastanut vuosikymmeniä, mutta olen myös repinyt vihkoni. Ehkä joskus nuorempana niihin tuli upotettua kaikki mahdollinen tuska, jota en enää halunnut kenenkään lukevan. Eikä suoraan sanoen paljon huvittanut itseänikään lukea kaikkea sitä mitä olin sivuille vuodattanut. Onkohan yleensäkin niin, että päiväkirjaan kirjoitetaan kaikki pahat ja surkeat olotilat, mutta ei juurikaan hyviä ja aurinkoisia päiviä?

Vuoden alun yksi ihanimpia hetkiä on se, kun edessäni on puhdas kirja, jossa ei vielä ole yhtään merkintää. Puhtaat sivut ovat aina kutittaneet minua suuresti. Ne kutsuvat, ne sanovat, täytä minut. Päiväkirja siis pitää kirjoittaa käsin, ei tietokoneella. Se on hitaampaa, mutta siinä oppii myös kirjoittamaan lyhyesti. Kirjoittamisessa kaikkein vaikeinta on valinta. Asioita on paljon. Kirjoittaisinko itsestäni, siitä mitä minulle on tapahtunut, mitä minä näen, koen ja tunnen vai kirjoittaisinko maailmasta ympärillämme? Tosin eivät nämä välttämättä ole toisistaan irrallisia asioita.

Vaikka Googlesta löytääkin melkein kaiken mitä on tapahtunut, silti on ihan toista lukea muutaman vuoden välein, mitä milloinkin olen ajatellut maailmanmenosta. Aineksia tässä ajassa riittää. Vaikka emme haluaisi, joudumme kohtaamaan vaikeita asioita. Sananvapaus, pakolaiset, sodat, nationalismi, rasismi, vihapuhe, köyhyys, eriarvoisuus, näistä kaikista puhutaan nyt ja ensi vuonna. Ne kuuluvat arkipäiväämme, vaikka elämme 2000 – lukua. Hyvin hämmentävää. On helppoa olla kaikkea pahaa ja kaikkea vääryyttä vastaan, vaikeampaa on löytää vastauksia siihen, miten kaikille ihmisille taataan ihmisoikeudet tai miten köyhyys selätetään.

Saahan nähdä kuinka monta ihanaa helmeä kuulen tai luen ensi vuoden aikana. Sellaista oivalluksen oivallusta, joka herättää omaa ajattelua. Tämän vuoden päiväkirjaan olen kirjoittanut lauseita, jotka sillä hetkellä luettuna/kuultuna ovat olleet tärkeitä. Tällaisia:

Hetkessä elämisen kauneus.

Oikeiden, tavallisten kunnollisten ihmisten voitto.

Taiteen tehtävänä on lisätä ymmärrystä toisista ja toisenlaisista.

Siihen aikaan, kun Beethoven sävelsi Eroican, maailma oli paljon hiljaisempi.

On pimeää, vettä sataa ja myrskyää, mutta on myös valoja.

Kuvassa Helsingin Työväentalo, jonka tornissa palavat valot.

Hectorockia ja nostalgiaa

Hector muisteli hiljan kuollutta Leonard Cohenia laulamalla yhden hänen tunnetuimmista lauluistaan Hallelujan. Yhtäkkiä eri puolilla areenaa tuikahti tuikku, toinen siellä, toinen täällä, lopulta valopisteitä oli satoja. Näky oli kaunis ja koskettava. Oli ihanaa olla mukana tässä tunnelmassa, saada olla jättämässä jäähyväiset hienolle laulajalle.

  Lauantain konsertti päätti hänen pitkän kiertueensa.  Noin kymmenen vuotta sitten miehen piti omien sanojensa mukaan lopettaa kiertuehommat, vaan eipä tuo malttanut. Ja miksi olisikaan lopettanut, sillä niin hyvässä vedossa olivat mies ja orkesterinsa.

Hector on siis laulanut 50 vuotta. Me olemme vanhentuneet melkein tasajalkaa. Hectorin laulut ovat olleet läsnä melkein koko aikuiselämäni ajan. Ja ovat vieläkin. Kuuntelen välillä Olavi Virtaa ihan sen takia, että Virran laulut palauttavat mieleen kaiken sen mikä siellä varhaisimmassa nuoruudessa oli ihaninta. Hectorinkin lauluissa on nostalgia läsnä. Niin kuin vaikkapa Laurassa. Laulu on 70 – luvun alun tuote, mutta toimii edelleen. Kun rokahtava Laura juhlakonsertissa kajahti, katsomon etuosan ihmisiä (ensin nuoria naisia) ei pitänyt enää mikään istumassa, oli päästävä liikkumaan. Kappaleessa vetoaa sekä rytmi että niin naiivit ja niin ihanan itkettävät sanat:

Laura ja Ilmari styylaa, Ilmari lahjoitti Lauralleen kukkaa….sukkaa…vaan rahnat ei riittäneet sormukseen…oi Laura suo kaipaan, niin kauheesti kaipaan….

Hectorin sanoitukset ovat puhuttelevia, joku on sanonut niitä laulumusiikiksi.  Mutta Hector on myös aina ottanut kantaa lauluillaan aina hänen ensimmäisestä levytyksestään eli Palkkasoturista alkaen. Luulenpa vaan, että monet Hectorin sanoituksista vetoavat ja uppoavat ihmisiin paremmin kuin yhdenkään poliitikon puhe. Hänen humanisminsa tulee niin syvältä.

Konsertissa oli monta hienoa hetkeä. Oli Mandoliinimiestä, Asfalttiprinssiä ja tietysti ja totta kai kuolematon Ake, Pera Make ja mä.  Jos oli ilo kuunnella Hectoria, niin oli todella suuri ilo kuunnella myös hänen orkesteriaan. Sen soitto oli hienoa.  Ei olisi tehnyt heikkoakaan kuunnella vielä yksi tunti lisää.

Kun kuuntelee vinyyliltä Hectorin 1970 –luvun alussa nauhoitettuja lauluja, ne kuuluvat niin hennoilta, niin varovaisilta, suorastaan söpöiltä. Paitsi tietysti rokkiosasto. Konsertissa orkesteri ja kaikki vahvistimet tekevät tehtävänsä. Siellä hennoinkin laulu saa voimaa, mutta ei välttämättä menetä tenhoaan. En ole koskaan ollut näistä jäähallin kokoisista konserteista innoissani, mutta onhan se toisaalta huikeaa olla mukana tällaisessa spektaakkelissa.

Miltähän laulajasta itsestään tuntuu nähdä ja kuulla kymmenen tuhannen ihmisen olevan täysillä läsnä? En usko että siihen voi koskaan tottua. Ei edes Hector. 

Levyjen kannet jo kertovat millaista tunnelmaa löytyy kansien sisältä.