Ruoka ei ole yhdentekevä asia

Onpa ihana tunne, kun pakastin on tyhjä. Ihan oikeesti tuntuu hyvältä. Syksyllä siellä oli tiiviisti pakattuina yli kymmenen litraa mustikoita, oli puolukoita, oli pari ämpärillistä kantarelleja ja suppiloita, oli monta litraa Alppilan puskista poimittuja meheviä vadelmia. Kaikki on nyt syöty. Iloitsen siitä, ettei tarvitse pähkäillä, miten kesällä käyttäisin vanhenevat marjat. 

Enää ei kuulemma ole superfood –ruokaa olemassakaan, että se oli vain sellainen nimi, jolla haluttiin korostaa  marjojemme arvoa. Ovat ne sitten sitä tai tätä, minulle ne ovat superia. Viime kesä oli aivan erityinen villivadelmien osalta. Ainakin Alppilan ja Stadionin ympäristön puskat suorastaan notkuivat näistä herkkumarjoista. Poimijoita oli, mutta paljon jäi  poimimattakin.  Vaatii viitseliäisyyttä mennä puskiin, mutta toisaalta, eipä tarvinnut rämpiä metsässä.

 Olen vuosien ajan yhä enemmän liukunut syömään kasvisruokia ja myös miettinyt, miksi en lopettaisi kokonaan lihansyöntiä. Luopuisinko lampaastakin, tulisiko nyhtökauralla yhtä hyvä bolognese kuin jauhelihasta, mikä korvaisi mustanmakkaran? Ainakin soijarouheella tehty makaronilaatikkoni oli surkea. Luovutin jo yhden kokeilun jälkeen.  Silti en oikeastaan epäile ollenkaan, etteikö ruoka ilman lihaa olisi aivan yhtä maukasta kuin lihan kanssa. Tai parempaakin. Kyse on paljolti viitseliäisyydestä opetella uusia ruokia, uusien aineiden käyttöä.  Härkäpapurouhetta olen syönyt jo yhden paketillisen. Siitä tuli herkkuni hetkessä. Nyhtökauran kanssa on vähän vaikeuksia.

 Luin eläinten oikeuksien puolustajan Elisa Aaltolan haastattelun. Hän on vegaani. Juttu sai minut vähän enemmän perehtymään vegaaniruokiin. Lähtökohta on siis se, että vegaani ei syö mitään eläinperäistä. Se on minusta aika kova valinta. Ei maitotuotteita, ei maidosta tehtyä juustoa, ei munia eikä edes kalaa. Nykyään on ainakin pääkaupunkiseudulla saatavissa korvaavia tuotteita, joten ruoan löytäminen ei liene iso ongelma.  Elämme hyvin erilaisia aikoja kuin vaikkapa viisitoista vuotta sitten. Silloin kasvisruokailija sai pidoissa kuin pidoissa tyytyä leipään ja perunasalaattiin. Vegaanilla vaikeudet olisivat olleet vielä paljon kovemmat.

Vegaania minusta ei voi tulla, koska suomalaisesta kalasta en halua luopua.

Mutta jostain on luovuttava tai on haettava ruokalautaselle uusia vaihtoehtoja. 

 WWF kertoi, että meidän suomalaisten ylikulutuspäivä oli jo 3.4. Eli onnistuimme noin kolmessa kuukaudessa kuluttamaan koko vuodeksi tarkoitetut luonnonvarat. Jos kaikki kuluttaisivat niin kuin me suomalaiset, tarvitsisimme noin kolme maapalloa lisää.

Yikulutuspäivä herättää jo sanana syyllisyyden tunteen. Siihen sisältyvän viestin pitäisi saada meidät, jos ei vielä toimimaan, niin ainakin ajattelemaan asiaa.  Ehkä se vaikuttaakin, luultavasti ainakin nuoriin ihmisiin enemmän kuin vanhempiin.  Sikäli siis on toivoa.

  Mutta ei meiltä mahdottomia toivota: lihapäiviä vähemmän, enemmän kasviksia, kestävästi pyydettyä kalaa ja ruokahävikki pienemmäksi. Samalla kun annamme toivoa paremmasta maailmasta, ehkä ihan oma vatsa ja mieli voivat paremmin. Pienistä, mutta samalla suurista  asioista on kysymys. Vastuuta en voi siirtää itseltäni pois.

Vadelma sopii muuhunkin kuin jäätelön seuraksi.  Aivan erinomaista se on lehtisalaatin kastikkeena: rypsiöljyä, valkosipulia, pippurit, suola, dijon-sinappia, vadelmaviinietikkaa ja vadelmahilloa.

   Muuta ei tarvita, on herkku.

Tällaista kaikkea nyt vaan tapahtuu

Lait on tehty ihmisen turvaksi, näin uskoisin.  Kuitenkaan kaikkia lakeja ei aina ja joka hetki ole halua noudattaa. Kävelen päin punaisia, kun autoja ei ole mailla halmeilla eikä pieniä lapsia ole odottamassa valojen vaihtumista.  Koiranikin kulkee välillä vapaana ja ihan kadulla, mutta saa hihnan, kun kohtaamme muita ihmisiä/koiria.  Mitenkähän ne käppänät siellä Berliinissä, keskellä kaupunkia, saavat kulkea vapaana omistajansa vierellä? Siellä ei varmaankaan laki kiellä.

Mutta tietysti asioilla on suuruuseronsa.

Valtiovallan on huolehdittava kansalaistensa turvallisuudesta. Helsingin lentokentällä olivat poliisit konepistoolit näkyvissä.  Mallorcan lentokentällä aamulla varhain olivat poliisit konepistoolien kanssa väkijoukon keskellä. Kun 60 –luvulla lensin ensimmäisen kerran Malagaan, kohtasin lentokentällä poliisit aseiden kanssa. Mutta se olikin Francon ja sotilasdiktatuurin aikaa.  Iso ase on pelottavan näköinen varsinkin tällaiselle, joka ei ole koskaan edes koskettanut asetta. 

Sunnuntaiaamuna Mallorcalla kävi vain mielessä, että jos poliisi yhtäkkiä joutuisi oikeasti käyttämään asettaan, se pyyhkäisi hetkessä suuren määrän ihmissieluja pois tästä maailmasta. Kävelin niin nopeasti ja niin etäälle asemiehistä kuin ikinä pääsin.  He olivat takaamassa turvallisuuttamme, mutta minulle tuli turvaton ja hyvin epämiellyttävä olo.

Kaikkien maiden hallitukset eivät huolehdi tai ehkä on oikeampaa sanoa, vähät välittävät, mitä ihmisille tapahtuu. Voin  pahoin kun luin Sri Lankassa tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa lähes satametrinen jätevuori kaatui ihmisten päälle.  Ihmiset siis hautautuivat jätteen alle. Eipä tunnu olevan kovin paljon väliä ihmisen hengellä.  Jätettä tuotiin tällekin alueelle päivittäin jotain 800 tonnia. Maan hallitus on tiennyt asian, tiennyt jätevuoren vaaran ihmisille, muttei ole tehnyt mitään.  Tällaiset hallitukset saisivat palaa helvetissä.

Eikä tämän maan hallitus ollut eikä ole ainoa lajissaan. Etiopian pääkaupungin liepeillä tapahtui myös jätekasan romahdus. Sen tuntumassa asuvat tietysti köyhistä köyhimmät ihmiset hatarissa majoissaan ja hökkeleissään. Pahaa pelkään, että näitä surullisia uutisia saamme lukea lisää. Joutuvatko näiden maiden hallitukset vastuuseen teoistaan? Epäilen, etteivät.

Turkissa kaikki on kohta toisin. Voi Orhan Pamuk mitä mahdatkaan ajatella ja tuntea tällä hetkellä, kun valta ja oikeus tuomita keskitetään yhdelle ihmiselle? Tämänkin maan presidentti tekee tietysti kaiken ajatellen vain maansa ja kansalaistensa parasta? Eipä taida ajatella muuta kuin omia suuruudenhulluja kuvitelmiaan tulla uuden ajan suurimmaksi sulttaaniksi. Turkki etääntyy nyt pitkän askeleen Euroopasta ja etääntyy vielä enemmän, jos siellä otetaan käytäntöön kuolemantuomio.  

Presidentti, joka pelkää valtansa säilymistä, ja toimii siltä pohjalta, ei takuulla tuo turvaa kenellekään.  Ajattelevatkohan turkkilaiset ihmiset niin kuin Aleksis Kivi on sanonut: mille ei mitään voi, se silleen olkoon (tai jotain sinnepäin). Ehkeivät ajattele näin, mutta tietysti, tekoihin on pitkä matka.

Mutta niin kuin sanottu, asioilla on suuruuseronsa: varhainen pääsiäismaanantain aamu, uimastadionin takainen kävelytie tyhjä, linnut laulavat, koira kulkee vierelläni vapaana hihnasta. Tulee lenkkeilijä, mies, joka juoksee ohi ja huutaa: koira kiinni. Ällistyn niin etten osaa toivottaa edes hyvää pääsiäistä..  Matkan päästä tulee vielä uusi huuto: koira kiinni.  Laki on hänen puolellaan, mutta silti: ehkä hänestä oli mukavaa tuntea olevansa oikeassa ja saada se myös sanoa.

Joskus golfkentälläkin voi yllättyä.  Pulan hienolla

golfkentällä Mallorcalla on säilytetty

vanha kappeli.

”Merkityksellisyyden voima”

 Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi kirjoittaa tänään jännittävästi merkityksellisyyden myönteisestä voimasta. Se oli hyvää ajattelua. Sana jäi soimaan päähäni varmaan siksi, että olen kysynyt itseltäni hyvin arkipäiväisesti, mikä on minulle niin merkityksellistä, että haluan antaa sille aikani ja energiani. Vuosia sitten ystäväni sanoi aina kun kehuskelin hyvällä kunnollani, että joo, onhan se hienoa että kuntoilet, mutta mihin sinä sitä kuntoasi käytät. Ja vielä: sinusta sitten varmaan sanotaan että kuolit hyväkuntoisena. Ystävällistä? Tarkoitus ainakin oli hyvä. Saipa omatuntoni hereille.

Kahden viikon kuluttua on kuntavaalien äänestyssunnuntai. Vaikka ihmisillä luulisi olevan tosi monia syitä äänestää, on edelleen heitä, jotka eivät edes ajattele sitä tekevänsä. Heille äänestämisen merkityksellisyys ei ole auennut. He eivät käytä demokratian heille suomia oikeuksia.

Itse äänestän, koska uskon voivani vaikuttaa. Äänestän, koska luotan edelleen ihmiseen, myös poliitikkoon. Äänestän, koska luotan demokratiaan ja äänestän, vaikka tiedän, että kompromissit ovat välttämättömiä. 

Eilen Itäkeskuksen Tallinnan aukiolla olivat vieri vieressä telttojensa ja vaalimateriaalin kanssa ainakin kristilliset ja demarit, vihreät ja keskustalaiset.  Oli aikamoinen hulina. Metrosta ja kaupoista tulevat ihmiset kohtasivat monenkirjavan joukon vaaliesitteiden tarjoajia. Paikalla oli ehdokkaita ja heidän tukijoitaan. Sama toistuu kaikilla kaupunkimme keskeisillä paikoilla seuraavat kaksi viikkoa. Demokratian äänitorvet ovat liikkeellä. Suosittelen suopeaa suhtautumista.

Ehdokas on usein liikkeellä tukiryhmänsä kanssa, mutta on myös paljon ehdokkaita, jotka ovat vaaleissa ehdolla ensikertaa. Heidän on osattava ”myydä”  itseään yksin ilman tukiryhmän apua. Ja se ei aina ole kovin helppoa.

Helsingissä ehdolla oleva osaava Pilvi Torsti kirjoitti viime eduskuntavaalien jälkeen kirjan, jossa hän pohti vaaleja niin ehdokkaan kuin häntä aktiivisesti tukevien ihmisten kannalta. 

Hän kirjoitti:

vaalit ovat ehdokkaalle ja tukijoukoille jännittävä, innostava ja koukuttavakin prosessi, jota ei osaa ennalta eikä ulkopuolelta kuvitella.

Se on totta. Olin eduskuntavaaleissa Nasima Razmyarin nuorekkaassa ja vetävässä kampanjassa. Vaikka välillä oli kylmä ja väsytti ja lonkkakin kipuili, silti oli päästävä kokemaan miten ihmiset asema-aukiolla tai Narinkkatorilla suhtautuvat, mistä puhuvat. Huomasin, etten ollut mukana pelkästä velvollisuudesta, vaan oikeasti halusin olla osa tätä ”taistelua”.

 Pilvi kirjoittaa kirjassaan:

En ollut lainkaan ymmärtänyt tukiryhmäläisyyden merkitystä poliittisen aktiivisuuden muotona ennen kuin ryhdyin itse ehdokkaaaksi.

Se oli alussa hämmentävää: vieraat ihmiset olivat valmiita laittamaan kuvani rintaansa ja suosittelemaan kaduilla ventovieraille ihmisille minun äänestämistäni.

Samaa asiaa pohti silloin ja vielä eilen myös Nasima. Hänestä tuntuu aina vaan hämmentävältä se, miten ihmiset tulevat kampanjoimaan hänen valintansa puolesta ilman mitään korvausta, tulevat viikonloppuisin ja iltaisin jakamaan esitteitä ja antamaan omaa aikaansa.

Mutta sen voi myös ajatella niin päin kuten Pilvikin sanoo, se voi olla monelle meistä äänestämisen rinnalla ainoa poliittisen aktiivisuuden muoto.  Voimme tehdä konkreettisesti jotain järkevää.

Pilvi kirjoitti: 

Tällaisen kampanjan jälkeen ihminen ei ole enää entisensä. Näkee eri näkökulmasta yhteiskunnan yleensä, itsensä, oman roolinsa maailmassa.

Ehkä tässä on vastaus siihen, miksi minäkin olen heittäytynyt tähän mukaan. Se on erilaista, se on vähän jännittävääkin ja usein myös hauskaa. Sitä tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Ja myös sitä ihminen tarvitsee.

Raila Kinnusen Nasima itkettää ja ihastuttaa

Kiitos Nasima Razmyarille. Minulla on parempi olla tämän jälkeen. Ja sitä samaa toivon sinulle, lukija, päättää Raila Kinnunen kirjansa Nasima.

Purskahdan itkuun eikä se ole mitään kyynelehtimistä, porilainen sanoisi sitä jo poraamiseksi.  Mikä kirjassa sitten kosketti itkuun saakka?  Luin kirjan aika intensiivisesti, kun en kerta kaikkiaan malttanut laskea sitä kädestäni.  ”Tunsinhan” minä hänet, olin lukenut hänen kirjoituksiaan ja kuunnellut puheita, mutta tässä kirjassa Nasima vie lukijansa niin syvälle omaan elämäänsä ennen ja nyt etten ihan tällaista osannut odottaa.

En oikeastaan ihmettele, että kirja sai minussa aikaan tunteiden myrskyn. Harvoin, tuskin koskaan olen lukenut tällaista kirjaa poliitikolta. Ehkä oli hyvä, että tämä kirja kirjoitettiin nyt, koska se vain tahtoo olla niin, että elämä muuttaa ja muokkaa.

En haluaisi liioitella, mutta kirjaa lukiessa tuli tunne kuin olisin mukana tekemässä parempaa maailmaa. Tai ainakin sain monta syytä, miksi sitä työtä pitää olla tekemässä. Kyllä kirjan lukeminen teki hyvää, minullekin.

Lähdin viime eduskuntavaalien alla mukaan Nasiman vaalityötä tekevään ryhmään. Jaoimme yhdessä vaaliesitteitä, liimasimme Nasima –nessuihin hänen kuviaan, keikuin ympäri Helsinkiä Nasima –liivissä.  Kirjoitin silloin päiväkirjaani, miten helppoa vaalityö on, kun ihmiset suhtautuvat häneen niin myönteisesti. Erityisesti nuoret naiset.  Kuitenkin syksyllä 2014 Nasima sanoi, että ilmapiiri on maassamme muuttunut huonoon suuntaan. Hänen perheensä huomaa sen jo lähes päivittäin. Jonkin verran se myös näkyi vaalityössä, rumana huuteluna nurkan takaa. Tänään vihapuheen määrä on jo käsittämättömällä tasolla. Tästä kaikesta ja politiikasta, jonka keskiössä hän nyt elää, kirjassa kerrotaan suoraan ja puhuttelevasti.

Kirja on kertomus rohkeasta Nasimasta, hänen historiastaan ja ajatuksistaan, mutta se on myös kirja Razmyarin perheen vaiheista. Siitä, miksi heidän oli pakko lähteä Kabulista ja miten isä valitsi Suomen perheen uudeksi kotimaaksi.  Nasima puhuu paljon perheestään, siis vanhemmistaan ja erityisesti isän merkityksestä. Hänellä on ollutkin aivan poikkeuksellinen isä afgaani-isäksi.  Jos hän olisi ollut perinteinen isä, hän ei olisi antanut Nasimalle samoja oikeuksia mitä veli sai. Mutta hän antoi, hän tuki. Aivan upeaa luettavaa nämä Nasimaa ja hänen isäänsä koskevat kohdat. Eikä tämä ollenkaan tarkoita, että äiti olisi unohtunut jonnekin. Isän rooli vain on niin vahva ja tämän isän erityisesti.

Kirjassa on niin monta kohtaa, joihin voisin tarttua, joita voisin lainata, mutta otan vain yhden. Kysymykseen, miten tekisit kotoutumisen helpommaksi ja alentaisit erilaisuuden kokemusta ja pelkoja puolin ja toisin, Nasima vastaa: Minun ratkaisuni ei edes maksaisi mitään; antaisin jokaiselle yhden ystävän!

Tietysti Nasima tietää, että vastaus ei riitä, mutta toisaalta, hän on myös kokenut ystävien merkityksen juuri silloin, kun ei ollut mitään eikä ketään vieraassa maassa ja kielessä. Nasima tietää mistä puhuu. Myös siksi tämä kirja on tärkeä ja uskottava.  

Kirja on onnistunut kokonaisuus. Siihen on tietysti vaikuttanut eniten Nasiman avoimuus ja välittömyys, mutta varmaan jotain merkityksellistä on Raila Kinnusessakin, että hän on saanut Nasiman kanssa aikaan juuri tällaisen kirjan. Kirjan tekeminen on selvästi antanut myös Nasimalle mahdollisuuden miettiä, mitä nyt ja miten tästä eteenpäin. Vastauksetkin ovat löytyneet.

Toivottavasti kirja saa paljon lukijoita. Toivottavasti erityisesti nuoret naiset löytävät kirjan.  

Kuva kirjan julkistamistilaisuudesta,

Raila Kinnunen ja Nasima Razmyar.

Kilpaurheilu kiihdyttää ja viihdyttää

Hiihtomuotia 60 -luvulla. Kuva otettu Käsivarren Lapissa, Peeralla.

Taas olen siinä tilanteessa, että oman elämän historia nousee, miten sen sanoisin, päivitykseen. Siiri Rantanen hiihtää, istuu palkintojensa keskellä, televisio haastattelee ja lehdissä on kuvia.  Taisipa tulla nuoremmillekin selväksi, kuka on Siiri Rantanen.  Viime vuosina olen hiihtoladulla ollessani naureskellut, että täältä tulee siirirantanen, hitaasti mutta varmasti. Vaan enpä tiedä, vieläkö sitten, kun olen 92v, hiihtelen edes hiljakseen niin kuin tämä entisaikojen kilpahiihdon sankari teki tällä viikolla.  Siiri Rantanen ja Mirja Hietamies olivat hyvin nuoren naisen idoleja silloin joskus. Ja luistelija Toivo Salonen, jonka lehtikuvat saivat huulipunapusuja. Niin nätti poika.

Voisin laulaa, että hiihtäjä olin itsekin. Isäni taisi yrittää minusta kilpahiihtäjää, ainakin hän huolella voiteli sukseni ja kannusti ladulle. Kyllä me sitten veljeni kanssa kahmimmekin kauhean määrän pikkulusikoita ja kakkulapioita ja sen sellaisia pieniä palkintoja niin Keikyän Yrityksen kuin kunnankin kilpailuista.  Joku tämän viikon hiihtäjistä sanoi, että ennen kilpailua pitää käydä yhtenään vessassa, kun vatsa on niin sekaisin. Muistan tämän hyvin. Toiset hermoilevat päällään, toiset vatsallaan.  Mutta kilpailemattakaan ei voinut olla, se oli enimmäkseen hauskaa.  

Kuin toisesta maailmasta, mutta yhtäkaikki, omaa historiaani edelleen: Lenita Airisto. Hän on ollut aina. Viime vuosien misseistä en pystyisi nimeämään ainuttakaan.  Mutta nämä Suomen neidot, Lenita ja Teija ja Armi, heitähän ei voi unohtaa.  En kuitenkaan sano, että muistan heidän valintansa kuin eilisen päivän. Mutta sen sanon, että he ovat edustaneet monella tapaa tosi laadukasta suomalaista naista. Vaikka olenkin joskus kommentoinut vähätellen Lenitaa, että jaksaakin räpättää joka paikassa, en silti voi olla ihailematta.  Vähättely on varmasti juontanut juuresta tästä meidän suomalaisuudestamme. Eihän tuollainen ”minäpä teille näytän” –tyyli oikein luontevasti meille istu.  Mutta Lenitalle on istunut monta vuosikymmentä.  Ehkä tässä on käynyt niin, että Lenitaankin voi tottua.  

En tiedä, keitä tästä ajasta muutaman vuosikymmenen kuluttua muistetaan, ketkä ovat somekulttuurin luomia tähtiä.Tuskin ainakaan nämä axelit, jotka haluavat jakaa muidenkin nähtäväksi oman osaamisensa tason sängyssä.

Mutta oli se silloin ennen jotenkin niin neitseellistä aikaa kilpaurheilussa. Ei ollut kuvaa, jota katsella, mutta silti radion edessä ei saanut olla kukaan.  Melkein kaiken näki, kun kuunteli Pekka Tiilikaisen kiihkeää selostusta.  Tänään ei tarvinnut kuvitella, tänään sen näki. En ollut edes ajatellut katsoa viiden kympin hiihtoa, mutta mitä vielä, melkein katsoin – 45 kilometriä näin sitä taistelua.  Pulssini rauhoittumiseen meni varmaan tunti. Sen taas kiihdytti Heikkisen Matti. Tässä on vielä toivoa, veri kiertää ja kuumeneekin.

Huijaus voi onnistua - tai sitten ei

Olen luottavainen ihminen. Siis tyypillinen suomalainen, joka luottaa poliisiin ja ulkomailla toiseen suomalaiseen. Tosin luottavaisuudessani on aina hiven epäilyä.  Onkohan tuo ihminen tai tuo asia nyt ihan oikeesti noin kuin kerrotaan tai esitetään?

Hyvän supliikin omaavat saavat luottamukseni turhankin nopeasti.  Ehkä ikä on pehmentänyt vastustuskykyä. Siitä on jo toista vuotta, kun mies ehdotti puhelimessa uutta sähkösopimusta.  En voinut sellaista tehdä, kun en ymmärtänyt mistä se etu tulee ja kestääkö se halvempi hinta ja kun asiasta ei voinut muuten sopia kuin puhelimitse.  Ehkei päätökseni ollut viisasta arkipäivän talouspolitiikkaa, mutta tällä kertaa oli helppoa sanoa heti, ei kiitos. Mies myi ”pakottamalla”, ei houkuttamalla.

Sen sijaan puhelinoperaattorien nuorilla miehillä tekniikka on hallinnassa. He osaavat sellaisen auvoisen tulevaisuuskuvien luomisen, että siinä menee väkisinkin retkuun. Onneksi puhelimessa tehdyt sopimukset voi seuraavana päivänä perua.  Sillä eihän sitä voi sanoa ei, kun mukavanoloinen ja vähän murteellakin hauskasti puhuva kaveri saa sinut ymmärtämään, että kyllähän sinä tämän neljägeen tarvitset. Auttaa varmaan pasianssin pelaamisessa.

Nämä on pieniä asioita sen rinnalla, kun meitä yhä enemmän huijataan verkossa. Rahat viedään tileiltä etkä saa mitä tilaat.  On kyberiä ja hyperiä.

Ja sitten on ihan tätä tavallista meidän ihmisten välistä huijausta.  Jos nyt ostaisin vanhan auton, epäilisin varmasti, ettei kaikki ole siltä miltä näyttää.  Auto on huollettava, mutta kuinkahan paljon autokorjaamossa korjataan turhaa. Kuinka paljon – tai siis vähän – kerrotaan, ettei autollesi oikeasti tarvitse tehdä mitään paitsi jos nyt ne öljyt katsottaisiin.

Saatat jo arvata, että minua on huijattu. Tai siis yritetty. Korjautin autoni ruosteiset lokasuojat. On taas siisti auto. Vanha, mutta kunnossa. Samalla korjaamon mies sanoi, että parin kuukauden kuluttua voitaisiin kunnostaa autosi ruosteinen pohja.  No niin tietysti, kai se on sieltäkin ruostunut, kun kerran päältäkin, ajattelin. Ja että pohja kannattaisi korjata ennen katsastukseen menoa, puhkovat siellä piikeillään vielä pohjan rikki.  Ai niin pahastiko se on ruosteessa.  Mietin ja pähkäilin. vähän hermoilinkin autolla ajaessani, ettei vain putoaisi pohja kadulle.

Mutta minäpä olenkin fiksu mimmi.  En totellut korjaamon miestä, vaan ajoin katsastukseen ja sanoin, älkääpä nyt piikeillänne puhkoko autoni ruosteista pohjaa puhki. Eivät puhkoneet, kun ei ollut mitään mitä olisi tarvinnut puhkoa. Ei ollut ruostetta oikeastaan ollenkaan.. Tämä auto on hyvässä kunnossa, sanoi katsastusmies. Tätä ei kannata myydä, mutta jos myyt, älä myy halvalla.

Ruostekorjaamon mies oli varmaan katsonut vahingossa väärän auton pohjaa, niin haluan uskoa.

Jos muut pettävät, koirani ei ainakaan petä.

 

Mihail Shishkin, Kaunokirjoituksia

Mihail Shishkin kirja Kaunokirjoituksia on ensikosketukseni tähän venäläiseen, Sveitsissä asuvaan kirjailijaan.  Rakastuin heti. Sekä kieleen, hänen tapaansa kirjoittaa että hänen tarinoihinsa. Kirjailija ei huuda, mutta puhuu hiottua, kirkasta kieltä.

Novellikokoelman ensimmäinen teksti "Takissa oli tamppi", on hieno tarina pojasta ja hänen äidistään, mutta myös Neuvostoliitosta, sosialismista.  Pojan äiti oli opettajana maailmassa, jossa "aikuisten jumalat olivat kuolleet kauan sitten, mutta niitä piti palvoa noitamenoin". Mitä etuoikeuksia poika saa koulussa, kun oma äiti on opettajana? Ei mitään, vaan aivan päinvastoin. Koulupojat jumaloivat kanadalaisia jääkiekkoilijoita, joilta saivat purkkaa. Siitä seurasi opettaja äidin puhuttelu koko luokalle: "on paljon, mitä meidän maassamme ei ole. Mutta se ei merkitse, että pitäisi luopua ihmisarvosta".

Äiti on puolueen uskollinen soturi.  Sen sukupolven, jonka johtotähtenä oli juliste ”synnyinmaa kutsuu”. Äiti kasvoi  järjestelmässä, joka ei kestänyt Vysotskin lauluja. Pelolla ihmisiä alistava järjestelmä nujersi myös äidin. Poika kasvoi tästä ulos. Hän joutui sotilasleirillä suutelemaan punalippua, tunsi siinä savukalan hajun ja sanoi ”että päälliköt olivat varmaan juoneet olutta kalan kanssa ja pyyhkineet kätensä sametinpehmeään kankaaseen.”

Kun me tänään puhumme vihapuheesta ja vaihtoehtoisista totuuksista, ne eivät tavallaan ole uusia asioita. Sanoilla on aina vaikutettu ja alistettu.  Myös valehdeltu. Shishkin kirjoittaa siitä, miten oli osattava käyttää oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Hän kirjoittaa, että koulu opetti lapsia nöyriksi orjiksi. Se oli välttämätön taito jos halusi menestyä, jos ei halunnut joutua vastavirtaan vaan pikemmin yhteiseen virtaan: ”sinä pomo – minä hölmö, minä pomo – sinä hölmö; rehellisellä työllä ei rikastu ;jos elät susien kanssa, ulvo susien lailla”.  Tämä sama ajatus toistuu myös toisessa, ”Nabokovin musteläikkä”-novellissa.

Pidin eniten niistä novelleista, joissa Shishkin tarkastelee elämää itsensä kautta, mutta kaikki olivat hyviä, yllätyksellisiäkin. Kuten Kaunokirjoituksen oppitunti: iso alkukirjain on kaiken alku ja loppuun pannaan piste, kun ei enää muuta ole. Mutta mitä näiden kahden merkin välissä tapahtuu, ei olekaan ihan vähäistä. Shishkin saa novelliinsa sopimaan niin monta tarinaa, että niistä olisi voinut tehdä parikin ihan erillistä.

”Pyhän Markuksen kellotornin” luin rakkaustarina miehen ja naisen välillä, mutta myös rakkaustarinana uuteen parempaan maailmaan. Tarinan nainen Lidia Kotsetkova haluaa olla tekemässä vallankumousta. Kirjailijalla on ollut käytössään rakastavaisten kirjeitä ja postikortteja 6000, kaikki kirjoitettuja 1900 -luvun alkupuolella, siis ennen kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Tämä tarina oli kiehtova. Kun maailman ja elämän parantamisen tahto iskee ihmisen läpi, siinä ei ole paljon vaihtoehtoja. 

Siinä ei silloin kysytä, onko kaikki mitä elämälläni teen, sen arvoista. Sen kysymyksen kohtaa vasta silloin, kun kaikki on ohi. Vallankumousta ei ole helppo tehdä. Sen sai Lidiakin monasti kokea. Vuonna 1907 hän kirjoitti rakastetulleen: "Lumi on jo sulanut, mutta sen sijaan että kapinoitaisiin, kylvetään viljaa...Kunhan kylvö tai sadonkorjuu alkaa, heistä(talonpojista) karisee koko vallankumouskiihko...".

Jos tämä olikin ensimmäinen lukemani  Mihail Shishkinin kirjoittama kirja, ei varmasti viimeinen. Neidonhius ja Sinun kirjeesi ovat jo ennen Kaunokirjoituksia ilmestyneitä teoksia.