Riittääkö motivaatio vai pitääkö tuntea intohimoa?

Aki Hintsa sai minut miettimään intohimoa.  Voi rakastua, voi harrastaa, voi muuttaa maailmaa intohimoisesti tai tyytyä kasvattamaan orkideoja (kuin Nero Wolfe).  Vahva tunne saa enemmän aikaan kuin järkipuhe.  Ikäiselleni intohimo jo sanana tuntuu olevan liian suuri, mutta motivaatiokin kuulostaa väsähtäneeltä.  Vaikka tuota hengenpaloa ei enää löytäisikään itsestään, on hyvin innostavaa tavata tai lukea ihmisistä, joilla sitä on. 

Hintsa kirjoittaa hyvän energiatason tärkeydestä. Se vaihtelee meillä kaikilla eikä ole pelkästään ikäkysymys. Millä säilyttää korkea energiataso?  Siihen on varmaan monia hyviä vastauksia: hyvä terveys ja liikunta, vireyttä ylläpitävää menoa sopivasti.  Ei siis mitään ihmetemppuja.  Valinnat ovat omia, mutta on myös oltava mahdollisuus valita.  Aina sitä ei ole ja vaikka olisikin, tekeminen jää meinaamisen asteelle, ellei löydy kiihoketta tekemiseen. Ilmastomarssi kokosi tuhansia ihmisiä mielenosoitukseen. Siinä oli intohimoa ilmassa.

Tällaiset hintsat, joiden sanoma puhuttelee, ovat tärkeitä.  Aki Hintsa ei uskonut virheettömän elämän tavoitteluun.  Hän haki tasapainoa ja tarkoituksenmukaisuutta.  Ei ihan pieniä asioita, mutta jos oikein ymmärsin, Hintsa itse löysi ne.

Psykologi Satu Pihlaja on kirjoittanut kirjan motivaatiosta. Hän kirjoittaa aikaan saamisen taiasta, ajankäytöstämme, mielikuvan voimasta, tavoitteista ja oman toiminnan suunnittelusta.  Järkevää ja perusteltua tekstiä, paljon konkreettisia neuvoja.  Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpas lähes tukahduttavan paljon tavaraa.  Sadun antamissa ohjeissa on varmasti monta oikeasti hyvää minullekin, mutta ehkä jätän näin tarkoin ohjelmoidun elämän nuoremmille.

Totuus nyt vain on sellainen, että mitä vanhemmaksi vartalo käy, sitä enemmän laiskuutta ja mukavuudenhalua on ilmassa.  Juuri silloin, kun pitäisi motivoitua tekemään enemmän, alkaakin ajatella, että tarviiko minun nyt enää.

Kaksi lukemani/kuulemaani juttua on saanut minut tänä keväänä toimimaan vähän enemmän. Ja vähän huolellisemmin.

Liikuntatieteiden tohtori Juha Hulmi on sanonut, että alhainen lihasvoima on suurempi terveysriski kuin liiallisen lihavuuden, huomattavasti kohonneen verenpaineen ja kolestrolin aiheuttamat riskit yhteensä.  Väite on kova, mutta ymmärrettävä.  Sen huomaa ihminen viimeistään silloin, kun on pitempään liikkumatta.  Voima häviää kaikista lihaksista. Vanhempi ihminen huomaa sen ilman sairasteluakin.

Tiedeykkönen kertoi, että liikunta vaikuttaa myös aivoihimme ja muistimme toimivuuteen. Säännöllinen kävely on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä.  Yksi kerta viikossa ei vain riitä, kolme kertaa on jo aika hyvä.  Kun pää tyhjenee, kun aivot lopettavat ohjeiden antamisen, silloin ihmiseltä menee melkein kaikki. 

Aivot ja reidet – kaksi ihmistä kannattelevaa voimaa.

Etteikö meitä motivoitaisi liikkumaan ja pitämään huolta itsestämme, kyllä vaan.  Joskus meidät saa liikkeelle järkipuhe ja hyvä esimerkki, joskus tarvitaan intohimoista motivointia.

Seppo Aallon kirjan Kapina tehtailla vahvuus on sen paikallisuus

Mummollani oli yksi aivan ehdoton kielto. Yksityiskaupasta ei osteta edes tulitikkurasiaa. Ainoa oikea kauppa ostoksille oli E-osuusliike Kymenmaa.  Tätä ei pieni tyttö ymmärtänyt, kun se yksityiskauppakin oli ihan siinä lähellä.

Jos en olisi tätä myöhemmin ymmärtänyt, niin ainakin nyt, luettuani Seppo Aallon kirjan ”Kapina tehtaalla, Kuusankoski  1918”, ymmärtäisin. Kova kirja kovista ajoista. Voitti tietokirjojen Finlandian.

Kymi -yhtiö perustettiin vuonna 1898. Silloin vuosisadan molemmin puolin herrat todella olivat herroja ja myös työläiset tiesivät paikkansa. Kun tehtaan korkein johto tuli työmaalle, olivat työläiset kunniakujana ottamassa heidät vastaan, eläköötä huudettiin ja hatut otettiin pois päästä.  Oli kaksi täysin erilaista maailmaa, jotka eivät kohdanneet: johtajien ja heidän perheittensä maailma, tehtaan työläisten maailma.

Aalto käy kirjassaan lävitse vuosisadan ensimmäisiä vuosia ja avaa hienosti miten luokkajako näkyi. Ja miten kaikki sitten muuttui, kuinka kapina kasvoi. Kuvaukset tehtaalla käydyistä lakoista, taistelu lyhyemmästä työpäivästä ja vähän paremmasta palkasta antavat myös vastauksia siihen miksi kävi niin kuin kävi ja miksi juuri Voikkaalla ja Kuusankoskella taistelut olivat niin kovat.  Sota ei ollut väistämätön, mutta ilmiselvästi se oli odotettavissa.

Jalmari Maunosta, taatastani,  tuli Kymi –yhtiön työmies vuonna 1907. Hän oli silloin parikymppinen nuori mies. Töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa, joten eipä siinä kovin paljon aikaa jäänyt riiausreissuille.

 Valtaosa voikkaalaisista perheitä sai elantonsa Kymi –yhtiöltä. Sen asema oli todella vahva:

”Tehdas määräsi lähes kaikesta, sääteli, valvoi, laati järjestyssääntöjä, sakotti niiden rikkojia ja pakotti tottelemaan. Tehdastyö myös kulutti, kävi terveyden päälle. Tapaturmat olivat yleisiä, ja 12 tunnintyöpäivät ja vuorotyö tekivät työnteosta elämän keskipisteen.”

Kolme vuotta ennen kuin Jalmari meni tehtaalle töihin (1904), siellä oli hermostuttu saksalaisen työnjohtajan tapaan johtaa töitä. Tehtaalla ajauduttiin pitkään lakkoon, jonka seurauksena noin 200 työläistä sai lähteä.  Aalto kirjoittaa:

Kymi- yhtiö saavutti Pyrrhoksen voiton, sillä lakko raivasi auki polkua, joka johti lopulta kapinaan tehtaalla.

Lakot ja radikalisoituminen lopetti myös pokkuilun herrojen edessä. Työläiset ymmärsivät, että heilläkin on oikeutensa. Herraviha kehittyi vähitellen. Työväenyhdistykset vahvistuivat, niiden jäsenmäärä nousi, rakennettiin työväentaloja, joista muodostui suuria työväen kulttuurikeskuksia.

Nuori Jalmari sai heti tuta mitä on olla tehdastyöläinen. Oliko hän aktiivisesti mukana vai ei, sitä eivät tarinat kerro.  Ehkä nuorella ja rakastuneella miehellä oli muuta ajateltavaa, sillä vuonna 1910 hänet vihittiin Mariansa kanssa. Vuoden kuluttua syntyi isäni.

Seppo Aallon kirjan vahvinta antia on kaikki se mitä tehtailla tapahtui ennen kuin sota vuonna 1918 alkoi.  Mutta kirja tuo myös sisällissodan eri tavalla lähelle, koska se kuvaa sitä paikallisesti.  Kirjassa on paljon nimiä, joiden kautta sota henkilöityy. Tämän kaiken keskellä ovat taatani ja mummoni nuorina ihmisinä. Sotaa on käyty aivan heidän kotinsa lähellä. Kun sota lopulta loppui, alkoi valkoinen terrori. Ei mikään ihme, että kaikki tämä säilyi ihmisten mielissä vuosikymmenestä toiseen ja vaikutti heidän valintoihinsa.

Jalmarin ja Marian yhteiskunnallista ajattelua sota vahvisti. Vain E –osuusliike kelpasi kaupaksi, TUL:n seura Voikkaan Viesti urheiluseuraksi, vain työväenlehtiin ja sosialidemokratiaan uskottiin.

Jalmari Mauno palveli Kymi-yhtiötä 42 vuotta.  Hän oli joutua ammutuksi 1918, sillä sodan päättymisen jälkeen ensimmäisen kahden viikon aikana voittajat saattoivat tappaa melkein kenet vain.  Silloin ei ollut mitään tuomioistuimia. Jalmarin pelasti lausunto, ettei hänellä ollut asetta ja että hän oli kaikin tavoin kunnon työläinen.  Kansalaisluottamus kuitenkin meni muutamaksi kuukaudeksi.

Pahakin kirja voi olla hyvä

”…koko tämä itseensä käpertynyt kaupunki joka alati odotti iskua, Jerusalem tuimine kiviholveineen, sokeine kerjäläisineen ja hurskaine, ryppyisine vanhoine naisineen, jotka istuivat tuntikaupalla jakkaroilla pimeiden kellariensa suulla, näivettymässä päivänpaisteessa. Tallitteihin kääriytyneet rukoilijat jotka puolijuoksua kulkivat kuin kumaraiset varjot kujalta toiselle matkallaan synagogan hämärään. Sankka tupakansavu matalalaipioisissa kahviloissa, jotka ovat täynnä opiskelijoita paksuissa pooloneuleissaan, maailmanparantajia kaikki, kaikki koko ajan puhumassa toistensa päälle.”

En ole koskaan tuntenut viehtymystä edes käydä Jerusalemissa.  Olen tästä maailmasta saanut osani lukemalla mitä Amos Oz on maasta kertonut.  Viime perjantaina kuollut kirjailija oli humanisti ja pasifisti, hänen kirjoissaan on lempeitä rakkaustarinoita, mutta ennen kaikkea niissä korostuu hänen toiveensa juutalaisten ja arabien rinnakkaiselosta. Tätä Oz ei saanut nähdä, mahdammeko nähdä me muutkaan. Ozin viimeisessä kirjassa ”Juudas”, jota olen edellä lainannut, onkin sitten uutta tulkintaa Juudaksesta, oliko hän sittenkään petturi.  Hyvin vaikuttava kirja.

Olen aina lukenut niin sanottujen hyvien kirjojen välipaloina jännäreitä. Tosin niiden lukeminen on viime vuosina vähentynyt, olen tullut entistä nirsommaksi.  Jo Nesbon viimeisin eli Macbeth oli jo sillä tavoin niin paha, että oli siinä ja siinä että sain sen luetuksi.  Ehkä joudun luopumaan Nesbosta, koska mitä mieltä on täristä jännityksestä kirjaa lukiessa.

Toisaalta, sitä pahaa löytyy kyllä näistä hyvistäkin kirjoista. Leila Slimanin ”Kehtolaulu” alkaa sillä, että kerrotaan lastenhoitajan tappaneen molemmat lapset. Kun onnistuin pääsemään tämä rajun alun yli, huomasin lukevani uskottavaa kertomusta siitä miten kaikki oikein alkoi ja miksi näin kävi. Kertomusta syrjäytymisestä ja syyllisyydestä.  Lopputulos olisi voinut olla toisenlainenkin, mutta marokkolainen Slimani on ehkä nähnyt sen, miten tapahtumat vain vääjäämättä etenevät rajan yli, ettei ihminen voi itselleen mitään.

Ja toinen myös monella tapaa väkivaltaa käsittelevä kirja on Jennifer Clementin ”Rakkaudesta aseisiin”. Kirja kertoo nuoren tytön tarinaa asehullussa Amerikassa. Tapahtumat alkavat Floridasta, jossa tyttö elää äitinsä kanssa asuntovaunualueella. Olen aina ajatellut Floridaa aurinkoisena, rikkaitten ihmisten unelma-alueena, mutta siellä on siis myös se toinen puoli. Vaikka Clementin kirjassa ollaan tekemisissä aseitten kanssa, ammutaan ja kuollaan, ihan kaikki ei ole pahaa. Se mietitytti, voiko oikeasti tällaista tapahtua, voiko oikeasti olla tällaista elämää. Kun on kyse Amerikasta, uskon että voi. Myös kirjan nimi ajattelutti. Kun sain kirjan luetuksi, ymmärsin sen nimenkin.  Olipa hyvä, että luin kirjan. Ehkä taas ymmärrän vähän enemmän.

Kirjojen maailma on koukuttava. Se herättää tunteita ja saa ihmettelemään.  Olen kohta kymmenen vuotta saanut olla mukana aivan ihanassa lukupiirissä, jossa oivaltavasti ”puretaan” kirjoja ja ennen kaikkea, en olisi edes älynnyt ottaa kaikkia kirjoja luettavaksi ilman lukupiirin ohjausta. Tosin asun myös kerrostalossa, jossa on kirjoja lukevia ihmisiä. On naapureita, jotka tuovat kirjojaan lainaksi ihan pyytämättä. Tämä on onnea. 

Näillä sanoilla ja ajatuksilla, kiitoksia tästä vuodesta ja hyviä lukukokemuksia myös vuonna 2019.

Kun on ne tunteet…

Olihan yksi kurjimmista matkalle lähdöistä mitä elämässäni on tainnut koskaan olla. Tapsuni on pieni sievä pattikoira. Patteja on siellä täällä, pahin on tällä hetkellä hännässä oleva. Se on syksyn mittaan yrittänyt tyhjentyä itsekseen ja pari kertaa se on tyhjennetty.  

Olin viemässä Tapsua hoitopaikkaan matkani ajaksi, kun huomasin auton takapenkillä todella levottoman ja häntäänsä vilkuilevan koiran. Ei muuta kuin suoraan lääkäriin, saatiin illaksi aika ja taas pattia viillettiin auki.  En ole ikinä selvittänyt, oikeuttaako koiran sairaus peruuttamaan matkan.  Sillä hetkellä ajattelin, etten voi tuota reppanaa jättää kenellekään.  Tiesin kuitenkin voivani luottaa ystäviini ja niinpä jätin lääkkeistä pöpperöisen Tapsun heille ja lähdin.

Ja itkin. Luulin jo ajavani ojaan, kun samein silmin ajoin kotiin. Älkääkä tulko sanomaan, että itkisit ennemmin Jemenin lasten takia kuin koiran. Ei se vaan niin mene.  Kuvat sota-alueilta ovat lohduttomia, mutta se on toinen asia. Lähelläni on karvaturri, jonka kanssa olen elänyt kaksitoista vuotta hyvin lähekkäin.  Kyllä tunteet ovat pelissä koirankin takia.

Tunteet tulevat esiin golfissakin. Kun pelaat vieraitten ihmisten kanssa, et voi ikinä etukäteen tietää, millainen ihminen pelikaverisi on. Hiljainen, räiskähtelevä, toisen peliä kunnioittava tai ihan jotain muuta eli puhun käytöksestä. Golfissa on tapana kehua toisten lyöntejä. Kehutaan, vaikka ne aina eivät olisi edes hyviä. Pitemmän päälle se on aika kiusallista. Harvoin itse kehumme onnistuneita lyöntejämme ainakaan kovaan ääneen, mutta epäonnistunut suoritus saattaa saada aikaan aika kovankin manauksen. Se on sikäli vähän hassua, kun pelikaverit ovat jo nähneet, ettei suoritus mennyt ihan nappiiin.  Mutta minkäs teet vyöryville tunteille.

 Pitäisi kuitenkin voida. Oman pelin sujumista ei auta itsensä surkuttelu.  Eikä se, että annat oman pelisi häiriintyä pelikaverin huonosta käytöksestä.  Aina vaan ei saa itseään käännetyksi toiseen suuntaan.  Sain Agadirissä itse pelata mukavissa ryhmissä, joten siltä osin kaikki hyvin.  Sitten vain oli Tapsu, jonka surkeus asui mielessäni koko viikon.

Kyllä golfkentällä (ainakin klubipelaajien tasolla) voi ja saa näyttää tunteita, kunhan sen tekee sivistyneesti.  Ja sehän tarkoittaa kohteliasta käytöstä. Mutta jos sitä ei ole muualla, miten sitä voi olla golfkentälläkään.

Kun olin aamulla hotellin altaalla uimassa neljän saksalaisen kanssa, jokainen heistä tervehti guten morgenillaan.  Hotellin marokkolainen siivooja ei löytänyt sanoja, mutta tervehti hymyllä paljaita varpaitani. Me suomalaiset ohitimme toisemme puhumatta. Mikähän siitä tervehtimisestä tekee niin vaikeaa? Jopa nuorille ihmisille?

Kyllä, Tapsu voi jo paremmin.  Tykkää olla kotona omassa sängyssä. Kuka ei tykkäisi.  Ja kyllä, itku tuli taas kun painoin kasvoni Tapsun pehmoiseen turkkiin.  Huoli oli niin suunnaton.

Siivoojan päiväkirjat kertovat monenlaisesta siivoamisesta

Hän on kauniimpi kuin Elizabeth Taylor. Ainakin siinä kuvassa mikä on kirjan takakannen sisäsivulla.  Hän eli varmasti vähintään yhtä mielenkiintoisen elämän kuin Taylor.  Lucia Berlin elätti itsensä ja neljä poikaansa siivoojana, opettajana ja myös kirjailijana.  Hän oli alkoholisti, hänellä oli kolme epäonnistunutta avioliittoa. Hän oli kirjailija, joka ammensi tarinoihinsa kuvia omasta elämästään. Tai ainakin sivusi sitä.  En ihmettele. Oli mistä ammentaa.

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjat 1 ja 2 kertovat erilaisesta maailmasta kuin missä itse olen elänyt, mutta se ei estä ymmärtämästä hänen maailmansa.  Tai no, ainakin voi kuvitella ymmärtävänsä. Berlin on asunut monissa paikoissa, Meksikossa, Arizonassa, New Yorkissa, Chilessäkin.

Kakkoskirjan nimenä on ”Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia”.  Ei siinä ruusuilla kovin paljon tanssita, enimmäkseen tarinat ovat sitä elämisen raadollisempaa puolta.  Surullisesta pohjavireestä huolimatta ne hymyilyttävät. Paljon ronskia puhetta, mutta pahimmillaankin niin inhimillistä. Ihmiset eivät ole ilkeitä. He vain ovat – niin, ihmisiä.

Rakastin tarinoiden alkuja.  Näyttämölle tulo on tärkeää, silloin yleisö otetaan tai sitten ei.  Lucia Berlin osaa ottaa lukijansa.

”Yksinäisyys on täysin anglosaksinen ilmiö. Jos ihminen matkustaa yksin bussilla Mexicossa ja kyytiin nousee toinen matkustaja, hän tulee ensinnäkin viereiselle penkille istumaan ja toiseksi vielä painautuu lähemmäs.”

Hänellä on paljon tarinoita Meksikosta.  Samalla hän kirjoittaa myös äidistään. 

”Me olemme muistaneet sinun vitsisi ja sinun terävät silmäsi – sinulta ei jäänyt huomaamatta mikään. Sen sinä meille annoit. Katsomisen taidon. Et kylläkään kuuntelemisen taitoa. Soit meille ehkä viisi minuuttia kertoa asiamme, ja sitten totesit: Riittää.”

Berlin kertoo miten äiti vihasi Meksikon hajuja.

  ”Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. ”

Berlin sanoo, että ”sen sijaan Mexico on nykyään…alistunut, itsetuhoinen, mädännäinen. Saastunutta rämettä. Mutta on siellä myös viehkeyttä. Siellä saattaa välähdyksittäin kokea niin suurta kauneutta ja ystävällisyyttä, niin vahvoja värejä, että henki salpautuu.”

Me suomalaisetkin olemme päässeet kirjaan. Berlinin äiti inhosi kaikkia niitä yhdysvaltalaisia kaivoskaupunkeja missä he hänen miehensä työn vuoksi joutuivat asumaan. Idaho oli yksi näistä inhotuista. Pikkukaupunki, jossa oli

 ”yhden luokkahuoneen kokoinen koulu, jäätelöbaari, postikonttori, putka. Huoratalo, kirkko. Ruokakaupassa pieni lainakirjasto. Zane Greytä ja Agatha Christietä.  Koko kotimatkan sinä motkotit tietämättömistä, moukkamaisista suomalaisista.”

Piti ihan katsoa Wikipediasta. Kyllä, tälle ennen intiaanien asuttamalle alueelle muutti 1900 –luvun puolivälissä ihmisiä Euroopasta. Silloin siis suomalaisetkin ovat löytäneet tiensä tänne vuoristoalueelle, kaivostyöläisiksi.

Berlin kirjoittaa paljon kuolemasta. Kauniisti.  Realistisesti. Tekstin alku:

 ”Huokaukset, meidän sydämemme lyönnit, synnytyspoltot, orgasmit, kaikki soljuvat samaan rytmiin, niin kuin vierekkäin sijoitetut kaappikellot alkavat pian lyödä tahdissa….Aurinko nousee ja laskee. Kuu kasvaa ja vähenee… Aika pysähtyy, kun ihminen kuolee. Kuolevan aika tietysti pysähtyy, kenties – mutta surevien omaisten aika poukkoilee holtittomasti.”

He sanoivat pyhäinpäivänä "tahdon"

80 vuotta sitten pyhäinpäivänä eli vuonna 1938 Meeri ja Martti menivät naimisiin, avioituivat.  Reilu kaksi kuukautta myöhemmin minä kirkaisin ensimmäisen huutoni.  Äitini oli 18 vuotta, isä 26 vuotta. Myöhemmin kysyin äidiltä, että meinasiko Voikkaan poika palata takaisin omille kotikonnuilleen, kun vihkiminen tapahtui niin myöhään.  En saanut vastausta. Isäni oli tullut rakentamaan suurta klooritehdasta, ja sille tielleen jäi.  Melkein 60 vuotta he saivat olla yhdessä.

Synnyin mummoni talon kamarissa. Siellä sijaitsi myös kunnan puhelinkeskus. Puhelimia oli silloin vielä aika harvalla. Mummo ennätti hyvin kaupanpidon ohessa hoitaa myös puhelujen yhdistämisiä.  

50-luvulla samaista kamaria pidettiin aika viileänä. Jos halusin jotain hyvää, kannatti kurkata huoneeseen. Keskellä huonetta olevan suuren pöydän päällä oli aina makeaa, pipareita ja kakkuja.  Muistini kertoo, että mummo leipoi usein. Istui keinutuolissa ja vaahdotti valkuaisia. Kakut saivat ihanan marenkikoristeen. Ja minä nuolin kipot ja kupit.

Isäni täytti 80 vuotta vuonna 1991.  Meillä juhlittiin kaikkia vuosikymmeniä. Isä pääsi juhlapäivänään halaamaan noin puolet kylän naisista. Tykkäsi siitä suuresti. Runoilin isälleni ajatuksiani hänen elämästään:

Maunon Martti

Voikkaan Viesti

                             uljasta ryhtiä, rivien suoruutta.

Työtön mies

 tuli tehtaan rakentajaksi,

sekatyömies,ammattimies,raudoittaja.

Oman talon rakentaja, otti velkaa, teki pitkää päivää

korjasi pyöriä, laski pitkää siimaa,

maksoi laskunsa.

Monen toimen mies, monen luottamuksen mies

se tuntui mahassa, hyvässä ja pahassa

kävi herrojen kanssa marjassa,

ainakin Varhon kanssa Fenniassa.

Sydämessäni jysähti, kun isä sanoi, ettei hän tiennyt minun ymmärtävän hänen elämäänsä näin paljon. Taisi jäädä sanat liian usein sanomatta. Eikä silloin ennen edes halattu.

On hyvä muistaa ja muistella poismenneitä.  On hyvä tuntea kaipausta. Se on lempeä tunne. 

Isäni vanhemmat  Maria ja Jalmari.

Äijäpolitiikkaa

Olenko kyynikko vai idealisti? Tätä olen viime päivinä miettinyt.  Sisälläni oleva kyynikko on vahvasti nostanut päätään, valitettavasti. Kun politiikka näyttää rumat kasvonsa, tulee sellainen hälläväliä olo. Hoitakaa hommanne, mitäs minä tähän sotkeudun. Melkein alan ymmärtää heitä, jotka eivät äänestä. Sentään vielä melkein.

Ulkoministerille haluttiin epäluottamuslausetta, koska hän on jatkuvasti esittänyt Suomen linjan vastaisia näkemyksiä. Siniset tekivät asiasta hallituskysymyksen. Sitten äänestettiin hallituksen luottamuksesta, kuten pääministeri sanoi.  Niin että miten tämä nyt oikein menikään! Ainakaan ei äänestetty siitä asiasta, mistä oli esitetty epäluottamuslausetta.

Tällainen meloni/omena –päässä Soini, saa minut kysymään, onko pelkkää idealismia ajatella, että politiikkaa todella oikeasti voidaan toteuttaa periaatteita kunnioittaen? Kohtaako jokainen puolue vuorollaan sen, että realiteetit ajavat arvojen edelle? Vai voisiko ajatella, että tällä surullisella näytelmällä on myös seurauksensa ja että se parhaimmillaan saattoi olla myös opetus. Eli se, että poliitikkojen oikeasti odotetaan toimivan niiden arvojen pohjalta, joihin he uskovat.

Nyt Orpo ja Sipilä olivat ulkona kuin lumiukot. He eivät ymmärtäneet miten tärkeästä asiasta oli kyse.  En epäile, etteivätkö hekin ajattele, että naisten ja tyttöjen oikeudet ovat ihmisoikeuksia, myös abortti.  Mutta selvästi tässä äijäkulttuurissa he eivät kyenneet näkemään miten tärkeänä pidetään sitä, ettei näissä asioissa viestitetä eri tavalla myöskään Suomen ulkopuolella. 

Minusta on tavattoman irvokasta, että Soini ei tehnyt elettäkään pahoitellakseen tekojaan vaan päinvastoin hänen rehvakkuutensa näkyi ja kuului. Totta kai politiikassa tarvitaan kompromisseja. Puolueissa ajatellaan asioista eri tavalla eikä kukaan voi aina saada kaikkea tahtomaansa.  Mutta silloin ollaan väärällä tiellä, kun valta ohittaa periaatteet, kun hillotolpan säilyttäminen on kaikkein tärkeintä. Loppupeleissä voi kyllä käydä niin, että hillot ovat homeessa.

Jossakin sääliteltiin naiskansanedustajia, kun heidän on pakko äänestää inhoamaansa Soinia. Minä en sääli, sillä itsehän määrittelivät pakkonsa. Tällaisen näytelmän jälkeen ei tarvitse taivastella, miksi politiikan uskottavuus pysyy matalalla. Luottamusta ei saa puheilla. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuusajattelun on toteuduttava arkipäivässämme, muuten se on pelkkää idealismia ja sananhelinää. Sama eduskunnassa. Asioita, joissa poliitikot voivat näyttää parhaat puolensa, riittää. On muutakin kuin sotea.

Twitterissä Maria Loima kiteytti hyvin:

 Vuonna 2018 Suomella on ulkoministeri, jonka aborttikanta on kivikautinen, sisällissotien runtelemissa maissa kuollaan nälkään, ilmaston lämpenemiseen ei vieläkään ole puututtu kunnolla ja helsinkiläisten naisten vuositulot ovat 10000 euroa miehiä vähemmän.

Heikki Pitkäsen surullinen puupiirros kuvaa hyvin kyynikon tunnelmia.