Taas saavat helsinkiläiset nauttia upeista hiihtoladuista. Kun
Laakson kentältä starttaa kohti Pirkkolaa, saa helposti kierrettyä 20-30 km
hoidettuja latuja. En enää yritäkään hiihtää tällaisia matkoja, vaan tyydyn
reilun kympin matkoihin.
Alkuviikosta, ennen viimeisiä lumisateita, ladut olivat kovat ja
jäiset. Luisto oli tietysti hyvä, vähän liiankin hyvä ainakin kaikissa
laskuissa. Olen aina ollut hurjapää eli ei sellaista mäkeä, jossa ajattelisin
jo etukäteen, tuosta en selviä. Nyt täytyy myöntää, että Keskuspuiston
mäet pistivät eka kerran miettimään. Kyllä kai jokainen suoran mäen osaa
laskea, mutta kun tulet vauhdissa jyrkkään mutkaan, tilanne muuttuu.
Varsinkin jos vielä toinen latu on lanattu sileäksi - niin kuin niin
usein on.
Keskuspuiston laduilla näkee monenlaista hiihtäjää. Onneksi
kaikista kovimmat menijät hiihtävät Paloheinän rankempia latuja, mutta kovavauhtisia
menijöitä on näilläkin kulmilla. Ja sitten on meitä iäkkäitä naisia, jotka
mennä taaplaamme kukin tavallamme. Vauhti ei useinkaan ole kova, mutta
vuosikymmenien hiihtoharrastus näkyy hiihtotavassa. Se vie tasaisesti eteenpäin
niin tasaisella kuin mäessäkin.
Talven ensimmäiset hiihdot painelin enemmän jalkojen avulla kuin
käsillä. Päivittäiset lenkit (kiitos Tapsun) ovat tehonneet ja pitäneet
jaloissani kohtalaisen hyvän voiman, mutta käsistä ja hartioista voima on
vähentynyt. Yllättävän nopeasti se hiihtäessä lisääntyy. Lisääntyy, jos
tietoisesti käytän käsiäni. Selkeän eron huomasin jo viiden hiihtolenkin jälkeen,
vaikka kilometrejä ei takana ollut kuin reilu viisikymmentä.
On mukavaa tuntea, miten hyvin edelleen jaksan hiihtää. Siis
jos maltan enkä pistä vitosvaihdetta päälle. Jos sen erehdyn tekemään, noutaja
tulee nopeasti. Pistos rinnassa on ensimmäinen merkki,
hiljempaa. Hiihtämisessä - niin kuin niin monessa urheilussa -
rytmillä on merkitystä, mutta tietysti, ellei ole voimia hiihtää, ei siihen saa
rytmiäkään.
Meitä vanhoja sanotaan harmaiksi panttereiksi. Olen harmaa, vaan
en pantteri. Siitä sulavuudesta mikä kissaeläimellä on, hiihtoni on kaukana.
Ennemminkin liityn sarjaan "siirirantaset".
Silti fyysisen väsymyksen kautta hankittu koko kropan
puudutus tuntuu edelleen makealta. Kun erilaiset nautinnot vähenevät vuosi
vuodelta, pitää ottaa kaikki irti jäljellä olevista herkuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti