1970 – luvulla oli julkinen salaisuus, että
KGB kuunteli Viru –hotellissa vierailevia ulkomaalaisia. Ehkä kuunteli myös
hotellin henkilökuntaa. Tästä kaikesta on hotellissa jäljellä pieni museo,
jonne pääsee vain oppaan kanssa. Nyt olen minäkin tämän museon nähnyt.
Opas kertoi kaikesta siitä hassusta, mihin neuvostovallan aikana saattoi törmätä. Nimenomaan
suhteessa ulkomaalaisiin, kun heidän kanssaan ei saanut olla minkäänlaisessa
kosketuksessa. Tai sai, mutta valvotusti.
Tiesimmehän me, että Viru –hotellissa ja
ehkä muuallakin harjoitettiin salakuuntelun, mutta toisaalta emme tienneet
emmekä tiedä, kuinka tiukkaa ihmisten vartiointi ja kuuntelu oikeastaan oli.
Luulen, että sitä oli melkein enemmän kuin vähemmän mitä ymmärrämme. Tänään
sellaista on Pohjois-Koreassa.
Oppaan tarina oli hetkittäin hervottoman
hauska. Hän
kertoi, että hotellivieras saattoi huoneensa vessassa manata paperin tai
saippuan puutetta. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun niitä tuotiin. Tai jos
valitti televisionsa toimimattomuutta, hetkessä oli korjaaja oven takana.
Tottako vai keksittyä, en tiedä. Kertojina ovat kuulemma olleet silloiset
hotellin työntekijät.
Siitä huoneesta, josta
salakuuntelua johdettiin, on tainnut tulla äkkilähtö. Kaikenlaiset kuuntelua
varten tarvittavat vempaimet olivat nähtävissä ja kupissa haisi mahorkkaa.
Kaikenlainen
kaupankäynti oli jyrkästi kielletty, mutta silti sitä tehtiin. Aina löytyi
keinoja ja oppaan mukaan kerrosvalvojat olivat tässä ratkaisevassa asemassa. He
saattoivat vieraan huoneesta hakea sinne jätetyt nailonsukat ja jättää rahaa
pöydälle ilman, että ihmiset tapasivat toisiaan.
Museon pöydällä oli kaksi
sanomalehteä, joista toisen etusivun täytti ilmoitus Neuvostoliiton johtajan
Leonid Breznevin kuolemasta ja toisen hänen seuraajansa Juri Andropovin
kuolemasta. Kuvat olivat samankokoisia ja teksti sanasta sanaan sama. Ehkä he
olivat kuoltuaan samanarvoiset.
Olisi minullakin oma ”seinillä
on korvat” –tarina, mutta jääköön toiseen kertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti