Taiteilijat ovat boheemeja, vähän hulluja, juoppoja, köyhiä ja jos ei mitään näistä, niin kuitenkin vähän erikoisia. Näin on iät ajat ajateltu, mutta ehkei ajatella enää. Vai ajatellaanko? Tutkimus tuntuisi kertovan, että masennusta pidetään normaalina ja luontaisesti taitelijalle kuuluvana. Eli ellei ole vähän hulluutta, ei ole taidettakaan.
Kuvataitelijaksi valmistuneen Mari Pihlajakosken kaksiosainen opinnäyte käsitti näyttelyn (viime syksynä) ja nyt arvioidun tutkielman naiskuvataitelijoiden masennuksesta. Pro gradu -tutkimuksensa johdannossa Mari perustelee aihettaan näin: "Moni itselleni tärkeä naiskuvataiteilija ja -kirjailija on päätynyt itsemurhaan. Tällaisia tapauksia on taidehistoriassa paljon. Sattumaako? Vai ovatko luovilla aloilla työskentelevät henkilöt erityisesti riskiryhmässä?"
Mari haki tutkimuksellaan vastauksia erityisesti naistaiteilijoilta kysymyksiin, onko luovilla aloilla työskentelevillä suurempi mahdollisuus masennukseen ja itsetuhoiseen käyttäytymiseen ja ovatko naiskuvataitelijat erityisessä vaarassa sekä miten masennus vaikuttaa kykyyn toimia ammatissa.
Vastauksien perusteella masennus kuvataiteilijoiden keskuudessa ei ole kovin harvinaista. Talousvaikeuksien lisäksi yksinäisyys, ammatin rutiinittomuus ja ehkä erityisesti kuvataiteen ammatilliset tekijät kuten ammatin väheksyntä, uravaikeudet, kateus ja katkeruus masentavat.
Kilpailu ja huono kritiikki ovat vaikeita kestää. Koska taiteilijoiden työ on julkista, silloin altistuu myös kritiikille. Arvostelu on olennainen osa taitelijan elämää eikä se voi aina olla myönteistä. Sen sietämiseen pitää vain kouliintua. Toisaalta, elämä opettaa.
Jos asettaa itselleen liian suuria vaatimuksia, paineet voivat kasvaa sietämättömiksi. Syvältä arvottomuuden kuopasta on vaikeaa nousta. Mutta masennuskausi näyttää toisille olevan myös inspiroiva mahdollisuus tehdä töitä, kun taas osalle työskentely on silloin mahdotonta.
Kysymykseen nais- ja miestaiteilijoiden eroista tuli myös mielenkiintoisia vastauksia. Moni vastaaja piti masennusta mieskuvataiteilijoilla hyveenä, kun taas naiskuvataitelijoilla sen katsottiin merkitsevän epäonnistumista. Naiset ovat itkijöitä ja tekotaiteellisia hulluja, kun taas miehet ovat luovia. Onko tässä nähtävissä vastaajien vähäinen luottamus omiin kykyihin ja omaan itseen, en osaa sanoa.
Marin hieno työ sai minut ajattelemaan kuvataitelijan elämän raadollisuutta. Erityisesti sitä, millaista on elää ja tehdä työtä, jos takaraivossa takoo pelko työkyvyn, luovuuden, menettämisestä. Ensimmäisen kerran aloin ajatella myönteisesti myös perustuloa perusturvana taiteilijoille.
Opinnäytetyön avaa hieno Edith Södergranin runo: Tähdet
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
Puutarhani on sirpaleita täynnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti