Aamupäivän herkku oli rauhallinen puolentoista tunnin vaellus Keskuspuiston metsäpoluilla. Poluilla emme tavanneet ketään, mutta lähellä kulkevilla hiekkateillä riitti juoksijoita ja hölkkääjiä. Eivätkä ne olleet sellaisia kuin meikäläinen joskus muinoin. Melkein jokaisella oli mittari käsivarressa tai kello ranteessa. Pitää ottaa aikaa ja pitää mitata sykettä. Ei sitä nykyään vaan juosta hölkötellä pelkästä liikunnan ilosta, vaan koko ajan on tiedettävä vaikkapa kalorien kulutus.
Tapsun suureksi riemuksi näimme useita oravia, minä löysin kolme herkkutattia eikä niissä ollut madon matoa. Ei siis mikään turha kävely, kun sain samalla tarpeellisen lisän savusiian seuraksi.
Taiteiden yön illalla Eiran rantaan oli avattu soitinpuisto. Päätin illansuussa lähteä sitä katsomaan. Ratikallakin olisi päässyt, mutta auringonpaiste houkutteli pyörän selkään. Sainpa sitten samalla reilun reilun kattauksen Helsinkiä. Lähtöpisteessäni Kallion tuntumassa oli hiljaista, kadut olivat autoista ja ihmisistä miltei tyhjät, mutta Roskapankin terassi kylpi ilta-auringossa ja oli väkeä täynnä. Miksei olisi ollut.
Merihaan jälkeen Pohjoisrannassa avautui meri. Mitä lähemmäksi tulin Kauppatoria, sitä enemmän lainehti myös ihmisten meri. Paljon turisteja, jotka eivät osanneet varoa pyörätiellä kulkevia. En onnistunut tömäyttämään ketään nurin enkä itse horjahtamaan ajotielle. Kauppahallin jälkeen alkoi kunnollinen pyöräbaana, jota olisi voinut painaa menemään lujaakin. En painanut.
Massiivinen, valkoinen Silja lipui hiljaa kohti Suomenlinnaa, oli varmaan matkalla Tukholmaan. Lähtevä laiva herättää aina kaipuun matkalle. Nyt kaipuu meni nopeasti ohi, kun ihailin lumoavan kaunista maisemaa, auringon välkettä meressä, veneitä ja ihmisiä, jotka täyttivät eteläisen Helsingin rannat. Ihmisiä oli liikkeellä satamäärin.
Voiko tällaisessa paikassa kenelläkään olla paha olla? Tietysti voi, mutta näkymä oli kaikessa kirkkaudessaan kuin onnellisuuden huipentuma. Huomaammeko aina itsekään, miten etuoikeutetussa asemassa me suomalaiset ja me helsinkiläiset elämme?
Löysin soitinpuistonkin. Siellä helisivät vienossa tuulessa erilaiset "soittimet". Ryhmä naisia joogasi rannalla. Aurinko paistoi. Hetken oli aivan epätodellinen olo.
Mutkittelin kotiin rauhallisen Töölön ja Olympiastadionin kautta. Lenkki oli pitempi kuin olin ajatellut. Olo oli hitusen väsynyt.
Mutta pitikö naapurien kanssa vietettyjen rapujuhlien jälkeen lähteä näin rajulle lenkille ja vasta toisen kerran pyörällä tänä kesänä? Ehkä sitä ihmisen kroppa tarvitsee vastapainoksi puhdistautumisen tai sitten olen masokisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti