sanoi Palvelualojen ammattiliiton (PAM) puheenjohtaja Ann Selin, kun SAK palkitsi hänet tasa-arvopalkinnolla. Nappiin osunut ilmaisu. Aina on mahdollisuus muuttaa ja tehdä asioita toisin, mutta se todella edellyttää tahtoa ja halua.
Anin ajatus sai minut hetkeksi sukeltamaan lähihistoriaan. Naisten asemassa ja tasa-arvossa tapahtuneet muutokset ovat viimeisten 45 vuoden aikana olleet valtavia. Olin nuori nainen siihen aikaan, kun ravintolaan saattoi mennä vain herraseurassa, ei missään tapauksessa yksin eikä mielellään edes naisporukassa. Pieniä jumalia olivat ovimiehet ja hovimestarit. He katsoivat ja mittasivat, saatko armon heidän silmissään, pääsetkö ravintolaan sisälle.
Kun Indira Gandhi valittiin vuonna 1966 Intian pääministeriksi, kirjoitti Uusi Suomi: "Naisen valitsemista lähes 500-miljoonaisen suunnattomien vaikeuksien kanssa kamppailevan kansan ylimmäksi poliittiseksi johtajaksi täytynee pitää köyhyyden osoituksena."
Tästä jatkui keskustelu. Helsingin Sanomien Penninen ei pitänyt Uuden Suomen menettelyä "ritarillisena". Tähän vastasi Sosialidemokraatissa Arvo Salo, jonka mielestä Pennisen tapa esittää nuhteensa oli sekin köyhyyden osoitus. Hufvudstadsbladetissa Hausen sanoi tällaista odotetun: "Vihdoinkin joku, joka täysin viattomasti lausuu sen mitä useimmat sisimmässään ajattelevat".
1960 -luvulla yhden asian liikkeet nostivat voimakkaasti esille yhteiskunnallisia ongelmia. Yksi näistä oli kysymys sukupuolirooleista, jossa on kysymys sekä naisen että miehen elämän helpottamisesta. Kari Suomalainen otti asiaan kantaa mm. näin: "radikaaleilla on se piirre että heiltä puuttuu jotain ja tämä puute korvataan metelöinnillä. Naisasianaiset käyttäytyvät miehekkäästi...roolikeskusteluihin hakeutuvat miehet ovat ...pienellä seksuaalisella vetovoimalla varustettuja."
Tai Jussi Talvi: ...roolikeskusteluissa on mukana epäonnistuneita naisia. Talvi näkee naisen nousevan miestä vastaan ja näin menettävän tehtävän, joka voi olla vain yksin hänen: kasvattajan tehtävän.
Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa erään kokoomuslaisen ehdokkaan vaalimainoksessa oli teksti: "Suomalaisen miehen, naisen ja lapsen tulevaisuuden puolesta - naisasianaisten terroria vastaan."
Itä-Savon päätoimittaja-pakinoitsija totesi että meillä on aivan riittämiin kaikenlaisia rooliyhdistyksiä ja mielenterveysseuroja ja että rappukäytäviin voitaisiin kaupustelun ja kerjäämisen kieltävää taulua täydentää sukupuoliroolien tutkijoilla.
Tästä maailmasta on päästy pois. On ollut tahtovia naisia ja miehiä. Johtuneeko kokemuksen tuomasta painolastista, etten ihan kaikkeen enää jaksa suhtautua herkkähipiäisesti.
Ennen kuin ennätin tämän julkaista, käväisin fb -sivulla. Nyt loppuvat sanat: katson Keskisuomalaisen sivulta napattu kuvaa lääkärin esityksestä, jossa hän kunnioittaa sairaanhoitajien ammattikuntaa povikaunottarella.
Miksi tämä on niin vaikea asia ymmärtää? Ihan kuin tässä ei olisi ollutkaan 45 vuotta välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti