Paluu Mankelliin tapahtui, kun lukupiirini valitsi luettavaksi Mankellin kirjan Juoksuhiekka. Se ei ole dekkari, vaan sen lähtökohtana on Mankellin sairastuminen vakavaan ja parantumattomaan syöpään. Juoksuhiekassa hän on tuo kuin välähdyksenomaisesti esille erilaisia tapahtumia ja tuntemuksia elämästään. Kirja on kuin filmikameralla kuvattuja otoksia, hyvää havainnointia ja pohdiskelua, kaikenlaisia sattumuksia, pahojakin.Kuolema on kirjassa hyvin lähellä, mutta Mankell ei tuo elämän loppua esille paatoksella eikä kauhistele sitä. Se on osamme, sitä ei kukaan pääse pakoon. Niin kuin Mankell sanoo, elämä on keskeneräinen asia, mikään ei tule koskaan valmiiksi. Hän maalaa jääkauden tulon, kuvaa jäävuoren alle peittyvän Ruotsin ja pohtii, miten tulevat sukupolvet löytävät maan onkaloista vain sinne sijoitetut ydinjätteet. Mutta kuinka heille kerrotaan mitä lieriöissä (tai minkä muotoisia ne ovatkaan) on? Itselleni tuli vähän sellainen olo, että enpä taida olla täällä rikkahippusta kummempi.
Pitää varmaan lukea Mankellin dekkareita uudelleen sillä silmällä, miten hän niissä kirjoittaa naisista. Juoksuhiekassa kirjailija sanoo: "länsimaissa yksi tärkeimmistä poliittisista muutoksista toisen maailmansodan jälkeen on ollut naisasialiike".
Mankell kertoo, mitä hän näki Sambiassa Lusakan lähellä. Kaksi miestä nosti yhteisvoimin 50 kilon painoisen sementtisäkin naisen pään päälle. Sitten miehet auttoivat naisen seisomaan, ja nainen lähti hoiperrellen eteenpäin taakkansa kanssa. Mankell meni varjossa istuvien miesten luo ja kysyi, eivätkö he ymmärrä että taakka pilaa naisen selän. Toinen miehistä vastasi ilman ironian häivääkään ja ylpeästi: meidän naisemme ovat vahvoja, kyllä he pärjäävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti