Tiesin näytelmän alkavan pimeydessä, silti en osannut ollenkaan varautua useita minuutteja kestävään syvään pimeyteen, niin syvään, etten erottanut edes omia käsiäni. Samalla oli häkellyttävää kuvitella itsensä istumassa Kansallisteatterin permannolle. Miten pieneksi sitä voikaan itsensä tuntea. Toinen asia oli hiljaisuus. Annettiin tilaisuus kuunnella itseään ja hiljaisuutta, olla puhumatta. Näyttää olevan vaikea taitolaji. Tyhjä tila on heti täytettävä. Takanani istuvat naiset lopettivat pulinansa vasta kun heille siitä huomautettiin.
Timo K. Mukan Tabu on lempeästi seksuaalisuudesta, ihmistä riipivistä tunteista ja halusta ja kuolemasta kertova tarina. Näytelmä tavoitti saman hengen, mutta paljon rujompana ja kovempana. Ainoa puheenvuoro (ja sekin nauhalta) liittyi Jumalaan. Jos oikein osasin tulkita, Mukan ja Smedsin käsitykset eivät siinä asiassa eroa.
En yritäkään arvioida näytelmää. Eihän siinä ollut ihmisiäkään kuin Seela Sella hämmentävän vahvana ilman sanojakin sekä Tero Jartti. Musiikin pauhu, tanssivat valot ja valojen kolmiulotteiset kuviot puhuivat riittävästi. En silti ollenkaan ymmärtänyt kaikkea. En myöskään herkistynyt itkemään, mutta useamman kerran huomasin pidätteleväni hengitystä. Vaikka tällainen teatteri ei ole minun teatteriani, se ei kuitenkaan heti päästä vapaaksi, vaan jää, siis jäi, pyörimään mieleeni.
Miksi oikeastaan kaikelle pitäisi ollakaan sanoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti