Vahva näytelmä muistisairaudesta

Kyyneleet silmissä lähdin pois teatteri Avoimien Ovien Pala palalta esityksestä. Jo etukäteen ajattelin, ettei ehkä pitäisi mennä katsomaan koko näytelmää, koska se käsittelee jo muutenkin liian lähellä olevia asioita.  Eihän se uni illalla sitten heti tullutkaan, kun silmieni edessä pyöri Sinikka Sokan ulkokuori, tyhjyyteen katsovat, mitään näkemättömät silmät.

Muistisairaus on väestön vanhetessa kasvava sairaus.  Kun mummoni joskus  kahdeksankymppisenä syytti, että häneltä varastetaan, ei sairaudelle osattu silloin antaa nimeä. Se oli vain  tyypillistä vanhan ihmisen käytöstä, kunhan höperehtii.  Kun äidilläni  noin 86 vuotiaana todettiin Alzheimer, silloin oli jo edistytty niin paljon, että taudilla oli nimi ja oli mahdollisuus  kokeilla myös lääkitystä.

Ken kerran on kohdannut muistisairaan tyhjän katseen tai on katsonut kasvoihin, jotka eivät ilmaise mitään tai kun illan raivoaminen on aamulla unohtunut niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan, niitä ei  hevillä unohda. Kaikista näistä kohtaamisista on jäänyt mieleeni suuri suru siitä miten  epäreilu loppu se on elämälle.  Sillä loppumisestahan on  kyse, kun aivot eivät enää anna ohjeita, kun tunteet lakkaavat olemasta, kun ihminen pelkistyy kuin ontoksi kuoreksi.

Anneli Kanto on tehnyt tekstin ja Heidi Tola ohjannut rehellisen ja monelta puolelta muistisairautta tarkastelevan esityksen.  Avoimien Ovien tapaan näyttämö oli hyvin pelkistetty, turhia tavaroita ei ollut.  Rooleissa olevat Sinikka Sokka, Jukka Pitkänen ja Hanna Seppä tekivät tarkkaa työtä, mutta erityisesti Sinikka Sokka muistisairaana äitinä oli niin hyvä, että sitä oli suorastaan vaikea kohdata. Hänen kävelynsä, koko ilmaisunsa oli pysäyttävää. Se kosketti ja sai minut kyyneliin.

Toinen puoli muistisairauspotilaitten kohdalla ovat omaishoitajat. Puoliso tai tytär, harvemmin poika. Molemmista pitää puhua samassa hengenvedossa. Eli siitä, millaista on olla lapseksi taantuneen ihmisen kanssa. Tai oikeastaan tilanne on vielä pahempi kuin olla pienen lapsen kanssa. Kyseessä on kuitenkin ihminen jolla ainakin sairauden alkuvaiheessa voi olla tosi kova oma tahto ja myös aggressio on yleistä.  Miten työssä käyvä ihminen, jonka on hoidettava  myös työnsä, selviää hoitovastuusta itse sairastumatta? Miten kukaan voi päivästä toiseen olla vastuussa täysin avuttomaksi muuttuneesta aikuisesta? Tiedän, niin moni tänään voi kun ei ole vaihtoehtoja. Mutta sen hinta on kova.

Pala palalta -näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, miten Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat järjestäneet ja miten laskuttavat kotihoidosta. Näytelmässä tämä osuus olisi naurattanut, ellei kaikki olisi niin totta. Paloiteltua kotihoitoa, jossa sekä koti että hoito kuulostavat liian sympaattisilta.