Kirjojen nimistä syntyi tarina

Lukupiirini ihana vetäjä täytti vuosia.  Kirjoitin hänelle tarinan, jonka idea perustuu lukemiemme kirjojen nimiin.  Olemme  reilun viiden vuoden aikana lukeneet ehkä noin nelisenkymmentä kirjaa, ja käyneet niistä hyviä keskusteluja.

Seuraavassa tarina ja kirjojen nimet (tai osa) suurilla kirjaimilla:

LAYLAN suusta kirposi huuto, se oli kova ja terävä KUIN LINNUN KIRKAISU. Missä minun kyyhkyseni ovat, minne pihan KYYHKYSET OVAT KADONNEET?  Missä ovat minun ihanat KULTARINTANI?

Maailma on paha. Joku on tappanut upean valkoisen joutsenenkin. Joutuvatko kohta KAIKKI TAIVAAN LINNUT Suomessakin pelkäämään saalistajia?  Se on aivan sama, joutuuko surman suuhun joutsen vai varpunen, se tuntuu samalta KUIN SURMAISIT SATAKIELEN.

Kuka sen tietää, ketkä lintuja pyydystävät.Täällä käy kaikenlaisia KVANTTIVARKAITA. Tai ehkä kyyhkysten katoamiselle  on aivan yksinkertainen selitys: KISSANI JUGOSLAVIA. Se pahus on kyllä sellainen, että tekee mitä kummallisempia temppuja.

Naisia verrataan usein kissoihin. Joskus vain kehräämme, odotamme silityksiä ja olemme PUCCININ ENKELIT, niin HERKKIÄ, HELLIÄ JA HEHKUVAISIA, ettei meitä voi kuin rakastaa. Mutta meissä on myös se toinen puolemme, itsenäisempi ja itsepäisempi. Haluamme olla HULLUN ROHKEITA. Oi miehet, tässä tukekaa naisianne,sillä nämä molemmat puolemme ovat aivan yhtä TOTTA.

Sitä paitsi,  joskus on ihanaa olla TUHMA TYTTÖ  ja onko mikään tylsempää kuin rutiineja täynnä oleva jokapäiväinen JOKAPÄIVÄINEN ELÄMÄMME? Sallikaamme itsellemme vapautta ja  antakaamme läheistemme toteuttaa itseään.  Vaikka, jos nyt olen rehellinen, en tiedä, miten se onnistuu HYTTI NUMERO KUUDEN kokoisessa asunnossa? Ihmettelen vaan.

Ihmiselle on tärkeää, että hän voi tuntea kuuluvansa joukkoon. Saada olla samaa heimoa.  Tämän syksyn aikana monen TUNTEMATTOMAN MIEHEN ELÄMÄÄN on tullut aivan erilainen heimo. Oleme saaneet meidän kaikkien maantieväristen ja harmaitten suomalaisten iloksi tummia LEO AFRIKKALAISIA. Nyt heitä yritetään heimouttaa kansssamme.  Kaikki eivät sitä halua. Outoa väkivaltaakin on nähty. Se on surullista, sillä HE EIVÄT TIEDÄ MITÄ TEKEVÄT.

Ehkä me suomalaiset olemme eläneet eräänlaisessa VIATTOMUUDEN MUSEOSSA. Halusimmepa tai emme, nyt meidän on tultava sieltä pois, koska nyt SE TAPAHTUU TÄÄLLÄ mikä Ruotsissa tapahtui monta vuotta sitten. Muutos ei merkitse suomalaisuuden KATOAMISPISTETTÄ. Eikä se  todellakaan ole mikään JUOKSUHIEKKA joka imaisisi meidät.

Emme voi enää sanoa, maailma seis. Meidän on käytävä oma TAISTELUMME. Ehkä se ei ole helppoa ja tietysti -  kun seisot NELJÄN TIEN RISTEYKSESSÄ, suunnan valinta saattaa olla vaikeaa.   En usko, että ratkaisu löytyy lukemalla SINISYTÄ KIRJAA eikä se löydy pakenemalla MAANALAISEEN MOSKEIJJAAN.  Haluan uskoa, että JÄÄ sulaa vähitellen kovemmankin sydämessä.

Elämä on vaihtuvia tunteita, harvoin on sellaista aikaa että voisimme sanoa: EI KAIPUUTA, EI SURUA. Tulee aika, jolloin kaipaamme lukupiiriäme, mutta se aika ei ole vielä.