Olisi kaikenlaista tekemistä, mutta en saa otetta mihinkään. Blogin kirjoitus vaihtuu hetkessä pasianssin peluuseen, kuvakirjan teossa väännän ja käännän kuvia suuremmiksi ja pienemmiksi, mikään ei kelpaa. Siivoaminenkaan ei innosta. Someen voi paeta. Sieltä löytyy aina jotain, mutta mitä sekin lohduttaa, että muilla on niin kivaa ja kaikki ovat niin osaavia ja tekeviä.
Inhoan näitä päiviä, kun joku suurempi voima jyllää minussa eikä päästä irti, ei anna vapautta. Kroppakin valittaa. Kireät lihakset huutavat venyttelyä. Olen taas kohdellut itseäni huonosti.
Tässä tilanteessa saattaisi auttaa, jos voisi toiselle vähän urputtaa. Ihan sama mistä, kunhan vain saisi vähän kitistä. Ystäviä en kuitenkaan halua häiritä ja naapureista on paras pysyä kaukana. Tutulle "koiraihmiselle" voisin puhua, mutta hän ei kuuntele. Hänellä on aina suurempi syy valittaa, hänelle on aina sattunut pahempaa kuin minulle.
Jotenkin nämäkin päivät alkavat sujua. Useimmiten sohvan nurkassa tosi vanhan dekkarin seurassa.
Pienen ihmisen tuska on maailman mittakaavassa kuin hyttysen henkäys. Mutta ei se ole sen vähäpätöisempi koska se koskee ihmistä, vaikkakin vain yhtä.
Miten ponnistaa pois tekemättömyyden ja tylsyyden syöveristä? Olisiko tämä sitä vanhuuden ja yksinelämisen tuomaa masennusta? En tunnista. Sittenkään. Itseasiassa ei kulu montaakaan tuntia kun olen entiselläni. Aika usein toimii se, että teen jotain toisin. Poikkean riittävästi päivän normaalilrytmistä. Jos se ei auta, sitten on jatkettava dekkarin lukemista tai katsottava VHS -nauhalta "Hyvät, pahat ja rumat". Se toimii aina.
Kun ihminen kohtaa suuren tragedian, häntä "opetetaan" kohtaamaan elämä vähitellen, kuin askel askeleelta. Tärkeintä on tehdä jotain, vaikka kuinkakin vähän.
Tällä kertaa tylsyystragediani hävisi kahvila Kardemumman kermakakkuun. Muut söivät terveellistä lounasta, minä mässäilin kakkupalalla. Maailma palasi entiselleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti