Tsernobylista ihmisten omin sanoin

Sen piti olla vain tavallinen tulipalo. Tai palohälytyksessä ei ainakaan muuta kerrottu. Siksi palomiehet menivät palopaikalle omissa tavallisissa vaatteissaan ilman mitään suojavaatteita. Seitsemän tuntia myöhemmin yksi nuorista palomiehistä oli sairaalassa   ruumis pöhöttyneenä ja turvonneena.

He olivat hyvin rakastuneita, vasta menneet naimisiin, kulkivat kaupassakin käsi kädessä. Me istutimme perunat ja kaalit kasvimaahan. Viikkoa myöhemmin kylä evakuoitiin.  Minä rakastin häntä. Silloin en vielä tiennyt kuinka paljon rakastin.  Olimme  Akuuttien säteilysaairauksien klinikalla. En saanut suudella häntä. Neljätoista päivää ja ihminen on kuollut...

Svetlana Aleksijevitsin kirja "Tsernobylista nousee rukous" on vavahduttavaa luettavaa. Se kertoo ihmisten kertomuksien kautta, mitä tapahtui  sen jälkeen, kun huhtikuun 26.päivänä vuonna 1986 kello 01.23 sarja räjähdyksiä  tuhosi Tsernobylin ydinvoimalan neljännen  reaktorin ja sen suojarakennuksen.

Kirjailija kertoo ensimmäisestä matkastaan onnettomuusalueelle, jossa puutarhat kukkivat, nuori ruoho viheriöi iloisesti auringossa, kaikki näyttää olevan kohdallaan. Maa ja väri ja tuoksut.  Mutta kukkia ei pidä poimia, maassa ei ole suotavaa istua, lähteen vettä ei saa juoda.  Hän seuraa, miten paimenet ajavat väsyneen karjan joelle, josta nämä eivät kuitenkaan halua juoda. Eläin vaistoaa vaaran.

Minä olen nähnyt sen omin silmin, sitä cesiumia lojui omalla kasvimaallani...sitä oli maassa palasina ja siinä se hohti. Tulin kolhoosin pellolta kotiin ja menin omalle kasvimaalleni..siinä se oli tummansininen palanen. Ja parinsadan metrin päässä toinen. Ne olivat tällaisia päähuivin kokoisia, kertoo nainen. Emme me säteilyä pelänneet..jos emme olisi nähneet emmekä tienneet, olisimme ehkä pelänneetkin mutta kun oli nähty omin silmin, se ei tuntunut niin kauhealta.
Iät kaiket ollaan eletty omasta perunasta, nyt ne sanoivat ettei saa. Eikä sipuliakaan ollut lupa nostaa eikä porkkanaa. Siinä ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Kasvimaallekin piti menn sideharso kasvoilla ja kumihanskat kädessä.

Tärkeilevä tiedemies tuli taloon ja käski pestä halot.  Päästään vialla se oli. Lakanat ja verhot olisi pitänyt pestä moneen kertaan. Nehän olivat sisällä, kaapeissa ja kirstuissa..mitä säteilyä sisällä tuvassa voi olla, ikkunalasien ja ovien takana.  Hullun houretta. Metsässä sitä oli ja pelloilla. Kaivot lukittiin ja peitettiin, vesi muka saastunutta kun se oli ihan puhdasta.

Venäläinen huumori on ihan omanlaistaan. Kaikesta  tehdään vitsejä.  Kuten tällaisia: Ukrainalaiseukko myy torilla isoja punaisia omenoita ja houkuttelee ostajia: ostakaa omenoita. Tsernobylin omenoita.  Toinen ojentaa, älä kerro että ne ovat Tsernobylistä, kukaan ei osta. Äläpäs sano, kyllä ottavat, yksi ottaa anopille, toinen päällikölle.

Mutta kaikki jutut eivät naurata. Vapaaehtoinen kertoo, miten hän palasi kotiin,  riisui vaatteet joita oli siellä käyttänyt ja heitti  ne  roskakuiluun. Vain suikan hän antoi pikkupojalleen, joka oli sitä kinunnut.  Poika piti  suikkaa päässään päivät ja yöt. Kahden vuoden kuluttua tehtiin diagnoosi: aivokasvain.

Ensimmäisinä vuosina ei saanut ottaa mitään omasta kasvitarhasta, mutta silti kaikkea syötiin ja säilöttiin. Satokin oli valtava. Yritäpä sanoa,  ettei kurkkuja ja tomaatteja saa syödä..miksi muka ei kun ne kerran näyttävät hyviltä, syötyä ei vatsakaan tule kipeäksi eikä kukaan ala loistaa pimeässä.  Naapurit laittoivat uuden puulattian, puut olivat kotimetsästä ja kun he mittasivat taustasäteilyn, se oli sata kertaa sallittua suurempi. Ei sitä lattiiaa purettu. Sanoisin sitä fatalismiksi. Oman kasvimaan kurkuista luopuminen oli pahempi juttu kuin Tsernobyl.


Tänään, 30 vuotta myöhemmin, alueella tehdään turistikierroksia. Säteilymittari nakuttaa edelleen, mutta ihmisten on päästävä tuhon lähteelle. Tuntuu irvokkaalta.