Vuosi blogikirjoittelua

Vuosi sitten lokakuussa aloitin tämän blogikirjoitteluni. Ensin oli juttu viikossa, sitten kaksi. Kirjoittaminen on merkillinen asia.  Kun siihen on suuri halu, sitä ei silloin paljon mieti, onko minusta kirjoittamaan blogia.  En työvuosieni aikana yleensäkään etukäteen surrut, onko minusta johonkin tehtävään. Eihän sitä voi tietää ennen kuin kokeilee. Ja jos ei uskalla kokeilla, voi menettää ehkä jotain tosi hyvää. Ainakin menettää tilaisuuden kasvaa ja oppia.

 Kirjoittaminen on mukavaa. Ja vaikeaa. Vuosi sitten se oli todella vaikeaa, kun en ollut pitkään aikaan kirjoitellut. Harjoitus auttaa. Näin uskon.  Kirjoittamisen helppous on kiinni aiheesta. Ja eritoten siitä, kuinka selkeä käsitys itselläni asiasta on. Toisaalta taas, epäselvä asia kirkastuu, kun sen yrittää saada sanotuksi omin sanoin. Viimeistään silloin huomaa ymmärryksensä tason.

Yhtä vähän kuin mietin osaamistani, yhtä vähän vuosi sitten pohdin aiheita. Kai sitä jotain löytyy, vaikka tällaisen vanhan naisen ja koiransa elämä ei nyt hirmuisen vauhdikasta olekaan.

Kirjoittamisen aiheet ovat löytyneet vähän miten sattuu. Välillä ei kirjoituspäivänä ole ensimmäistäkään ajatusta, mutta sitten tapahtuu jotain. Tai näen jotain.  Blogiharrastus on selkeästi tehnyt hyvää aivoilleni.  Sitä tarkkailee vähän kaikkea sillä silmällä - olisiko tuossa aihetta. Usein aiheen löytyminen on tosi pienestä kiinni. Siihen ei tarvita kuin kirjoitus lehdessä, kirja, keskustelu ystävän kanssa. Unistani en ole vielä kertonut. Ehken kerrokaan, kun ne ovat niin mahdottoman pitkiä.

Inspiraatiota en ole jäänyt odottamaan. Kirjoitus syntyy vain tekemällä, siinä ei auta pilviin tuijottelu. Ja kun tekstin sitten saa valmiiksi ja painan "julkaise" nappia, olo on huikea. Teinpäs sen taas. Itseään voi ja pitää onnitella, vähättelijöitä riittää omiksi tarpeiksi.

Oudointa tässä nettikirjoittelussa on se, etten tiedä, ketkä tätä lukevat. Tunnen vain osan lukijoistani.  Alussa sivullani vieraili noin parikymmentä kävijää, ystäviä ja jotkut sukulaisistani. Nyt jonkun aiheen kohdalla kävijöiden määrä on lähennellyt sataa.  Jos tämä nyt on totta eli ettei Google narraa, olen tästä tietysti todella iloinen. Mikään ei voisi enempää motivoida kuin saada lukijoita.

Syyspäivän löytö

Tänä syksynä on ollut ihanaa kävellä koiran kanssa erilaisia lenkkejä.  Molempien virkistykseksi on välillä hakeuduttava uusiin maisemiin tai ainakin pikkuisen poikettava tutuilta reiteiltä.  Tapsu löytää uusia hajuja ja minäkin saan ehkä kokea uusia elämyksiä. Sellaisen kuin tänään.

Palasimme Keskuspuistosta Pasilan kautta, kun keltaisen väriloiston keskeltä pilkotti valokuva.  Ja aivan ihastuttava vanha kuva sähkökaapissa olikin: alakansakoulun II luokka Pasilankatu 21:n pihassa vuonna 1916.

Kuvan on laittanut näkyville Helsingin kaupunginmuseo. Onkohan kaupungissamme muuallakin vastaavia?

Antti Eskola: Vaikka en niin kuin kirkko opettaa

Kirjaston bestseller - hyllystä tarttui käteeni  Antti Eskolan viimeisin kirja. Se ei tarttunut siksi, että olisin innostunut uskonasioista, vaan siksi, että olen niin paljon lukenut Eskolan, tämän sosiologin ja sosiaalipsykologian professorin kirjoja. Miksi siis jättää tätäkään väliin. Se olikin siitä hyvä kirja, että innostuin miettimään omaa tämän hetken asennettani kirkkoon ja erityisesti uskoon. Ehkä se on varma merkki vanhenemisesta.

Erosin kirkosta heti kun tulin täysi-ikäiseksi. 1960 -luvulla oli laaja  radikaali liike,  joka vaikutti minuunkin, nuoreen ihmiseen.  Olin käynyt rippikouluni, saanut maistaa viiniä ja leivän, mutta en muista kokeeni mitään suurta yhteyttä mihinkään suurempaan. Rippikoulu oli velvollisuus, joka oli suoritettava.

Ehkä kuitenkin katekismuksen päähän pänttäämisestä ja kohtalaisen kurinalaisesta kotikasvatuksesta jäi joitain käskyjä ja kehotuksia, jotka vaikuttivat myöhemmin.   Eivätköhän äidit ja isä  kautta maailman sivun ole toivoneet lastensa kasvavan kunnollisiksi ihmisiksi mitä sillä sitten aina tarkoitetaankaan.  Eli onko omatunto Jumalan ääni vai sittenkin vanhempiemme, kysyy Eskola. Ehkä minäkin olen joskus pidättäytynyt pahanteosta, koska Jumala näkee aina ja heti vaikkei äiti näkisikään.

Pyhäkoulussa (sellainenkin meillä maalla oli) opittiin, että suojeluenkeli turvaa kulkumme. Iltarukous "levolle laske luojani..." oli kuin mantra. Kun sen toisti ilta illan jälkeen, mitään pahaa ei voinut tapahtua. Taisin olla jo aikuinen tästä tavasta luopuessani.

 Eskolakin  erosi kirkosta 1960 -luvulla, mutta palasi kirkkoon  2000 -luvulla. Eskola kirjoittaa, että hänessä on aina ollut uskonnollisuutta, mutta uskovaisena hän ei itseään pidä. Kirjassa on mainio ajatus siitä, että uskoa Jumalan olemassaoloon voi verrata magneettiin, johon  tarttuu monenlaista tavaraa. Uskoon liittyy uskomuksia maailman synnystä,ennustuksia ja mitä meille ihmisille tapahtuu kuolemamme jälkeen.  Uskoon kiinnittyy tunteita, kuten turvallisuutta, pelkoja ja toivoa, omaan ja muiden käyttäytymiseen liittyviä odotuksia ja vaatimuksia.  Rukoilemme, käymme kirkossa, pidättäydymme jostakin teosta. Näin siis Eskola.

Eskola pohtii, hyötyykö ihminen jotain siitä että uskoo. Uskovat pääsevät taivaaseen, muut joutuvat kadotukseen. Uskonko, että on olemassa jotain sellaista, jonka olemisesta ei voi tietää?  Ken näin uskoo, on uskonnollinen. Se on ateisti, ken ei usko, ettei tuonpuoleista ole olemassa.

Eskolan tapa kirjoittaa uskostaan tai epäuskostaan on oikeastaan aika arkinen ja hauskakin.  Ei sitä tulipalon sattuessa keskitytä huutamaan herra jumalaa avuksi, vaan sammutetaan tulipalo.  Eikä ilo ja mielihyvä tule Jumalan huolenpidosta, vaan mielihyvää ajatellessa ajattelen pikemminkin seksiä kuin Jumalaa, apeaan mielialaan punaviini tuottaa varmemmin iloa kuin rukous.  Näinhän se on.

Eskola ehdottaa kirjansa lopussa eläytymisharjoitusta. Millainen on miehen arki, usko ja suhde kirkkoon viiden vuoden kuluttua. Tietysti jos elää saa. Tai jos on vaikeaa kuvitella Eskolan tulevaisuutta, millainen olisi minun oma kehitykseni kaari. Olen sisarussarjamme vanhin. En ajattele kuolevani juuri nyt, mutta olen kyllä siivonnut vinttikomeron turhista tavaroista, olen heittänyt vanhoja valokuvia pois, mutta en vielä rakkauskirjeitä.

Palaanko minäkin  kirkkoon,  mikä minua tulevaisuudessa pelottaa, alanko uskoa enemmän ja mihin. Jos kerran Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, miksi maailmassa on niin paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta? Loputtomiin kysymyksiä ilman vastauksia.

Syksyn herkkuja

Taas elämme sitä aikaa, jolloin Suomen luonto loistaa. Viikonlopun auringonpaisteessa puut ja puskat suorastaan hehkuivat. Siis myös täällä etelässä. Lokakuu on yksi hienoimmista vuoden kuukausista. Valo ei ole niin kova ja kylmä kuin keväällä, vaan enemmänkin lempeän pehmeä.

Metsän tuoksut ovat vahvat ja runsaat.  Tosin kovin paljon en ennättänyt haistella enkä katsella, kun silmät piti pitää maata kohden.  En turhaan pitänytkään, sillä suppilovahveroiden lisäksi saalistimme veljeni kanssa komean määrän kantarelleja ja mustia torvisieniä. Niitä Tapsu tässä vartioi.

Avoimissa vesissä uimisellekin on nyt jätetty jäähyväiset. Veden lämpö oli yhdeksän astetta. Vilpoista näin yhtäkkiä. Saunasta "uimiseni" toimi vielä hyvin, mutta aamulla käväisin järvessä tosi nopeasti. Oliko pakko mennä? Voi olla, ettei talon emäntä olisi antanut aamukahvia ellen olisi lähtenyt hänen seurakseen.

Matti Ahde - sähköinen mies

Mielikuva politikoista muokkautuu paljolti median kautta. Erityisesti negatiivisten uutisten kohdalla iltalehdet ja muut sensaatioita tavoittelevat lehdet luovat päihimme näitä kuvia. Ja miten helposti ne meihin jäävätkin. Jos vielä on ennakkokäsitys eduskunnasta turhuuksien torina, sitä helpommin imaisemme kielteisiä näkökulmia.

Siksi on erittäin hyvä, että saamme julkisuuden henkilöiltä omia muisteluksia. Yksi tällainen kirja ilmestyi tänä syksynä. "Matti Ahde, sähkömies" on Ahteen ja Timo Hakkaraisen yhteinen aikaan saannos, massiiviset 450 sivua.  Sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu kirja. Jos on politiikasta ja politiikan tekijöistä kiinnostunut, kirja ottaa nopeasti mukaansa. Minut se otti.

Kun ihmisessä on ainesta, kun hänessä on riittävästi myös tahtoa, eivät  sellaiset asiat kuin vähäinen koulutus tai köyhä tausta ole este eteenpäin menolle.  Eri palasien pitää vain loksahtaa kohdalleen.  Matti Ahteella ne osuivat. Hän on ollut kansanedustajana 1970 -luvun alusta alkaen, oli Suomen ensimmäinen ympäristöministeri, eduskunnan puhemies ja hän on ollut niin monissa SDP:n johtotehtävissä ja eri järjestöissä, että hengästytti lukeakin.

Jokainen oman elämänsä muistelija näkee tapahtuneet asiat tietysti omalta kantiltaan. Se on muistelijan oikeus. Ahteen kirjan sivuilta välittyy kuva kansanedustajasta, joka paneutui asioihin, hankki tietoa ja osasi vetää oikeista naruista ja lähestyä oikeita ihmisiä, kun tarvittiin rahaa vaikkapa oopperatalon rakentamiseen. Ahde onnistui tässä ikuisuushankkeessa, koska hän oli siinä sydämellään mukana, suuresta rakkaudesta oopperamusiikkiin.

Politiikon elämä on elämistä jatkuvassa kilpailutilanteessa. Itselläni on kohtuullisen raadollinen kuva politiikan maailmasta. Olen sen verran läheltä nähnyt miten juntataan omaksi parhaaksi, miten syrjäytetään oman puolueen ihminen, miten taistellaan paikoista. Se on politiikkaa ja niinhän se on, ken leikkiin on lähtenyt, se leikin kestäköön. Mutta onhan kansanedustajan työssä ja järjestöjen johtotehtävissä myös paljon hyvää.  Työ antaa mahdollisuuden viedä haluamiaan asioita eteenpäin, saa olla vaikuttamassa ja ennen kaikkea, saa tuntea olevansa tekijä.  Näin minä Matti Ahteen kirjaa luin. Hän oli asiat hallitseva tekijä.

Tänään julkisuus ja median rooli tekevät politiikan maailmasta kovin toisenlaisen kuin 1970 -luvulla, jolloin elimme vielä Kekkoslandiassa. Se näkyy niin hyvässä kuin pahassa. Mutta onhan mediallakin kasvot.  Aina on joku ihminen julkaistun jutun takana.  Kirjassa käydään lävitse myös näitä asioita, avoimesti. Eikä tapaus Veikkaustakaan ohiteta. Se tarina ei ole mukavaa luettavaa.

 Sosialidemokratia oli kirjassa koko ajan sosiaalidemokratia. Olikohan tämä vahinko vai ihan tarkoituksellinen teko?

Olen tuntenut Hilkka Ahteen jo pikkutyttönä. Seurasin hyvin läheltä hänen kehittymistään rytmisen voimistelun taitajaksi äitinsä valmennuksessa. Olimme hänen äitinsä kanssa - minä työni puolesta - hyvin pettyneitä, kun Hilkka lähti Matin matkaan juuri silloin, kun hän oli lähestymässä kilpailu-uransa huippua.  Myös tästä kirjassa kerrotaan. Tänään on sanottava, että kyllähän me Kertun kanssa kävimme aika kuumina emmekä ollenkaan uskoneet, että tästä suhteesta tulee mitään. Onneksi rakastuneet ihmiset kuuntelevat vain itseään.

Ella Pyhältö loistaa Katri Valana

Katri Vala syntyi vuonna 1901 ja kuoli 43 vuotta myöhemmin tuberkuloosiin.  Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Kaukainen puutarha julkaistiin, kun Katri oli 23vuotias. Elämä oli yhtä taistelua, köyhyyttä, kurjia asunto-oloja, rakastumisia, avioliitto ja lapsi. Näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja Virpi Haatainen kirjoittaa näytelmän esitteessä:  "Katri on taiteilijanvapauden ja vapaan mitan kiihkeä puolustaja. 1930 -luvulla hänestä kehkeytyy sananvapauden puolustaja."

Tästä kaikesta kertoo teatteri Avoimien Ovien näytelmä Vala. Se on ennen kaikkea Ella Pyhällön näytelmä. Miehiäkin siinä on - kuten veli Erkki Vala ja Olavi Paavolainen - mutta näytelmä rakentuu Ellan ympärille. Ja millä tavoin! Kertakaikkisen hienosti.

Ella on koko näytelmän ajan näyttämöllä. Se jo sinällään on aikamoinen suoritus.  Enpä tiedä, pystyisikö kukaan muu tämän hetken näyttelijöistämme vastaavaan. Sen lisäksi, että Ellan vahvuuksia ovat hänen selkeä ilmaisunsa ja hyvin ilmeikkäät kasvonsa, niin tällä kerralla vaikutuin erityisesti siitä miten hyvin hän eläytyi koko kropallaan. Niin surun ja paineen hetket kuin ilon ja lämmön tunteet näkyivät selän asennoissa, käsissä, liikunnan keveydessä.  Hienoa näyttelijäntyötä.

Ja niin ihanan läsnäolevaa, että siihen ei voi olla tempautumatta mukaan. Seurasin esitystä niin intensiivisesti, että kun se oli ohi, tuntui kuin olisin ollut hetken toisessa maailmassa. Olin viettänyt hetken herkästi, mutta vahvasti elävän ja tahtovan runoilijan kanssa.

Syyrian pakolaisista

Monia vuosia sitten vietin viikon Beirutissa. Teimme myös päivän matkan Syyrian pääkaupunkiin Damaskokseen. Yhdessä päivässä ei paljon ennätä nähdä, mutta jotain sentään. Hienoin näkemäni rakennus oli noin vuonna 700 valmistunut moskeija. Sen värikkäät mosaiikit olivat todella kauniit. Me naisetkin pääsimme moskeijaan, kun jätimme kengät ulkopuolelle ja pukeuduimme mustaan takkiin ja pään peittävään huiviin.

Nelisen vuotta sitten kirjoitettiin, että Damaskos on vahvasti nouseva matkakohde. Ajateltiin, että tämä maailman vanhimpana pysyvästi asuttuna kaupunkina pidetty Damaskos kiehtoisi erityisesti maailmalla reissaavaa nuorisoa. Vaan toisin kävi.

Viimeiset kaksi vuotta Syyriassa on sodittu ja tapettu kymmeniätuhansia ihmisiä.  Maasta on väkivaltaa paennut noin pari miljoonaa ihmistä, joista noin puolet on lapsia. Ihmiset pakenevat veristä sotaa naapurimaihin, esimerkiksi Turkkiin, jossa täysinäisten leirien olosuhteet alkavat olla epäinhimilliset.

Monet maat ovat ottaneet lisää pakolaisia. Suomeen on tänä vuonna tullut Syyriasta pakolaisia noin 70, kun Ruotsi on ottanut vastaan 15 000 ja Norja 3500. Nyt hallituksemme on päättänyt, että ensi vuonna Suomi ottaa vastaan 500 syyrialaispakolaista.

Minusta päätös on oikea. Meillä on työttömiä, meillä on ihmisiä, joiden asiat eivät ole hyvin, mutta Suomessa on myös vaurautta ja hyvinvointia.  Meidän on jaksettava kantaa osamme myös tästä taakasta, me olemme sittenkin moneen muuhun maahan verrattuna hyvinvoiva maa ja kansa.

On helppoa sanoa, autetaan heitä siellä paikan päällä. Sinällään hyvä ajatus, mutta eihän se ole mitenkään mahdollista keskellä sotatilaa. Ehkä meidän apumme on vain pisara meressä, mutta jokainen pisara on yksi autettu ihminen.