Mielikuva politikoista muokkautuu paljolti median kautta. Erityisesti negatiivisten uutisten kohdalla iltalehdet ja muut sensaatioita tavoittelevat lehdet luovat päihimme näitä kuvia. Ja miten helposti ne meihin jäävätkin. Jos vielä on ennakkokäsitys eduskunnasta turhuuksien torina, sitä helpommin imaisemme kielteisiä näkökulmia.
Siksi on erittäin hyvä, että saamme julkisuuden henkilöiltä omia muisteluksia. Yksi tällainen kirja ilmestyi tänä syksynä. "Matti Ahde, sähkömies" on Ahteen ja Timo Hakkaraisen yhteinen aikaan saannos, massiiviset 450 sivua. Sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu kirja. Jos on politiikasta ja politiikan tekijöistä kiinnostunut, kirja ottaa nopeasti mukaansa. Minut se otti.
Kun ihmisessä on ainesta, kun hänessä on riittävästi myös tahtoa, eivät sellaiset asiat kuin vähäinen koulutus tai köyhä tausta ole este eteenpäin menolle. Eri palasien pitää vain loksahtaa kohdalleen. Matti Ahteella ne osuivat. Hän on ollut kansanedustajana 1970 -luvun alusta alkaen, oli Suomen ensimmäinen ympäristöministeri, eduskunnan puhemies ja hän on ollut niin monissa SDP:n johtotehtävissä ja eri järjestöissä, että hengästytti lukeakin.
Jokainen oman elämänsä muistelija näkee tapahtuneet asiat tietysti omalta kantiltaan. Se on muistelijan oikeus. Ahteen kirjan sivuilta välittyy kuva kansanedustajasta, joka paneutui asioihin, hankki tietoa ja osasi vetää oikeista naruista ja lähestyä oikeita ihmisiä, kun tarvittiin rahaa vaikkapa oopperatalon rakentamiseen. Ahde onnistui tässä ikuisuushankkeessa, koska hän oli siinä sydämellään mukana, suuresta rakkaudesta oopperamusiikkiin.
Politiikon elämä on elämistä jatkuvassa kilpailutilanteessa. Itselläni on kohtuullisen raadollinen kuva politiikan maailmasta. Olen sen verran läheltä nähnyt miten juntataan omaksi parhaaksi, miten syrjäytetään oman puolueen ihminen, miten taistellaan paikoista. Se on politiikkaa ja niinhän se on, ken leikkiin on lähtenyt, se leikin kestäköön. Mutta onhan kansanedustajan työssä ja järjestöjen johtotehtävissä myös paljon hyvää. Työ antaa mahdollisuuden viedä haluamiaan asioita eteenpäin, saa olla vaikuttamassa ja ennen kaikkea, saa tuntea olevansa tekijä. Näin minä Matti Ahteen kirjaa luin. Hän oli asiat hallitseva tekijä.
Tänään julkisuus ja median rooli tekevät politiikan maailmasta kovin toisenlaisen kuin 1970 -luvulla, jolloin elimme vielä Kekkoslandiassa. Se näkyy niin hyvässä kuin pahassa. Mutta onhan mediallakin kasvot. Aina on joku, aina on joku ihminen julkaistun jutun takana. Kirjassa käydään lävitse myös näitä asioita, avoimesti. Eikä tapaus Veikkaustakaan ohiteta. Se tarina ei ole mukavaa luettavaa.
Sosialidemokratia oli kirjassa koko ajan sosiaalidemokratia. Olikohan tämä vahinko vai ihan tarkoituksellinen teko?
Olen tuntenut Hilkka Ahteen jo pikkutyttönä. Seurasin hyvin läheltä hänen kehittymistään rytmisen voimistelun taitajaksi äitinsä valmennuksessa. Olimme hänen äitinsä kanssa - minä työni puolesta - hyvin pettyneitä, kun Hilkka lähti Matin matkaan juuri silloin, kun hän oli lähestymässä kilpailu-uransa huippua. Myös tästä kirjassa kerrotaan. Tänään on sanottava, että kyllähän me Kertun kanssa kävimme aika kuumina emmekä ollenkaan uskoneet, että tästä suhteesta tulee mitään. Onneksi rakastuneet ihmiset kuuntelevat vain itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti