Antti Tuuri: taiteilija Arvid Bromsin levoton mieli

Joskus jo ensimmäiset rivit antavat aavistuksen kirjan hengestä:

”Minä pidän perää ja Helvi Inkeri soutaa. Pyydän sitä nostamaan hameensa helmaa polvien yläpuolelle, niin että voin perää pitäessäni katsella muutakin kuin järvimaisemaa.”

Antti Tuurin kirja taiteilija Arvid Bromsista alkaa siitä, kun taitelija saapuu Lappajärvelle viidennen vaimonsa kanssa. Minkä sille voi, jos miestä hallitsee vahva eros, jota naiset eivät mitenkään voi vastustaa. Ja onko se miehen syy, jos se koituu naisen tuhoksi.  Näin miettii kuvataitelija Arvid Broms.   

Antti Tuuri piirtää osin faktapohjalta kuvan Arvid Bromsin elämästä kirjassa ”Levoton mieli”.

Ja olihan siinä elämässä kerrottavaa. Paljonkin.  Oli petoksia toisensa jälkeen, varkauksia ja vankilareissuja, oli juopottelua ja väkivaltaa, mutta myös taulujen maalaamista.  Kirja ei avaa, millaisia tauluja ja piirroksia Broms taiteili. Wikipediasta voi katsoa joitain kuvia.

Seinäjoelta ja Pohjanmaalta luulisi tauluja löytyvän enemmänkin, sillä siellä oli hänen suuri tukijansa, autokauppias vaimonsa kanssa. Monet myös ostivat hänen töitään.  Lappajärvellä pitäjän varakkaat kuten nimismies ja kunnanlääkäri kaivelivat kuvettaan ja ojensivat useamman kerran seteleitä Bromsin kouraan.  

Jos taulut eivät käyneet kaupaksi, siitä saattoi seurata hyvin turhautunut olo, jonka Helvi Inkeri sai tuta.  Varsinkin viinapäissään mies oli raivokas. Silloin lensivät lasit, lautaset ja kattilat pitkin pihaa.

Mutta Helvi Inkerillä oli keinonsa.  Hän hiljensi humalaisen miehen rauhoituspiikillä. Näin paha taltutettiin, ja taloon tuli rauha seuraavaan päivään saakka.

Arvid Bromsilla ja Emmi Jurkalla oli ainakin vuoden päivät kestänyt salasuhde.  On sanottu, että näyttelijä Jussi Jurkka olisi heidän lapsensa.  Helppo uskoa, kun katsoo rinnakkain Bromsin ja Jussi Jurkan kuvia. Elleivät ole veljeksiä, ovat sitten isä ja poika. Jussi Jurkka vieraili Lappajärvellä ja tuli sinne kerran myös Laila Kinnusen ja Ville-Veikko Salmisen kanssa. Tästäkin Tuuri kertoo.

Emmin ja Bromsin suhde päättyi rajuun mustasukkaisuuskohtaukseen, jossa Emmin leuka meni Bromsin iskusta sijoiltaan.

Taiteilijan suuri unelma oli saada näyttely Helsinkiin. Se voisi ratkaista kaikki taloudelliset ongelmat.  Näyttely toteutui, mutta arvostelut eivät paljon lohduttaneet. Suuri menestys jäi häneltä saavuttamatta.

Antti Tuurin tekstiä on helppo lukea. Tekee mieli sanoa, että se on juohevasti, rennolla otteella kirjoitettu.  Sävy on ystävällinen ilman irvailua. Siihenkin olisi ollut aineksia, silllä olihan tämä omalaatuinen taitelija pienessä kylässä häkellyttävä tapaus.  Puuteroidut posket ja punatut huulet.  Hullu mies, joka ui avannossa.

 Ja se, miten hän näki ja huomioi naiset.  Olivat nämä sitten vaikka leipomassa:

 ”Nyt emäntä vaivaa pullataikinaa leivinpöydällä, tervehdin emäntää ottamalla sitä kyynärpään yläpuolelta paljaalta kohdalta. Kiittelen emännän käsivartta sileäksi ja pehmeäksi kuin nuorella tytöllä. Emäntää naurattaa, mutta samalla näen, että sitä myös hiukan hävettää, kun silitän käsivartta hellästi.”

Broms oli varsinainen taivaanrannan maalari, hurmaantui naisista ja selitti kaikki typerät tekosensa itselleen myönteisesti. Hänellä nyt vain oli sellainen sielunrakenne. 

"Helvi Inkeri uskoo, että Haaksirikkoinen –taulusta tulee hieno, koska tunnen paljon langenneita naisia ja olen itse ollut syyllinen niiden lankeemukseen.”

Hupeneva ja katoava luontomme

Pienet laululintumme eivät näillä sadekeleillä laulele meille, vaan ilostuttavat eteläisten maiden ihmisiä. Jos ilostuttavat, sillä ne voivat päätyä myös grillattavaksi ja herkkusuiden lautasille. Tämä on miljoonien lintujen kohtalo.

Ranskalaisten ja erityisesti kiinalaisten ruokakulttuurissa grillatut laululinnut ovat suurta herkkua.  Pikkulinnuista erityisesti sirkut. Kultasirkut ja pohjansirkut. Lintujen pyydystäminen on kiellettyä, mutta lakia rikotaan jatkuvasti.

Juha Kauppinen on kirjoittanut kirjan luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä.  Kun on maalta kotoisin, luonto on aina ollut läsnä.  Se on ollut itsestäänselvyys, jota ei ole paremmin tarvinnut ajatella. Aina talven jälkeen tulee kevät, kasvaa ruoho, laulavat linnut. Vaan nyt näyttää maailma olevan menossa toiseen suuntaan. Mikään ei ole enää itsestään selvää.

Juha Kauppisella on taito kirjoittaa. Hän ei kuulu siihen ryhmään luontoihmisiä, jotka ärsyttävän tietäväisinä ja ehdottomina ahdistavat ihmisen nurkkaan. Kauppinen ei herätä vastustusta, minut hän sai ajattelemaan. Sehän on kirjalta jo paljon. 

On niin helppo uskoa, kun Kauppinen tarjoaa faktat välillä vähän tunnelmoiden.   Hän kuvittelee, miltä tuntuisi kultasirkun näkeminen:

 ”Koiras heläyttäisi säkeensä ilmoille kostealla rantaniityllä ja loistaisi kuin sitruuna ilta-auringossa. Nyt se ei ole enää mahdollista. Kultasirkun lopullinen sukupuutto näyttää vääjäämättömältä.”

Tai kun hän pohtii pikkusinisiivisten häviämistä.  Myönnän, ettei minulla ollut tätä ennen aavistustakaan mitä nämä ovat.  Ne ovat perhosia, jotka ovat hävinneet.  Kauppinen kertoo kirjassa, miksi Heinolassa on vielä pikkusinisiipiä, Hämeenlinnan Ahvenistolla ei enää ole.  Miksi perhoset hävisivät? 

” Pieniä populaatioita, melko kaukana toisista. Ei yksilöiden siirtymistä, ei geenien virtaa. Muuttuvia oloja, maiseman pusikoitumista, umpeen kasvua, rakentamista. Kaikkea sellaista, mikä hävittää luontoa Suomesta ja kaikkialla maailmasta yksi paikallinen populaatio kerrallaan.”  

Hentoinen perhonen tarvitsee tuulen suojaa selviytyäkseen. Siksi ei ole yhdentekevää, millainen sen elinympäristö on.

Juha Kauppinen haluaa pikkusinisiivet takaisin kotialueelleen. Hän kertoo kirjassa, miten se voisi tapahtua.  Ei ihan helppo juttu, sillä eihän perhosia voi laukkuun pakkaamalla kuljettaa Heinolasta Hämeenlinnaan.

Kirjassa on monta hyvää kertomusta.  Niin kuin kuukkelista, joka on minulle ennen kaikkea Lapin lintu. Sen kohtasi joka ainoalla käynnillä Vellinsärpimän majalla. Kuukkelin merkityksestä Kauppinen sanoo, että 

”kuukkelia voi ajatella sateenvarjolajina. Jos sen suojelee, siipien suojassa kohentuu monen muun metsälajin tilanne. Ja kääntäen: kun se katoaa, mukana menee monia muita lajeja.”

Kertomus taimenista, on myös kertomus ihmisistä ja heidän kodeistaan.  Siitä miten Suomen kosket padottiin. Kun padot tulivat, katosivat kalat. Ja kylät.

  ”Oikariset siirtyivät kotitalojensa takaa läheiselle kalliolle katsomaan, kuinka uunit peittyivät. Talo oli purettu, hirret viety pois, mutta uunit oli jätetty paikoilleen, piiput pystyyn. Vesi nousi ja jokivarsi ja avara piha alkoivat muuttua vähitellen järveksi. Siinä me katsottiin niin kauan että kaikki meni sileäksi ja koski vaimeni”.  

Yhdentoista perheen kodit jäivät veden alle. Seitenoikean kylä lakkasi olemasta 1960.

Kirja ”Monimuotoisuus” on kertomuksia katoamisista.                                                                                                        

”Luonnon monimuotoisuuden ”hupeneminen” ja ”katoaminen” ovat suomen kieltä, mutta ne eivät sanoina tavoita meitä.” Sanoo Kauppinen ja on oikeassa.

Joutsenet peseytymispuuhissa viime maanantaina Eläintarhan lahdella.

”Kyllin hyvä”

Hesarissa oli jouluaikaan juttu ja testi elämämme eväistä, millaisia itse kukin on matkalleen saanut.

Testasin nuorelta sukulaispojalta hänen eväitään. Ei huolta, ei vika ole ainakaan lähtökohdissa. Tulos 14/15. Nyt on vain nuoresta miehestä kiinni millaiseksi elämänsä rakentaa.

Al-Holin leiriltä haettiin kaksi pientä lasta kotimaahansa.  Leirille jäi satoja lapsia useista eri kansallisuuksista. Heidän lähtökohtansa elämän rakentamiseen ovat varsin erilaiset.  Tämä on ääriesimerkki, mutta niitä varmasti löytää lähempääkin. Toisilla on mahdollisuus hypätä elämään korkealta hyppylaudalta, toiset joutuvat ponnistamaan maan pinnalta.

Maarit Feldt-Ranta on tänä vuonna saanut minut itkemään useamman kerran. Olen lukenut hänen kirjoituksiaan, kuunnellut hänen hyvästejään.  Hänen sanomansa on vahva: ”Ilman pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa elämäni olisi ollut aivan erilaista kuin mitä se oli. Eetos mahdollisuuksien tasa-arvosta on tajunnanräjäyttävää.”

Omat pisteeni testistä olivat 9/15.  Eikä se tarkoita, että lapsuuteni olisi ollut jotenkin erityisen kurja, ei ollenkaan. Pisteitä ei tullut iltasaduista. En muista, että minulle olisi ikinä luettu satuja.  Ehkä silloin ei sellaista harrastettu, en tiedä.  Sen sijaan totuin siihen, että meillä luettiin. Olimme ahkeria kunnan ja tehtaan kirjaston käyttäjiä.

 

Tänään sanotaan, että lasta pitää kehumalla kannustaa. Silloin ennen sellainen ei ollut tapana. Lapsi voi vaikka ylpistyä, jos liikaa kehutaan. Ehkä olisin nuoruudessani ainakin joitain asioita tehnyt toisin, jos olisin vähän enemmän luottanut itseeni - tai minut olisi saatu luottamaan itseeni. Heiveröinen itsetunto ja liian vahva itsekritiikki on huono yhdistelmä.  Tässä iässä sitä ei enää ole kiitoksen kipeä (vähän vaan) tai se ei ainakaan niin paljon vaikuta omaan tekemiseen kuin silloin nuorena.

Huuhkajien pelaaja Glen Kamara sanoi joukkueen valmentajasta Markku Kanervasta: Hän on motivoiva valmentaja. Se on tietysti pelaajalle todella tärkeä asia, mutta Kamara jatkaa: hänen lähellään on hyvä olla.  Voiko enää kauniimmin antaa tunnustusta?

Suomi on tutkitusti onnellisten ihmisten maa.  Tämän vuoden aikana olen törmännyt useampaan luetteloon siitä, mitä ihmisen pitää tehdä tullakseen onnelliseksi tai miten pitää elää, jotta voisi elää vanhaksi. Paljon hyödyllisiä ohjeita, miten syödä, nukkua ja kävellä. Neuvojen määrä melkein jo ahdistaa.

Ehkei meidän tarvitse uutena vuonnakaan pyrkiä täydellisyyteen. "Kyllin hyvä" voisi olla riittävästi ja sopivasti kuten mielenterveysalan ammattilainen Pirkko Lahti on määritellyt. Tämän ajattelin ottaa todesta. Se olkoon tarpeeksi.

Hyvää uutta vuotta 2020!

 

Talvipuutarhassa kuvattua.

Statovcin Bolla kosketti syvältä

Kun kirjan loppusanat oli sanottu, huomasin vetäväni henkeä, ihan kuin en olisi saanut ilmaa. Tuntui pakahduttavalta, itketti. Pajtim Statovcin Bolla ei jättänyt kylmäksi.

Tunteeni eivät ryöpynneet vain kirjan lopussa, vaan pitkin matkaa tuli hengitystä salpaavia hetkiä. Kirja oli todella ravisteleva lukukokemus. Olen aiemmin lukenut Statovci n ”Kissani Jugoslavia”. Se ei kaikilta osin auennut. Symboliikkaa Bollassakin on, mutta se on kaikin tavoin selkeämpää.

Miksi tunteeni sitten hetkittäin vyöryivät?  Osaselitys on se, että kuulun siihen ihmislajiin, joka sukeltaa tunteineen kaikkeen, kirjoihin ja elokuviin.  Kyyneleet ovat aika herkässä.  Ehkä tässä kirjassa oli minulle juuri sellaiset ainekset. Tuntui pahalta ja tuntui hyvältä, mutta ei hetkeäkään turhauttavalta uppoutua Arsimin tarinaan.

Kirjan lähtökohta on vaikea. Kaksi miestä ihastuu toisiinsa.  Eihän siinä sinällään olisi mitään (tai no, edelleenkin on vähän), mutta nyt ollaan Kosovossa.  Siellä asia on kokonaan toinen kuin vaikkapa Suomessa.  Lisäksi toinen on serbi, toinen on albaani. Tästä kaikesta ei voi seurata mitään hyvää.  Eikä seuraakaan. Vähän aikaa nämä kaksi saavat toisistaan paljon: ”…me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.”

Arsim on avioliitossa, joka on järjestetty.  Arsimin mielestä on parempi elää toisen kanssa kuin yksin. Onhan se hyvä syy mennä naimisiin. Hänelle on sanottu, että hän saa vaimoksi naisen, joka on tottelevainen ja vähäsanainen.  Hän itse lupaa, ettei koske nyrkkiin eikä tee huorin. 

Arsim muuttaa perheensä kanssa maasta pois, parempiin oloihin. Vuosia myöhemmin hänen on palattava takaisin sodan runtelemaan kaupunkiin.  Nyt hän on yksin.  Arsim pohtii, olisiko kaikki voinut mennä toisin, olisiko hän voinut olla parempi isä lapsilleen, parempi mies vaimolleen, parempi ihminen.  Ikuisia kysymyksiä silloin kun kaikki on jo myöhäistä.  

Statovci saa minut ymmärtämään ja olemaan Arsimin puolella, vaikka hänen kaikki tekonsa eivät ole ollenkaan kauniita.  Vaikka hän lyö vaimoaan, kurittaa lapsiaan, jättää heitteille ja hylkää.  Silti. Ehkä se on se toivo, mikä tarinan ihmisissä lopulta kuitenkin on.

Hienoa, että Statovci sai tästä Finlandia –palkinnon. Arvaan, ettei kirja miellytä kaikkia. Kun kirjan pääosassa ovat homot ja maahanmuuttajat, onhan siinä joillekin aineksia kärvistelyyn.  Joku sanoi, että ilman empatiaa tätä kirjaa ei voi lukea.  Helppoa ajatella samoin.

Bolla oli ensimmäinen romaani, jonka kuuntelin.  Lukijana oli Kuisma Eskola.  Hänen äänensä on neutraali, mutta mahdollisti myös eläytymisen Arsimin tunteisiin. Eikä siinäkään ollut ongelmaa, että välillä äänessä oli joku muu kirjan henkilöistä.  Kuuntelukokemus oli myönteinen, mutta silti luulen, että minun on vielä luettava Bolla.

Viisaudenhampaan käyttöajan pitäisi olla lyhyt

Hammaslääkäri luettelee numeroita: 14 paikattu, 24 implantti, 31 … käyttää sanoja, jotka eivät jää mieleen. Lopulta kysyn, onko siellä yhtään oikeaa hammasta jäljellä. Kuulemma on. Hampaiden tarkistus kertoo mitä pitää seuraavaksi tehdä. Ja löytyyhän se sieltä, viisaudenhammas.

Kuulun siihen viiteen prosenttiin yli 65 vuotiaita, joilla vielä on jäljellä viisaudenhampaat. Pari vuotta sitten poistettiin alhaalta yksi, nyt on otettava ylhäältä.

En oikeasti ole kauhean hermostunut hammaslääkärin tuolissa, koska tiedän puudutusaineen puuduttavan puoli päätä loppupäiväksi.  Suljen kuitenkin silmäni, kun tohtori sanoo, että otan sen hampaan pois tällaisella vähän isommalla hammastikulla. Näyttää suurelta jakoavaimelta, jossa on pitkä varsi. Hetki vääntämistä ja sitten kuuluu inha rutina, hammas irtoaa. Se oli siinä.

Hampaan poistopäivänä ei voi paljon syödä. Jo ajatuskin sattuu. Toinen poski on kuin pallo. Olisipa toinenkin noin rypytön ja juonteista vapaa.  Painelen kylmää pyyhettä poskea vasten, se rauhoittaa.  Illalla otan buranan ja nukun kymmenen tuntia.  Aamulla olen kuin uusi ihminen.  Hetken.  Poski on edelleen komea pallukka eikä hammas tai siis sen kolo, ole kipeä.  Mutta olen mielettömän väsynyt.  Päivä menee kun lojun sohvalla ja torkahtelen.  En jaksa lukea, en katsella kuvia, olen vaan.  Tapsu on tyytyväinen seurasta.

Väsymys kertoo siitä, ettei hammas ole irrallinen osa ihmisestä, se ei vain ole suussani.  Hampaat ovat yhteydessä kaikkeen muuhun minussa, verenkiertooni ja hermoihini.  Se ei mene niin, että vain suu on hampaiden hoidon jälkeen väsynyt. Koko ihminen on. Ainakin tämänikäinen.

Pari päivää on lupa syödä vain haaleaa ja kylmää ruokaa.  Siis jäätelölläkö tässä pitäisi elää, niin varmaan.  Jäätelöä ja haaleaa sosesoppaa. Ja totta kai, silloin kun ei saa juoda kuumaa kahvia, sitä tekee mieli niin että heikottaa.  Kun on nälkä ja väsynyt, alkaa tehdä mieli myös makeaa.  Keksin ikivanhan herkkuni. Vaahdotin kaksi munaa parilla kolmella ruokalusikallisella sokeria. Sellainen sokerikakun pohja ilman jauhoja.   Oli muuten hyvää. Ja makeaa.  Vaan ei ole tehnyt mieli tehdä tätä heti uudelleen.

Niin se on, että nuorena ihmisen pitää matkustella ja kokea uusia asioita, koska nuorena aistii vahvemmin.  Myös viisaudenhampaat pitäisi poistaa nuorempana, koska silloin selviäisi helpommin seuraavista päivistä.

Kun hampaan käsittelystä oli kulunut kolme päivää, alkoi olla koko kropan kanssa vaikeaa.  Koska fyysinen rasitus oli kielletty, olin tehnyt vain hyvin laiskat lenkit koirieni kanssa. Ihmettelen vaan, miten reidet voivat tulla kipeiksi tekemättömyydestä? Olen luullut lihaksien kipeytyvän vain liiallisesta liikkumisesta.

 Tai ehkä se on hammaspeikko, joka lähettää jalkojeni hermostolle viestejä huonosta kohtelusta.

Etäällä kirkosta

Keskustelimme kerran kuolinilmoituksista. Luemmeko niitä vai ohitammeko katsomatta.  Minä luen.  En kovin tarkoin, mutta silmäilen. Kun on tähän ikään tullut, ilmoituksista voi löytää tuttuja nimiä. Tänään sellainen löytyi: Altti Äimälä, syntynyt siellä missä minäkin ja miltei tasan kymmenen vuotta minua aiemmin.  Kuollut lokakuussa Kauniaisissa.

Nyt ei ole kyse hyvin läheisestä ihmisestä, mutta ihmisestä, joka on jäänyt mieleeni. Pääsin ripille vuonna 1954. Äimälä toimi silloin ainakin sen kesän Keikyän seurakunnan kanttorina, jota tehtävää hänen isänsä oli hoitanut kauan.  Hän oli meistä viisitoistakesäisistä hauska mies.  Olimme suuri ryhmä ja ihan vähän levottomia. Katekismuksen opit eivät oikein houkuttaneet. Varsinaisena ripille pääsyn päivänä Äimälän peukalo näytti, koska  piti ponkaista seisomaan, koska istua.

 Altti Äimälässä oli hyvää huumoria ja jotain sellaista, jonka muistan elävästi vieläkin.  Ehkä hän vähän rikkoi kirkkomaista juhlavuutta, koska oli nuori mies, vain kymmenen vuotta meitä likkoja vanhempi.

Vanhempani olivat samanlaisia niin kuin niin monet muut suomalaiset. Olimme tapauskovaisia.  Kirkossa ei juuri käyty paitsi joulukirkossa.  Lapset kastettiin, pyhäkoulussakin kävin (naapuri piti), rippikoulu oli hoidettava, jotta pääsee naimisiin.  

60-luvun puolella erosin kirkosta. Silloin se ei käynytkään noin vain ilmoitusasiana. Joku Tapiolan seurakunnasta halusi keskustella kanssani ja tietää syyt eroamiseeni.  Muistaisinpa, mitä vastasin.  Varmaan jotain sen suuntaista, ettei minun uskoni tarvitse kirkkoa. Ihan varmasti kirkosta eroamiseeni vaikutti sen ajan henki, vaikkei silloin ollutkaan päiviräsäsiä.

Mutta silloin, 60-luvun puolivälissä oli kyllä Hannu Salama ja Juhannustanssit.  Piispa Simojoen kirjaa arvosteleva puheenvuoro käynnisti poliittisen keskustelun, joka johti oikeusjuttuihin ja keskusteluun kirjallisuussensuurista. Kaikki ne ovat varmasti vaikuttaneet omaan ajatteluuni. Siihen aikaan kirkkoa ei ollenkaan koettu kaikkien kansanryhmien kirkkona. Salama sai tuomionsa, ehdollisen vankeusrangaistuksen ja sakot, mutta Kekkonen armahti hänet.  Joten se siitä.

On toinenkin kirkollinen "sensuuri". Kanttorin jenkka” on Kari Rydmanin sanoittama parodia Bachin 3.brandenburgilaisen teemasta. Sitä ei kuitenkaan uskallettu 60 –luvulla julkaista, koska juuri silloin oli meneillään oli Salama –jupakka. Sen viimeinen säkeistö menee näin:

                             "Mutta kas, mikä häntäniekka juokseekasn

                             tuonne alttarille enkeliä tanssittamaan?

                             Piru itse se on, ja se parvelle päin

                             huutaa päätänsä puistellen kanttorille näin:

                             ”Minkä piruparka muutakaan tehdä voi,

                             kun kanttorin jenkka täällä ylhäällä soi!”

Joko pitäisi antaa periksi vai uskoako, että ikä on vain numero?

 Päätin tehdä joulusiivouksen (!) kerrankin ajoissa ja aloittaa sen ikävimmästä päästä. Kuurasin kylpyhuoneen. Tarkoittaa, että pesin seinät ja kiillotin laatat.  Siinä meni pari tuntia. Sainpa kurotella ja ojennella kroppaani ihan riittämiin.  Tekee vanhalle hyvää. Tuloksena pesuainetuoksuinen loistelias kylpyhuone (vaikka eihän siellä kylvetä).

Siivouksen jälkeen oli vuorossa tunnin lenkki Einon kanssa. On suurta herkkua kävellä ripeävauhtisen nuoren koiran kanssa. Olen viimeiset 12 vuotta tottunut tekemään päivälenkit koiran kanssa. Siksi kävely ihan vain itsekseen ei tunnu miltään. Eino käskyttää minunkin vauhtini, ja saa pulssini nousemaan.  Tosin on myönnettävä, etten yhtään vastusta Einon haistelutuokioitakaan. 

Lenkin jälkeen maistui kulhollinen edellispäivän sosesoppaa, jonka olin tehnyt niistä aineksista mitä kaapista löytyi. Uskomattoman hyvä yhdistelmä varsiselleri, porkkana ja parsakaalin runko onkin.

En jatkanut siivoamista, vaan istahdin tietokoneelle. Josko saisin kuvakirjaa tehtyä muutaman sivun. Vaan eipä aikaakaan, kun selkäni reagoi. Tuolista nouseminen onnistui vain kivun kautta. Olen niitä ihmisiä, jotka vannovat säännöllisen venyttelyn olevan avain kaikkeen hyvään. Siispä lattialle ja ojentelut käyntiin.  Kyllä se auttoi, taas.  Sen siitä kylppärin kiillottamisesta sai.

Mutta minkäs teet.  Toiset päivät vain ovat sellaisia, että on saatava tehdä jotain käsillään. Siihen tuskaan ei kirjan lukeminen auta. Eikä riittänyt minulle siivous, ei lenkki.  Jotkut poliittiset toimittajat tempaisevat viiltävää analyysia politiikasta tuosta vain, no minä tempaisin työpäivän kunniaksi mustikkapiirakan. Oli juuri sen verran voita kaapissa, että sain pohjan tehtyä. Lopputulos oli aika muheva ja maukas.

Siivouspäivän päätteeksi jäin vielä katsomaan vanhaa Anthony Perkinsin Hopeatähteä. Kesken jäi, kun yhtäkkiä sain myrskyisiä aivastuskohtauksia. Niitä tuli muutamia kymmeniä yhtenäisenä sarjana. Se kertoi minulle, että olen ylirasittanut itseäni. 

Jaksan tehdä paljon kaikkea, mutta kun raja tulee vastaan, putoan jyrkästi hurjaan väsymykseen. Tosin toistaiseksi se on mennyt ohi hyvällä yöunella ja panadolilla. Niin nytkin.

 Vähän mietityttää, pitäisikö tekemisissään ottaa enemmän  huomioon ikänsä.

Mutta kun Siiri Rantanenkin aina vaan jaksaa.