Ne kesäyöt – nukkuako vai ei

”Ne kesäyöt…naurat murheesi pois…niin kuin usvaa ne ois…ne kesäyöt…, 

laulaa Anki ja saa aikaan niin täydellisen kaihon tunteen minkä vain suomalainen voi kesän suvessa saada. Eikä silloin ole mitään merkitystä lämpöasteiden määrällä.  Sen sijaan merkitystä on valolla.  Tämä laulu ei tule mieleen jouluna. Sen aika on nyt.

Valo sekoittaa ihmisen pään, sen voima on vahva.  Lähellä puoltayötä laskevan auringon säteet kultaavat koko maailman.  Onko pakko mennä nukkumaan, jos ei taho? Kesäöinä ei pitäisi nukkua, mutta ei kannattaisi juopotellakaan, koska silloin tajunta himmenee ja tunnit valuvat pois niin kuin niitä ei olisi elänytkään.  Saatan silti uskoa, että kesäyön humalassa on jotain erilaista kuin muulloin. Eräänä hyvin lämpimänä kesäiltana nuorten miesten yhtye oli ollut konsertissa soittamassa. Kun yö jatkui huumaavan lämpimänä, he eivät malttaneet kotiutua, vaan olivat pysähtyneet lähipuistoon. Kun aamulla menin koiran kanssa lenkille, siellä he nukkuivat siististi tummissa puvuissaan soittimiensa vierelle käpertyneenä.  Hellyttävä näky.

Nukkuminen valoisaan aikaan voi olla vaikeaa. Vuosia sitten vedin ikkunoitteni eteen paksuja verhoja, piti saada olla, jos ei pimeässä, niin ainakin hämärässä. Opettelin pois verhoista, koska halusin nähdä ulos heti herätessäni. Ei se heti onnistunut, mutta lopulta totuin. Nyt saan nauttia vihreästä maailmasta. Siis juuri nyt. Jos herään yöllä, saatan pitkän tovin ihailla valon eri sävyjä.

Tämän vastakohta – siis en halua vielä nukkua, en halua hukata kesäyötä nukkumiseen – on unettomuus. On varmasti kurjaa, jos ei uni tule tai vaihtoehtoisesti nukut nopeasti, mutta heräät muutaman tunnin unen jälkeen. Joskus näin käy. Sitten joko luen kirjaa tai golfaan. Kuvittelen avaukseni ja väylälyönnit huolella ja tarkoin, en varmaan ole yhtäkään kertaa kiertänyt koko kenttää, kun uni on jo ottanut omansa. Enkä koskaan ole golfannut niin hyvin.

Tiedekirjailija Jani Kaaro kirjoittaa valveminästä. Niin kauan kuin valveminä on vallassa, ei voi nukahtaa. Valveminä on se, joka laskee kärsimäsi loukkaukset ja kuulemasi pahat sanat, mutta estää niitä tuntumasta.  Se rationalisoi kaiken, ja siksi päässämme on käynnissä jatkuva sisäinen sepitys, kun valveminä selittää asiat omaksi eduksemme. Emme tarvitsisi valveminän palveluksia yöllä, sanoo Kaaro.

Uni on parasta sopivan fyysisen väsymisen jälkeen. Jos on ylirasittunut, nukkuminen on huonoa. Jani Kaaro kirjoittaa intensiivisestä väsymyksestä, joka voi tuottaa paljon mielihyvää.  Tällaisesta hän käyttää aivan mainiona esimerkkinä jouluaattoa. Sehän on päivä, joka yleensä on täynnä kaikenlaista touhua, lapsiperheissä odotusta ja jännitystä, syömistä ja seurustelua. Kun lopulta kaikki hössötys on ohi, olet itseksesi, katsot ehkä vielä lumista maisemaa, päivä on antanut sinulle hyvän olon etkä millään vielä haluaisi mennä nukkumaan. 

Kaaro kirjoittaa: uniminä on muinainen mielentila: tunteva, tunteellinen ja vastaanottavainen. Tällöin väsymys on ihanaa eikä siitä millään haluaisi luopua.

Sama on tilanne, kun olen viettänyt tunnelmaltaan hyvän illan ystävien kanssa tai saanut nauttia teatteri- tai musiikkiesityksestä. Sellaisen jälkeen on mahdotonta heti mennä nukkumaan. Silloin lasillinen viiniä auttaa hitaaseen luopumiseen juuri koetusta.

Tähän kirjoitukseen antoivat sysäyksen Jani Kaaro kirjallaan ”Kauniimpi maailma” ja viime sunnuntain Pekka Laineen taas kerran hienosti koostama musiikkiohjelma ”Ihmemaa”/Yle, radio Suomi. Tämä ohjelma alkoi Ankin laululla ja se päättyi Keijo Ahon oboeen ja Jorma Panulan johtaman Camerata Finlandian ”Aamulla varhain”:

”Aamulla varhain kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin. Sydämeni oli niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun. Yö oli kaunis ja äänesi hellä, kaiken nähdä sain uudestaan. Riemuiten annoin mä sieluni sulle, miksi sitä et huolinutkaan… 

(V.A. Koskenniemi)

Saat mitä tilaat - ajankuva

Joskus kun en muuta jaksa, roikun somessa. Eilen illalla ajattelin, että tämä tiistai olisi hyvä päivä pitää sometaukoa. Hallitus kaatuu, mutta eipä siinä nyt ole paljon seurattavaa. Jossain vaiheessa puolenpäivän jälkeen kurkkasin twitteriä ja se oli sitten menoa. Alkoi koko iltapäivän kestäneen jännitysnäytelmän seuraaminen. Koirakaan ei meinannut pissalle päästä, kun oli ihan pakko seurata muuttuvia tilanteita. 

Olihan se lähtö kova liike. Ehkä vähän helpommaksi sen teki lähtijöille heidän määränsä.  Enemmistö sanoi hyvästit puoluekokouksen juuri valitsemalle puoluejohdolle. Olisiko ollut muuta tietä? En osaa sanoa, olivatko puoluekokouksen valinnat tarkoituksellisia vai ei.   Kuten sanottu, älykäs ja analyyttinen Halla-aho saattoi haluta itselleen ikioman käsikassaran, jolla toteuttaa EU-vastaista ja maahanmuuttovastaista maailmankuvaansa. Puolueen, jossa ei tarvitsisi himmailla sanomisiaan, vaan voisi sanoa niin kuin ajattelee.

 Halla-aho sanoo ajattelevansa ihmisistä myönteisesti.  Tätä on vaikea uskoa, kun on lukenut hänen tekstiään ihmissaastasta ja toivomuksia raiskattavista naisista. Toisaalta hämmentää suuresti se, että eihän Halla-ahon ja Terhon yhteiskunnallinen ajattelu mitenkään eroa toisistaan.  Paikoin Terho on jopa Halla-ahoa jyrkempi.

Mutta tämä mitä nyt tapahtui, ei kai sitten lähtenytkään linjaeroista, vaan uuspersujen ryhmässä olevat loukkaantuivat syvästi siitä, miten puoluekokous oli juntattu. Puolue vallattiin niin, ettei johtopaikoista jäänyt edes rikkahippusia toiselle osapuolelle, soinilaisille.

 Nyt siis toinen puoli perussuomalaisten ryhmästä (enemmistö) on hallituksessa, entiset ministerit jatkavat tehtävissään, mutta vähemmistö muuntuu oppositioksi. Eduskunnan keskustelu- ja kyselytunnit saattavat tulla entistä värikkääämmiksi.

Mutta eihän jakautuminen tähän jää. Meppiryhmäkin menee kahtia.  Mitä tapahtuu kuntien valtuustoissa ja puolueyhdistyksissä? Mitä tapahtuu ihmisten kesken? Jakautuminen kahteen tarkoittaa sitä, että vielä viikonloppuna olimme me, tänään olemme me ja ne. Jakautuminen menee läpi koko puolueväen. Siinä taistelussa ei jää paljon aikaa ajatella tavallisen ihmisen asioita, vaikka kaiken tekemisen sanotaankin lähtevän juuri tavallisen ihmisen puolesta.

Uuspersut tullaan erottamaan puolueesta. Kahden vuoden kuluttua pidettävien vaalien aikaan he eivät voi olla enää vain ryhmä, vaan heidän on järjestäydyttävä puolueeksi. Se alkaa nimien keruulla. Tai sitten he liittyvät muihin puolueisiin.

 SDP hajosi kahtia 1950 –luvulla ja oli yhtenäinen vasta 1970 –luvulla. Tappelu oli pitkä ja raastava. Se rikkoi ihmisten väliset suhteet monilla paikoilla ikuisiksi ajoiksi.  Riidan syyksi sanottiin silloin ulkopolitiikka, mutta vahvin tekijä taisi kuitenkin olla ihmisten kunnianhimo.  Varmasti moni on jälkeenpäin miettinyt, kannattiko.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tässä iässä ei pitäisi käyttää aikaa yhdenkään turhan kirjan lukemiseen, mutta mistä voi tietää, onko kirja turha? Japanilaisen Yoko Ogawan kirja Professori ja taloudenhoitaja ei vedonnut minuun edes nimellään. Olisiko tässä nyt vain japanilainen versio muistinsa menettäneen professorin elämästä? 

Kirjan takakannessa lukee Paul Asterin sanomana, ”äärettömän hurmaava”.  Taas ylisanoja. Jotain sellaista takakannen teksti kuitenkin viestitti, että jätin kirjastoon jo ottamani jännärin ja valitsin Ogawan kirjan. Ehkä, jos olisin selannut kirjaa vähän enemmän, olisin sittenkin saattanut jättää sen hyllyyn. Mutta en selannut.  Vasta lukiessani kirjaa kotona, kohtasin lukuisan määrän erilaisia matematiikan yhtälöitä.  Mutta se oli sitten jo myöhäistä.

Kirja on aivan ihastuttava tarina professorista, jonka muisti kantaa vain viimeiset 80 minuuttia. Ja hänen ystävällisestä ja huomaavaisesta taloudenhoitajastaan, joka useammin kuin kerran joutuu yllättävään tilanteeseen.

Joka ikinen aamu taloudenhoitaja on professorille uusi tuttavuus. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, muodollisten tervehdysten sijaan, professori kysyi taloudenhoitajan kengännumeroa.  Ja näin jatkui. Professori kysyy joka päivä taloudenhoitajansa syntymäaikaa, puhelinnumeroa tai ylipäätään jotain numeroa, sillä eihän hänellä ole muistia eilisestä.  Jokaisesta numerokeskustelusta professori kuitenkin löytää aina jonkun merkityksen. Hän, entinen yliopiston opettaja, olikin erikoistunut lukuteoriaan.

Jotta arkipäivä sujuisi hyvin, oli taloudenhoitajan pidettävä tarkka huoli, ettei hän poistunut liian pitkäksi aikaa. Tai muuten olisi taas edessä uusi esittely ja sitä seuraavat numeroharjoitukset. 

Taloudenhoitaja oppi nopeasti, ettei professoria saa häiritä ajattelun hetkillä:

 ”Minä ajattelen nyt. Se, että minua häiritään kun ajattelen, on ahdistavampaa kuin se, että joku kuristaisi kurkkuani. Marssia nyt keskelle minun ja lukujeni rakkaudenosoituksia – sehän on hävyttömämpää kuin wc:n tirkistely!”

Matematiikasta kiinnostuneille kirja saattaa antaa mukavia hetkiä. Itseäni en antanut lukujen häiritä.

Ogawa kuvaa professorin varsinaiseksi hiippailijaksi, pitkät ja valkoiset hiukset, roikkuvat vaatteet, hyvin epämääräisen näköinen kokonaisuus. Joskus ollut ehkä kauniskin, mutta siitä on jo kauan. Professorin vaatteissa riippui kaikkialla lappusia. Niitä oli kiinnitetty paperipuristimilla hihansuihin, taskuihin, vyöhön, napinreikiin.  Yhdessä lapussa luki: muistan vain 80 minuuttia. Lopulta taloudenhoitajakin sai oman lappunsa Professori piirsi paperiin taloudenhoitajansa kuvan. Katsoi sitä aamulla, ja muisti.

Ogawa kirjoittaa eleettömästi, sai minut hymyilemään ja tuntemaan hyvää oloa. En malttanut laske kirjaa kädestäni ennen kuin olin sen lukenut.

Professori ja taloudenhoitaja on ensimmäinen Yoko Ogawalta suomennettu kirja.

Sanoimme hyvästi presidentti Mauno Koivistolle

Presidentti Mauno Koivisto haudattiin helatorstaina. Seurasin tapahtumaa televisiosta. Luulen, etten ole koskaan elämässäni nähnyt ja kokenut yhtä vaikuttavaa ja kaunista tilaisuutta. Kaikki se musiikki ja puheet, koko tunnelma.  Aivan ainutlaatuista ja suoraan sydämeen käyvää.

Piispa Eero Huovisen sanat Koiviston suurista käsistä, joilla on mätkitty lentopalloa ja kannateltu pikkuista tyttöä.  Olimme ihmisen, emme vain valtiomiehen siunaustilaisuudessa.  Cantores Minores oli hyvä niin kuin aina. Ilahdutti huomata heidän joukossaan myös suomalaisia tummempia nuoria. Hyvä niin.  Ja sitten Jorma Hynninen, 80 v., huikeaa kuultavaa.

Illalla ei uni meinannut tulla ollenkaan, ajatukset vain pyörivät kuvissa ja päivän tunnelmassa. Mietin, miksi koin tämän niin syvällä tavalla. Vastauksia on varmaan useita, mutta tietysti, Mauno Koivisto oli eittämättä minun presidenttini. 

Elin 70 -luvulla vahvaa aikuisikääni ja olin mukana jossain määrin siinä toiminnassa mitä kutsutaan poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi.  Muistan sen ajan hyvin kovana vastakkainasettelun aikana.

Silloin todella leimakirveet iskivät.  Sanoilla on osattu ja osataan pilkata. Yksi haukkumasana on aina ollut kommunisti. Se kaivetaan esiin kun ei muuta keksitä.  Käsittämätöntä, että sitä käytetään vieläkin. Viikko sitten kuulin kuinka vihreiden puheenjohtajaehdokas Emma Kari sai tämän leiman otsaansa.

Koiviston valinta presidentiksi tiesi uutta aikakautta. Muutos oli iso. Korkeimpana vallanpitäjänä oli neljännesvuosisadan ollut Kekkonen. Nyt johtoon astui aivan toisen sortin ihminen. Mutta kaikilla asioilla on puolensa, kaikilla ihmisillä tehtävänsä eri aikoina.

Entinen pääministerimme Paavo Lipponen puhui Mauno Koiviston muistotilaisuudessa. Luin puheen ja ajattelin, miten hieno, viisas ja ajateltu.

 Lipponen kytki yhteen Kekkosen ja Koiviston: 

”Urho Kekkonen luotsasi Suomen läpi kylmän sodan vaikeimpien vaiheiden hankkien maallemme liikkumatilaa osallistua länsimaiden yhteistyöhön. Hän toimi harkiten mutta päättäväisesti kun Suomen etu sitä vaati. Niin teki myös Mauno Koivisto: kun tuli aika asemoida Suomi kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, hän teki historialliset päätökset epäröimättä.”

Lipponen sanoi myös, että Koivistolle olivat tärkeitä laki ja järjestys, vakaat olot. Hän hylkäsi ääripäät, mutta ei tekeytynyt ”tolkun ihmiseksi”, joka asemoi itsensä ääripäiden väliin ottamatta kantaa. 

Lipposen puheeseen kannattaa tutustua, koska siinä hän osoittaa, miksi Koivistosta tuli hyvä presidentti. Aivan mainio on hänen puheensa lopussa oleva lainaus Machiavellilta, joka määritteli 

”politiikan taisteluksi vallasta äänten markkinoilla, jolloin on edullista näyttää hyveelliseltä.  Joskus voi käydä niinkin, Maciavelli jatkoi, että se, joka valitaan, on hyveellinen.”

Niihin aikoihin, kun presidentin valtaa siirrettiin pääministerille ja eduskunnalle, olisin ollut valmis vielä suurempiin muutoksiin. Seremoniamestari riittäisi. Tänä outona populismin aikana en ole aivan varma kantani järkevyydestä. Toisaalta taas, mikä muu Trumpinkin nosti valtaan kuin populismi.  Joka tapauksessa yhden ihmisen valtiutta en halua enkä kaipaa.

Ruoka ei ole yhdentekevä asia

Onpa ihana tunne, kun pakastin on tyhjä. Ihan oikeesti tuntuu hyvältä. Syksyllä siellä oli tiiviisti pakattuina yli kymmenen litraa mustikoita, oli puolukoita, oli pari ämpärillistä kantarelleja ja suppiloita, oli monta litraa Alppilan puskista poimittuja meheviä vadelmia. Kaikki on nyt syöty. Iloitsen siitä, ettei tarvitse pähkäillä, miten kesällä käyttäisin vanhenevat marjat. 

Enää ei kuulemma ole superfood –ruokaa olemassakaan, että se oli vain sellainen nimi, jolla haluttiin korostaa  marjojemme arvoa. Ovat ne sitten sitä tai tätä, minulle ne ovat superia. Viime kesä oli aivan erityinen villivadelmien osalta. Ainakin Alppilan ja Stadionin ympäristön puskat suorastaan notkuivat näistä herkkumarjoista. Poimijoita oli, mutta paljon jäi  poimimattakin.  Vaatii viitseliäisyyttä mennä puskiin, mutta toisaalta, eipä tarvinnut rämpiä metsässä.

 Olen vuosien ajan yhä enemmän liukunut syömään kasvisruokia ja myös miettinyt, miksi en lopettaisi kokonaan lihansyöntiä. Luopuisinko lampaastakin, tulisiko nyhtökauralla yhtä hyvä bolognese kuin jauhelihasta, mikä korvaisi mustanmakkaran? Ainakin soijarouheella tehty makaronilaatikkoni oli surkea. Luovutin jo yhden kokeilun jälkeen.  Silti en oikeastaan epäile ollenkaan, etteikö ruoka ilman lihaa olisi aivan yhtä maukasta kuin lihan kanssa. Tai parempaakin. Kyse on paljolti viitseliäisyydestä opetella uusia ruokia, uusien aineiden käyttöä.  Härkäpapurouhetta olen syönyt jo yhden paketillisen. Siitä tuli herkkuni hetkessä. Nyhtökauran kanssa on vähän vaikeuksia.

 Luin eläinten oikeuksien puolustajan Elisa Aaltolan haastattelun. Hän on vegaani. Juttu sai minut vähän enemmän perehtymään vegaaniruokiin. Lähtökohta on siis se, että vegaani ei syö mitään eläinperäistä. Se on minusta aika kova valinta. Ei maitotuotteita, ei maidosta tehtyä juustoa, ei munia eikä edes kalaa. Nykyään on ainakin pääkaupunkiseudulla saatavissa korvaavia tuotteita, joten ruoan löytäminen ei liene iso ongelma.  Elämme hyvin erilaisia aikoja kuin vaikkapa viisitoista vuotta sitten. Silloin kasvisruokailija sai pidoissa kuin pidoissa tyytyä leipään ja perunasalaattiin. Vegaanilla vaikeudet olisivat olleet vielä paljon kovemmat.

Vegaania minusta ei voi tulla, koska suomalaisesta kalasta en halua luopua.

Mutta jostain on luovuttava tai on haettava ruokalautaselle uusia vaihtoehtoja. 

 WWF kertoi, että meidän suomalaisten ylikulutuspäivä oli jo 3.4. Eli onnistuimme noin kolmessa kuukaudessa kuluttamaan koko vuodeksi tarkoitetut luonnonvarat. Jos kaikki kuluttaisivat niin kuin me suomalaiset, tarvitsisimme noin kolme maapalloa lisää.

Yikulutuspäivä herättää jo sanana syyllisyyden tunteen. Siihen sisältyvän viestin pitäisi saada meidät, jos ei vielä toimimaan, niin ainakin ajattelemaan asiaa.  Ehkä se vaikuttaakin, luultavasti ainakin nuoriin ihmisiin enemmän kuin vanhempiin.  Sikäli siis on toivoa.

  Mutta ei meiltä mahdottomia toivota: lihapäiviä vähemmän, enemmän kasviksia, kestävästi pyydettyä kalaa ja ruokahävikki pienemmäksi. Samalla kun annamme toivoa paremmasta maailmasta, ehkä ihan oma vatsa ja mieli voivat paremmin. Pienistä, mutta samalla suurista  asioista on kysymys. Vastuuta en voi siirtää itseltäni pois.

Vadelma sopii muuhunkin kuin jäätelön seuraksi.  Aivan erinomaista se on lehtisalaatin kastikkeena: rypsiöljyä, valkosipulia, pippurit, suola, dijon-sinappia, vadelmaviinietikkaa ja vadelmahilloa.

   Muuta ei tarvita, on herkku.

Tällaista kaikkea nyt vaan tapahtuu

Lait on tehty ihmisen turvaksi, näin uskoisin.  Kuitenkaan kaikkia lakeja ei aina ja joka hetki ole halua noudattaa. Kävelen päin punaisia, kun autoja ei ole mailla halmeilla eikä pieniä lapsia ole odottamassa valojen vaihtumista.  Koiranikin kulkee välillä vapaana ja ihan kadulla, mutta saa hihnan, kun kohtaamme muita ihmisiä/koiria.  Mitenkähän ne käppänät siellä Berliinissä, keskellä kaupunkia, saavat kulkea vapaana omistajansa vierellä? Siellä ei varmaankaan laki kiellä.

Mutta tietysti asioilla on suuruuseronsa.

Valtiovallan on huolehdittava kansalaistensa turvallisuudesta. Helsingin lentokentällä olivat poliisit konepistoolit näkyvissä.  Mallorcan lentokentällä aamulla varhain olivat poliisit konepistoolien kanssa väkijoukon keskellä. Kun 60 –luvulla lensin ensimmäisen kerran Malagaan, kohtasin lentokentällä poliisit aseiden kanssa. Mutta se olikin Francon ja sotilasdiktatuurin aikaa.  Iso ase on pelottavan näköinen varsinkin tällaiselle, joka ei ole koskaan edes koskettanut asetta. 

Sunnuntaiaamuna Mallorcalla kävi vain mielessä, että jos poliisi yhtäkkiä joutuisi oikeasti käyttämään asettaan, se pyyhkäisi hetkessä suuren määrän ihmissieluja pois tästä maailmasta. Kävelin niin nopeasti ja niin etäälle asemiehistä kuin ikinä pääsin.  He olivat takaamassa turvallisuuttamme, mutta minulle tuli turvaton ja hyvin epämiellyttävä olo.

Kaikkien maiden hallitukset eivät huolehdi tai ehkä on oikeampaa sanoa, vähät välittävät, mitä ihmisille tapahtuu. Voin  pahoin kun luin Sri Lankassa tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa lähes satametrinen jätevuori kaatui ihmisten päälle.  Ihmiset siis hautautuivat jätteen alle. Eipä tunnu olevan kovin paljon väliä ihmisen hengellä.  Jätettä tuotiin tällekin alueelle päivittäin jotain 800 tonnia. Maan hallitus on tiennyt asian, tiennyt jätevuoren vaaran ihmisille, muttei ole tehnyt mitään.  Tällaiset hallitukset saisivat palaa helvetissä.

Eikä tämän maan hallitus ollut eikä ole ainoa lajissaan. Etiopian pääkaupungin liepeillä tapahtui myös jätekasan romahdus. Sen tuntumassa asuvat tietysti köyhistä köyhimmät ihmiset hatarissa majoissaan ja hökkeleissään. Pahaa pelkään, että näitä surullisia uutisia saamme lukea lisää. Joutuvatko näiden maiden hallitukset vastuuseen teoistaan? Epäilen, etteivät.

Turkissa kaikki on kohta toisin. Voi Orhan Pamuk mitä mahdatkaan ajatella ja tuntea tällä hetkellä, kun valta ja oikeus tuomita keskitetään yhdelle ihmiselle? Tämänkin maan presidentti tekee tietysti kaiken ajatellen vain maansa ja kansalaistensa parasta? Eipä taida ajatella muuta kuin omia suuruudenhulluja kuvitelmiaan tulla uuden ajan suurimmaksi sulttaaniksi. Turkki etääntyy nyt pitkän askeleen Euroopasta ja etääntyy vielä enemmän, jos siellä otetaan käytäntöön kuolemantuomio.  

Presidentti, joka pelkää valtansa säilymistä, ja toimii siltä pohjalta, ei takuulla tuo turvaa kenellekään.  Ajattelevatkohan turkkilaiset ihmiset niin kuin Aleksis Kivi on sanonut: mille ei mitään voi, se silleen olkoon (tai jotain sinnepäin). Ehkeivät ajattele näin, mutta tietysti, tekoihin on pitkä matka.

Mutta niin kuin sanottu, asioilla on suuruuseronsa: varhainen pääsiäismaanantain aamu, uimastadionin takainen kävelytie tyhjä, linnut laulavat, koira kulkee vierelläni vapaana hihnasta. Tulee lenkkeilijä, mies, joka juoksee ohi ja huutaa: koira kiinni. Ällistyn niin etten osaa toivottaa edes hyvää pääsiäistä..  Matkan päästä tulee vielä uusi huuto: koira kiinni.  Laki on hänen puolellaan, mutta silti: ehkä hänestä oli mukavaa tuntea olevansa oikeassa ja saada se myös sanoa.

Joskus golfkentälläkin voi yllättyä.  Pulan hienolla

golfkentällä Mallorcalla on säilytetty

vanha kappeli.

”Merkityksellisyyden voima”

 Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi kirjoittaa tänään jännittävästi merkityksellisyyden myönteisestä voimasta. Se oli hyvää ajattelua. Sana jäi soimaan päähäni varmaan siksi, että olen kysynyt itseltäni hyvin arkipäiväisesti, mikä on minulle niin merkityksellistä, että haluan antaa sille aikani ja energiani. Vuosia sitten ystäväni sanoi aina kun kehuskelin hyvällä kunnollani, että joo, onhan se hienoa että kuntoilet, mutta mihin sinä sitä kuntoasi käytät. Ja vielä: sinusta sitten varmaan sanotaan että kuolit hyväkuntoisena. Ystävällistä? Tarkoitus ainakin oli hyvä. Saipa omatuntoni hereille.

Kahden viikon kuluttua on kuntavaalien äänestyssunnuntai. Vaikka ihmisillä luulisi olevan tosi monia syitä äänestää, on edelleen heitä, jotka eivät edes ajattele sitä tekevänsä. Heille äänestämisen merkityksellisyys ei ole auennut. He eivät käytä demokratian heille suomia oikeuksia.

Itse äänestän, koska uskon voivani vaikuttaa. Äänestän, koska luotan edelleen ihmiseen, myös poliitikkoon. Äänestän, koska luotan demokratiaan ja äänestän, vaikka tiedän, että kompromissit ovat välttämättömiä. 

Eilen Itäkeskuksen Tallinnan aukiolla olivat vieri vieressä telttojensa ja vaalimateriaalin kanssa ainakin kristilliset ja demarit, vihreät ja keskustalaiset.  Oli aikamoinen hulina. Metrosta ja kaupoista tulevat ihmiset kohtasivat monenkirjavan joukon vaaliesitteiden tarjoajia. Paikalla oli ehdokkaita ja heidän tukijoitaan. Sama toistuu kaikilla kaupunkimme keskeisillä paikoilla seuraavat kaksi viikkoa. Demokratian äänitorvet ovat liikkeellä. Suosittelen suopeaa suhtautumista.

Ehdokas on usein liikkeellä tukiryhmänsä kanssa, mutta on myös paljon ehdokkaita, jotka ovat vaaleissa ehdolla ensikertaa. Heidän on osattava ”myydä”  itseään yksin ilman tukiryhmän apua. Ja se ei aina ole kovin helppoa.

Helsingissä ehdolla oleva osaava Pilvi Torsti kirjoitti viime eduskuntavaalien jälkeen kirjan, jossa hän pohti vaaleja niin ehdokkaan kuin häntä aktiivisesti tukevien ihmisten kannalta. 

Hän kirjoitti:

vaalit ovat ehdokkaalle ja tukijoukoille jännittävä, innostava ja koukuttavakin prosessi, jota ei osaa ennalta eikä ulkopuolelta kuvitella.

Se on totta. Olin eduskuntavaaleissa Nasima Razmyarin nuorekkaassa ja vetävässä kampanjassa. Vaikka välillä oli kylmä ja väsytti ja lonkkakin kipuili, silti oli päästävä kokemaan miten ihmiset asema-aukiolla tai Narinkkatorilla suhtautuvat, mistä puhuvat. Huomasin, etten ollut mukana pelkästä velvollisuudesta, vaan oikeasti halusin olla osa tätä ”taistelua”.

 Pilvi kirjoittaa kirjassaan:

En ollut lainkaan ymmärtänyt tukiryhmäläisyyden merkitystä poliittisen aktiivisuuden muotona ennen kuin ryhdyin itse ehdokkaaaksi.

Se oli alussa hämmentävää: vieraat ihmiset olivat valmiita laittamaan kuvani rintaansa ja suosittelemaan kaduilla ventovieraille ihmisille minun äänestämistäni.

Samaa asiaa pohti silloin ja vielä eilen myös Nasima. Hänestä tuntuu aina vaan hämmentävältä se, miten ihmiset tulevat kampanjoimaan hänen valintansa puolesta ilman mitään korvausta, tulevat viikonloppuisin ja iltaisin jakamaan esitteitä ja antamaan omaa aikaansa.

Mutta sen voi myös ajatella niin päin kuten Pilvikin sanoo, se voi olla monelle meistä äänestämisen rinnalla ainoa poliittisen aktiivisuuden muoto.  Voimme tehdä konkreettisesti jotain järkevää.

Pilvi kirjoitti: 

Tällaisen kampanjan jälkeen ihminen ei ole enää entisensä. Näkee eri näkökulmasta yhteiskunnan yleensä, itsensä, oman roolinsa maailmassa.

Ehkä tässä on vastaus siihen, miksi minäkin olen heittäytynyt tähän mukaan. Se on erilaista, se on vähän jännittävääkin ja usein myös hauskaa. Sitä tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Ja myös sitä ihminen tarvitsee.