Kirpputorilauantaina meidänkin talon ihmiset kattoivat oman takapihamme kaikenlaisella tavaralla. Sitä oli maassa ja puussa, pöydilläkin. Meistä oli hauskaa kokeilla omaa kirpputoria. Sen järjestäminen kertoo myös siitä, että talossa asuu keskenään pärjääviä ihmisiä.
Kerrostalossa asuminen tarkoittaa sitä, että naapurit on otettava huomioon. Kun talossa asuu lapsiperheitä, yksinään asuvia ja kun ihmisillä on koiria ja kissoja, on tietysti kaikki mahdollisuudet jonkinasteiseen kähinään. Toisaalta taas, eihän sopuisassa elämässä muuta tarvita kuin ystävällisyyttä ja toisen kuulemista. Ja sen ymmärtämistä, ettemme kaikki ole samanlaisia.
Tukholman lähiöissä ja vähän muuallakin Ruotsissa on viime päivinä käyty suurilla kierroksilla. En ole vain lehtitietojen varassa olevana saanut tolkkua, miksi siellä poltetaan ja räiskitään. Vaikka kaikki alkoikin maahanmuuttaneiden lähiöstä, en silti usko syynä olevan rasismin. Tiedot kertovat erilaisten rikosllisjoukkojen olevan liikkeellä, mutta surullista on tietysti se, että mukana riehuvat myös teini-ikäiset tolkkua vailla.
Tuoreessa Ydin -lehdessä on mielenkiintoinen keskustelu Nasima Razmyarin ja Petr Potchinchtchikovin kesken. Se kertoo heistä maahanmuuttajista, mutta myös meistä suomalaisista. Nasima sanoo keskustelun lopuksi, että hänen perheensä on asunut Suomessa 20 vuotta eikä heitä ole katsottu ikävästi missään. Mutta nyt he kokevat näin. Jotain on muuttumassa eikä hyvään suuntaan.
Sen sijaan jotain todella hyvää yhteiskunnastamme kertoo, että me teemme yhdessä tällaisia kirpputoripäiviä ja katujen ravintolapäiviä. Se on hyvää siksi, ettei se ole vain mun juttuni, vaan meidän. Yhteistyöhön kykenevät ihmiset eivät lähde "potkimaan päähän"eri värisiä ja muualta tulleita ihmisiä. Näin haluan uskoa. Tyhmää idealismiako?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti