Eilen saattoi olla toistaiseksi kaunein kesän illoista. Oli lämmintä, illan tullen aivan tyyntäkin, aurinkoista. Vietin iltani sisätiloissa, oopperassa, eikä harmittanut ollenkaan.
Olen oopperamusiikin suhteen varsin myöhäisherännäinen. Minkäänlaista kotikasvatusta en tähän musiikin lajiin ole saanut. Mitä enemmän olen käynyt oopperassa, sitä enemmän se kiehtoo.
Richard Wagnerin syntymästä on 200 vuotta. Oopperamme juhlisti Wagneria esittämällä viisi tuntia kestävän Tristanin ja Isolden tarinan. Etukäteen ajattelin, että saatanpa pitkästyä. Tässä tarinassa ei nimittäin ole suuria joukkokohtauksia, on vain kahden ihmisen rakastuminen ja tietysti kuolema. Oopperat kun eivät taida koskaan päättyä "he saivat toisensa" loppukohtaukseen. Paitsi kuolemassa.
En pitkästymyt, en ollenkaan. Ei minulla ole sanoja kertoa miten huikean hienoa musiikkia sain kuulla, miten herkästi ja kauniisti sopraano Marion Ammanin ääni soi. Olisin voinut jatkaa kuuntelemista loputtomiin. Hetkittäin suljin silmäni ja annoin vain uskomattoman kauniiisti soljuvan musiikin vaikuttaa ja vyöryä.
Nyt olen ainakin oman osani antanut Richard Wagnerin syntymän juhlintaan. Teema lähetti viime viikolla Nibelungin sormuksen, taisi tulla jotain kuusitoista tuntia. Ihan tarkkaan ottaen tarkoitukseni oli vain kuunnella, ei katsoa. Toisin kävi. Tarina oli niin kiehtova ja jännittävä, että se vei minut mennessään. Katsottava oli - ja kuunneltava.
On se ihanaa, kun on vielä vaikutteille altis.
Kun kävelin oopperasta kotiin, niin koko noin parinkymmenen minuuttia kestäneen matkan ajan sain herkutella aina vaan hienosta musiikista. Useat satakielet lauloivat ja kuulaassa, hiljaisessa yössä laulu kaikui kauaksi.
Olipa täydellinen kesäilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti