Leffa sai minut miettimään ylipäätään puheita ja puhujia. Vaikka ei olisi puhevikainen, ei änkyttäisi eikä olisi mitään muutakaan näkyvää tai kuuluvaa vikaa, puhuminen voi monelle tuottaa suuria vaikeuksia. Puhetyöläiset kuten poliitikot ovat asia erikseen. Mutta meille tavallisille ihmisille puheen pitäminen ei aina ole itsestään selvää. Ei, vaikka olisimme kuinka suulaita tyyppejä.
Niistä ajoista, jolloin agitatsioonilla valloitettiin äänestäjät, on edetty kauas. Hyviä puhujia, jotka tempaisevat mukaansa, tapaa aniharvoin. Kekkosen ajan eläneenä en voi unohtaa hänen tapaansa puhua. Kekkosen puheessa tauot olivat oikeissa kohdissa, samoin alleviivaukset ja lihavoinnit. Painotukset. Kaikki ne kuuluivat hänen puheessaan. Kun pilkut ja pisteet ovat oikeissa kohdissa, on puhujaa helppo kuunnella.
Hyvän puheen ja puhujan määritelmiä on varmaan vaikka kuinka. Tärkeää on tietysti se, että hallitsee asian josta aikoo puhua. Silloin ei tule suusta mitään liirum laarumia eikä puhuminen ole edes vaikeaa. Mutta aina asia ei riitä. Jos haluaa sanoman menevän perille, on puhujan osattava ottaa yleisönsä. Siinäpä se jokin sitten onkin. Toiset sen osaavat ilman turhia koukeroita. Taika on siinä, mitä uskaltaa antaa itsestään. Esiintyykö vai onko oikeasti läsnä.
Joku vuosikymmen sitten Hannu Taanilalla oli edessään usean sadan naisen ryhmä. Hannu aloitti kutakuinkin näin: v-u naiset, opiskelkaa, opiskelkaa valtaan! Ja piti tunnin ajan takuulla näpeissään salillisen naisia. Kun toinen vanha herra Ilkka Taipale puhuu rauhanasiaa, sitä luulee että sota syttyy juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti