Talomme edustalla Viipurinkadun ja Porvoonkadun välissä on kaunis, hyvin pieni puistikko, jonka kaupunki pari vuotta sitten uudisti kukkaistutuksin ja niittasi kallioon pari tuolia. Nyt puistoon on laitettu pari taulua, jossa pyydettään etteivät koirat tekisi istutuksiin ulosteitaan. Hyvä ja oikea pyyntö. Ajattelemattomia koiranomistajia riittää.
Vaan eivät ole koiranomistajat ainoita, jotka eivät välitä. Kun kesä ja lämpimät säät tulevat, äijänretaleille maistuu kalja. Ja me puiston tuntumassa asuvat saamme "ihailla" kusien lorottelua ja kaatuilua kukkaistutuksien keskelle.
Siis Helsingin kaupunki ja Pekka Sauri, voisiko kuusikulman puistoon saada kieltotaulun kaksijalkaisille.
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
keskiviikko 14. toukokuuta 2014
Sovittelua ja "paikallista oikeutta"
Tiedetoimittaja Jani Kaaro pohtii päivän Hesarin kolumnissaan oikeusasioita sellaisesta näkökulmasta, jota harvemmin olen tullut ajatelleeksi. Hän pyytää meitä kuvittelemaan pohjoisafrikkalaisen kylän, jossa mies on murhannut toisen. Kyläoikeudessa ovat vastakkain murhaajan sukulaiset ja uhrin sukulaiset. Ei tuomareita eikä oikeusoppineita. Lähtökohta on se, että murhaajan on sovitettava tekonsa. Kaaro kirjoittaa, että meillä syyllinen vastaa rikkomuksestaan valtiolle eikä hän joudu kohtaamaan omaisten tuskaa, surua ja vihaa. Hyvin mielenkiintoinen kirjoitus kaiken kaikkiaan. Kuten Kaaron kirjoitukset yleensäkin.
Se sai minut miettimään asiaa vähän toiselta tasolta. Miten suuri vaikutus rikoksentekijään (ajattelen nyt murhaa pienempiä rikoksia) olisi siinä, että syyllinen joutuisi aina kohtaamaan ihmisen, jota kohtaan on tehnyt väärin. Nuorten rikollisten - maistuupa pahalta suussa käyttää tällaista ilmaisua - kohdalla meillä on mahdollisuus sovitteluun. En tunne asiaa enkä tiedä, kuinka paljon sitä käytetään ja kuinka hyviä ovat tulokset olleet, mutta se käsittääkseni lähtee juuri tästä molempien osapuolten kohtaamisesta. Siinä ei sentään koko kyläyhteisö ole paikalla eikä edes suku.
Sovittelun tarkoituksena on kuitenkin saada sopimus korvauksista. Siinä nuori pahantekijä (ylivoimaisen vaikeaa käyttää sana rikollinen) kohtaa ihmisen tai ihmiset, joille hän on tehnyt väärin. Olettaisin sen olevan niin kovan tilanteen syylliselle, että sen vaikutus olisi paljon kovempi kuin pelkästään oikeudessa annettu tuomio.
Tuonpa ajatuksen vielä pienemmälle tasolle, sellaiselle jota meillä ei vielä luokitella rikokseksi eli roskaamisen. Eniten on roskia tietysti nuorten puistotapahtumien jäljiltä, mutta erityisen paljon on roskaa koulujen tuntumassa. Alepan ja koulun välinen katuosuus on roskakatu. Muuttuisiko jotain, jos nuorten olisi siivottava jälkensä, kohdattava roskansa? Ei siihen poliisia tarvita, yhteiskuntaopin tunti riittää. Jos sellaisia tunteja vielä on.
Kun lapsi tekee väärin, viisaat vanhemmat "pakottavat" lapsen pyytämään anteeksi. Tästä alkaa ymmärryksen kasvu omien tekojen seurauksista. Joskus anteeksi pyytäminen ei ole helppoa. Ei lapselle, ei edes meille aikuisille.
Se sai minut miettimään asiaa vähän toiselta tasolta. Miten suuri vaikutus rikoksentekijään (ajattelen nyt murhaa pienempiä rikoksia) olisi siinä, että syyllinen joutuisi aina kohtaamaan ihmisen, jota kohtaan on tehnyt väärin. Nuorten rikollisten - maistuupa pahalta suussa käyttää tällaista ilmaisua - kohdalla meillä on mahdollisuus sovitteluun. En tunne asiaa enkä tiedä, kuinka paljon sitä käytetään ja kuinka hyviä ovat tulokset olleet, mutta se käsittääkseni lähtee juuri tästä molempien osapuolten kohtaamisesta. Siinä ei sentään koko kyläyhteisö ole paikalla eikä edes suku.
Sovittelun tarkoituksena on kuitenkin saada sopimus korvauksista. Siinä nuori pahantekijä (ylivoimaisen vaikeaa käyttää sana rikollinen) kohtaa ihmisen tai ihmiset, joille hän on tehnyt väärin. Olettaisin sen olevan niin kovan tilanteen syylliselle, että sen vaikutus olisi paljon kovempi kuin pelkästään oikeudessa annettu tuomio.
Tuonpa ajatuksen vielä pienemmälle tasolle, sellaiselle jota meillä ei vielä luokitella rikokseksi eli roskaamisen. Eniten on roskia tietysti nuorten puistotapahtumien jäljiltä, mutta erityisen paljon on roskaa koulujen tuntumassa. Alepan ja koulun välinen katuosuus on roskakatu. Muuttuisiko jotain, jos nuorten olisi siivottava jälkensä, kohdattava roskansa? Ei siihen poliisia tarvita, yhteiskuntaopin tunti riittää. Jos sellaisia tunteja vielä on.
Kun lapsi tekee väärin, viisaat vanhemmat "pakottavat" lapsen pyytämään anteeksi. Tästä alkaa ymmärryksen kasvu omien tekojen seurauksista. Joskus anteeksi pyytäminen ei ole helppoa. Ei lapselle, ei edes meille aikuisille.
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Äitienpäivänä Minna Canthista
Lukupiirini keskusteli Minna Canthin elämästä. Keskustelun pohjana oli Minna Maijalan kirjoittama uusi elämänkerta. Äitienpäivän läheisyys taisi vaikuttaa siihen, että jäin pohtimaan kirjailijaa ja aikansa sosiaalisen omantunnon herättäjää Minna Canthia äitinä. Tosin kovin paljon kirjassa ei juuri siihen ole aineksia.
Minna oli vain 35 vuotta, kun hänen miehensä kuoli. Silloin elettiin keskikesää vuonna 1879. Puoli vuotta myöhemmin syntyi heidän seitsemäs lapsensa, Lyyli, joka ei siis koskaan nähnyt isäänsä. Vanhin lapsista oli Anni 13 vuotta. Kun mies kuoli, elämältä putosi taloudellinen pohja pois.
Minna ei jäänyt kipuilemaan, vaan teki sen mitä oli tehtävä. Perhe jätti rakkaan kotitalonsa Jyväskylään, muutti Kuopioon, jossa olivat Minnan äiti ja veli. Ja lankakauppa. Olisi luullut, että yksistään arkipäivästä selviäminen olisi vienyt kaiken Minnan ajasta ja energiasta, mutta mitä vielä. Hän ei tyytynyt kauppiaan työn kautta hankkimaan rahaa perheelleen, vaan hän herkästi innostuvana ihmisenä eli täysillä sen ajan suomalaistuvassa yhteiskunnassa. Sen paremmin hänen lapsensa kuin arkipäivän rutiinit eivät pystyneet vaientamaan hänen luovuuttaan eivätkä sumentaneet hänen aistejaan nähdä, millaisissa oloissa köyhät elivät ja millaisia olivat avioliitot pahimmillaan.
Minna Canth toi teoksissaan esille naisten ja äitien, perheitten näkökulmaa. Eivätkä ne ajat ole mitään muinaishistoriaa. Avioliiton ulkopuolella synnyttäviä äitejä ei enää laiteta kirkon jalkapuuhun eikä heitä muutoinkaan häväistä. Mutta edelleen perheissä on väkivaltaa, sovun ja perherauhan säilymiseksi nainen on se joka useimmiten nöyrtyy.
Vaikka Suomi onkin tällä hetkellä rankattu maailman parhaaksi maaksi äideille, olisi minnacantheilla vielä tehtävää. Naisen euro on 83 senttiä ja eläkeläisnaisen euro vain 78 senttiä. Jossain on sen sanottu olevan vain 62 senttiä.
Minna oli vain 35 vuotta, kun hänen miehensä kuoli. Silloin elettiin keskikesää vuonna 1879. Puoli vuotta myöhemmin syntyi heidän seitsemäs lapsensa, Lyyli, joka ei siis koskaan nähnyt isäänsä. Vanhin lapsista oli Anni 13 vuotta. Kun mies kuoli, elämältä putosi taloudellinen pohja pois.
Minna ei jäänyt kipuilemaan, vaan teki sen mitä oli tehtävä. Perhe jätti rakkaan kotitalonsa Jyväskylään, muutti Kuopioon, jossa olivat Minnan äiti ja veli. Ja lankakauppa. Olisi luullut, että yksistään arkipäivästä selviäminen olisi vienyt kaiken Minnan ajasta ja energiasta, mutta mitä vielä. Hän ei tyytynyt kauppiaan työn kautta hankkimaan rahaa perheelleen, vaan hän herkästi innostuvana ihmisenä eli täysillä sen ajan suomalaistuvassa yhteiskunnassa. Sen paremmin hänen lapsensa kuin arkipäivän rutiinit eivät pystyneet vaientamaan hänen luovuuttaan eivätkä sumentaneet hänen aistejaan nähdä, millaisissa oloissa köyhät elivät ja millaisia olivat avioliitot pahimmillaan.
Minna Canth toi teoksissaan esille naisten ja äitien, perheitten näkökulmaa. Eivätkä ne ajat ole mitään muinaishistoriaa. Avioliiton ulkopuolella synnyttäviä äitejä ei enää laiteta kirkon jalkapuuhun eikä heitä muutoinkaan häväistä. Mutta edelleen perheissä on väkivaltaa, sovun ja perherauhan säilymiseksi nainen on se joka useimmiten nöyrtyy.
Vaikka Suomi onkin tällä hetkellä rankattu maailman parhaaksi maaksi äideille, olisi minnacantheilla vielä tehtävää. Naisen euro on 83 senttiä ja eläkeläisnaisen euro vain 78 senttiä. Jossain on sen sanottu olevan vain 62 senttiä.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Raivokasta nykytanssia, suloisia pikkutyttöjä
Niin monessa liikuntanäytöksessä, tanssiesityksessä ja voimistelukilpailuissa kuin olenkin ollut, aina on yhtä hauskaa nähdä esiintyjistä pursuava ilo. Tietysti se näkyy erityisesti silloin, kun kyse ei ole kilpailutilanteesta, kun ei tarvitse miettiä tuomareita eikä pisteitä, vaan voi vain antautua musiikin vietäväksi.
Tamara Rasmussenin tanssikoulun kevätnäytöksessä oli iloa ja vauhdikasta menoa. Jokainen tunneilla ollut tyttö ja nainen pääsi esiintymään täydelle katsomolle. En ollut katsomassa esitystä siksi, että olisin kauhean innostunut showtanssista, afrosta, hiphopista tai nykytanssin koukeroista. Minut sai paikalle pieni seitsenvuotias Venla, yksi esiintyjistä. Nelisen vuotta viikottaista harjoittelua takana. Ja näkyihän se, käsi nousee jo kauniisti kaarelle ja jalat ovat oikeaoppisesti aukikierrossa. Klassisen baletin perusasioita.
Venlaa pienemmät tytöt eivät vielä malttaneet keskittyä, mutta sehän ei olekaan tärkeintä. Pikkuiset muskarit saavat aina hersyvimmät naurut ja taputukset. Tärkeintä on uskaltaa olla lavalla yhdessä muiden kanssa eikä sen todellakaan ole väliä, muistaako kaikkia liikkeitä vai tekeekö niitä vähän jälkijunassa. Ryhmässä on kuitenkin turvallista olla ja jotta siinä voi olla, on sentään opittu piirit, rivit ja jonot.
Oli mielenkiintoista nähdä millaista tanssiin pohjaavaa liikuntaa nykyään harrastetaan, mitä tunneilla harjoitellaan. Onhan se tänään todella toista kuin silloin ennen, mutta on siinä samaakin: rytmi, eläytyminen, keskivartalosta lähtevä liike. Raivokkaassa nykytanssissa pauhaavan musiikin keskellä ei paljon tehdä pieniä nyansseja tai mennään sillä vauhdilla etteivät ne tavoita katsojaa. Takuuvarmasti pulssi nousee.
Eliitti -ryhmän aamuvalssi kertoi, miten vanhempikin ihminen osaa liikkua kauniisti, kun takana on vuosien säännöllinen harjoittelu. Tämän tanssin aikana tuli ikävä Elli Särkkää, koreografia ja naisvoimistelun ohjaajaa, jolla oli taito minimaalisen pienellä liikkeellä kertoa niin paljon.
Illan loppupuolella esiintyneen pienen tytön intensiivinen ja herkkä soolotanssi oli koskettava. Sen jäljittelemisessä olisi vanhemmallakin tanssijalla ollut tehtävää. Vaikka ei ymmärtäisi tanssista yhtään mitään, tällainen esitys läpäisee aina.
Tamara Rasmussenin tanssikoulun kevätnäytöksessä oli iloa ja vauhdikasta menoa. Jokainen tunneilla ollut tyttö ja nainen pääsi esiintymään täydelle katsomolle. En ollut katsomassa esitystä siksi, että olisin kauhean innostunut showtanssista, afrosta, hiphopista tai nykytanssin koukeroista. Minut sai paikalle pieni seitsenvuotias Venla, yksi esiintyjistä. Nelisen vuotta viikottaista harjoittelua takana. Ja näkyihän se, käsi nousee jo kauniisti kaarelle ja jalat ovat oikeaoppisesti aukikierrossa. Klassisen baletin perusasioita.
Venlaa pienemmät tytöt eivät vielä malttaneet keskittyä, mutta sehän ei olekaan tärkeintä. Pikkuiset muskarit saavat aina hersyvimmät naurut ja taputukset. Tärkeintä on uskaltaa olla lavalla yhdessä muiden kanssa eikä sen todellakaan ole väliä, muistaako kaikkia liikkeitä vai tekeekö niitä vähän jälkijunassa. Ryhmässä on kuitenkin turvallista olla ja jotta siinä voi olla, on sentään opittu piirit, rivit ja jonot.
Oli mielenkiintoista nähdä millaista tanssiin pohjaavaa liikuntaa nykyään harrastetaan, mitä tunneilla harjoitellaan. Onhan se tänään todella toista kuin silloin ennen, mutta on siinä samaakin: rytmi, eläytyminen, keskivartalosta lähtevä liike. Raivokkaassa nykytanssissa pauhaavan musiikin keskellä ei paljon tehdä pieniä nyansseja tai mennään sillä vauhdilla etteivät ne tavoita katsojaa. Takuuvarmasti pulssi nousee.
Eliitti -ryhmän aamuvalssi kertoi, miten vanhempikin ihminen osaa liikkua kauniisti, kun takana on vuosien säännöllinen harjoittelu. Tämän tanssin aikana tuli ikävä Elli Särkkää, koreografia ja naisvoimistelun ohjaajaa, jolla oli taito minimaalisen pienellä liikkeellä kertoa niin paljon.
Illan loppupuolella esiintyneen pienen tytön intensiivinen ja herkkä soolotanssi oli koskettava. Sen jäljittelemisessä olisi vanhemmallakin tanssijalla ollut tehtävää. Vaikka ei ymmärtäisi tanssista yhtään mitään, tällainen esitys läpäisee aina.
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Nasima Razmyar valloitti
Hakaniemen tori vappupäivänä. Nasima Razmyar tulee puhujapönttöön. Katsoo yleisöä ja sanoo: WOW! Kohtuullisen harvinainen tapa aloittaa puhe. Selitys tulee heti perään: yksi Nasiman unelmista on toteutumassa juuri nyt, saada olla puhumassa perinteikkäällä Hakaniemen torilla. Ja nimenomaan vappuna. Minustakin se on kunnia-asia, josta sietää olla ylpeä.
Puheen päätyttyä juontaja kysyy Nasimalta jotain - en enää muista mitä, mutta muistan vastauksen. Nasima sanoo olevansa onnellinen nähdessään isänsä ja äitinsä katsomossa ja heidän ylpeytensä hänestä, tyttärestään. Tapa miten hän sen sanoo, säteilee varmaan torin toiselle laidalle saakka. Herkistyn itsekin.
Saako vappupuheessa olla näin paljon tunteita, ylpeyttä ja iloa siitä, että matka Afganistanin Kabulista on tuonut hänet vappupuhujaksi Hakaniemeen? Saa ja pitää. Voi kun me suomalaisetkin joskus osaisimme välittää omat tunteemme - joita meillä takuuvarmasti on - yhtä vilpittömällä ja suoralla tavalla. Häpeilemättä niitä.
Nasima sanoo saaneensa Suomelta niin paljon, ja nyt hän haluaa antaa jotain takaisin. Siksi hän on ehdolla Euroopan parlamenttiin. Päätin liittyä siihen suureen ryhmään, jonka tavoitteena on saada Nasima Brysseliin. Tässä naisessa on ainesta vaikka mihin. Tutustu vaikka itse: nasima.fi.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
Auli Leskinen: Petojen aika. Kirja Chilestä.
11. syyskuuta 1973 paistattelin päivää Pohjois-Italiassa, pienessä Alassion lomakaupungissa. Pysähtynyt tunnelma rikkoutui täysin, kun lehtien otsikot kirkuivat: Chilen presidentti Allende on kuollut, tehnyt itsemurhan. Verinen sotilasvallankaappaus syrjäytti vaaleilla valitun presidentin. Tästä alkoi tuhansia chileläisiä koskettanut elämä, jota on vaikea tänään uskoa todeksi.
Auli Leskinen on kirjoittanut kirjan Petojen aika, jossa hän poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti kertoo vankiloissa ja sotilasleireillä tapahtuneista julmuuksista. Sen mitä hän ei sano, sen pystyy kuvittelemaan. Vaikka Chilestä ja sotilasvallankaappauksesta on jo neljä vuosikymmentä, siitä lukeminen satuttaa edelleen. Petojen aika kertoo yhden perheen tarinan kautta kaikesta siitä, mitä chileläiset kokivat. Perhe oli, niin kuin mummo sanoi, punainen kuin keitetty hummeri. Perheen jäsenten oli mahdotonta välttää kovaa kohtaloaan.
Kirjan henkilöt ovat muuten kuviteltuja paitsi nuori Michel Nashin. Hän eli silloin, oli armeijassa ja kun ei suostunut ampumaan ihmisiä, tavallisia chileläisiä, hänet tapettiin. Sitä ennen hänet kidutettiin melkein hengiltä. Armeijassa ei niin vain kieltäydytä tappamasta.
Pinochetin sotilashallinto, diktatuuri, tiesi tuhansien chileläisten maasta muuttoa, kuolemaa, kidutusta, terroria. Myös Suomi otti vastaan chileläisiä takaa-ajettuja. Pakolaisten asioiden järjestänä toimi Santiagossa Suomen asiainhoitaja Tapani Brotherus, joka rohkeilla toimilla pelasti useita ihmisiä. Lieneekö hän kirjassa mainittu Pekka.
Jacke Söderman kertoo tuoreessa kirjassaan myös Chilestä. Hän toimi kansainvälisen Chile -toimikunan puheenjohtajana vuosina 1974-88. Söderman sanoo,että "Allende koettiin hyväntahtoiseksi idealistiksi. Hänen ensimmäisiä uudistuksiaan oli jakaa maitoa lapsille. Kysymys oli idealistisesta, lähes sosialidemokraattisesta presidentistä."
1970 -luvulla Suomessa elettiin voimakasta yhteiskunnallisten uudistuksien aikaa, joten ainakin vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten oli helppo samaistua Allenden Chileen. Solidaarisuusliike sai runsaasti uusia jäseniä, paljon nuoria ihmisiä, joiden polittiseen heräämisen Chilen tapahtumat vaikuttivat suuresti.
Leskisen kirja kertoo millaisen pelon vallassa ihmiset elivät. Kirjaa oli hetkittäin hyvin vaikea lukea. Oli pakko lopettaa lukeminen, kun silmät täyttyivät kyynelistä. Itketti ja suututti, millainen peto ihminen voikaan olla toiselle ihmiselle. Viimeksi olen tuntenut itseni yhtä pahoinvoivaksi lukiessani Mario Vargas Llosan kirjaa Vuohen juhla, joka kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista.
Miksi tällaisia pahoja kirjoja on pakko lukea? Siksi, että muistaisimme ja tietäisimme. Siksi, että näin voi tapahtua muuallakin.
Auli Leskinen on kirjoittanut kirjan Petojen aika, jossa hän poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti kertoo vankiloissa ja sotilasleireillä tapahtuneista julmuuksista. Sen mitä hän ei sano, sen pystyy kuvittelemaan. Vaikka Chilestä ja sotilasvallankaappauksesta on jo neljä vuosikymmentä, siitä lukeminen satuttaa edelleen. Petojen aika kertoo yhden perheen tarinan kautta kaikesta siitä, mitä chileläiset kokivat. Perhe oli, niin kuin mummo sanoi, punainen kuin keitetty hummeri. Perheen jäsenten oli mahdotonta välttää kovaa kohtaloaan.
Kirjan henkilöt ovat muuten kuviteltuja paitsi nuori Michel Nashin. Hän eli silloin, oli armeijassa ja kun ei suostunut ampumaan ihmisiä, tavallisia chileläisiä, hänet tapettiin. Sitä ennen hänet kidutettiin melkein hengiltä. Armeijassa ei niin vain kieltäydytä tappamasta.
Pinochetin sotilashallinto, diktatuuri, tiesi tuhansien chileläisten maasta muuttoa, kuolemaa, kidutusta, terroria. Myös Suomi otti vastaan chileläisiä takaa-ajettuja. Pakolaisten asioiden järjestänä toimi Santiagossa Suomen asiainhoitaja Tapani Brotherus, joka rohkeilla toimilla pelasti useita ihmisiä. Lieneekö hän kirjassa mainittu Pekka.
Jacke Söderman kertoo tuoreessa kirjassaan myös Chilestä. Hän toimi kansainvälisen Chile -toimikunan puheenjohtajana vuosina 1974-88. Söderman sanoo,että "Allende koettiin hyväntahtoiseksi idealistiksi. Hänen ensimmäisiä uudistuksiaan oli jakaa maitoa lapsille. Kysymys oli idealistisesta, lähes sosialidemokraattisesta presidentistä."
1970 -luvulla Suomessa elettiin voimakasta yhteiskunnallisten uudistuksien aikaa, joten ainakin vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten oli helppo samaistua Allenden Chileen. Solidaarisuusliike sai runsaasti uusia jäseniä, paljon nuoria ihmisiä, joiden polittiseen heräämisen Chilen tapahtumat vaikuttivat suuresti.
Leskisen kirja kertoo millaisen pelon vallassa ihmiset elivät. Kirjaa oli hetkittäin hyvin vaikea lukea. Oli pakko lopettaa lukeminen, kun silmät täyttyivät kyynelistä. Itketti ja suututti, millainen peto ihminen voikaan olla toiselle ihmiselle. Viimeksi olen tuntenut itseni yhtä pahoinvoivaksi lukiessani Mario Vargas Llosan kirjaa Vuohen juhla, joka kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista.
Miksi tällaisia pahoja kirjoja on pakko lukea? Siksi, että muistaisimme ja tietäisimme. Siksi, että näin voi tapahtua muuallakin.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Neilikoita aseisiin
Musiikki herätti taas muistoja. Radiossa soi "Grandola,vila morena", taustalla kuuluvat sotilaiden askeleet, mutta marssi on kevyttä, ei ollenkaan pahaenteistä. Perjantaina tuli 40 vuotta Portugalin verettömästä vallankumouksesta, jossa sotilaiden piipuissa ei ollut tappavia luoteja vaan neilikoita. Siitä nimi neilikkavallankumous.
Musiikilla oli vallankumouksessa tärkeä osa. Grandolan soittaminen radiossa oli merkkinä vallankumouksen alkamisesta. Kun musiikki vähän jälkeen puolenyön alkoi Portugalin yleisradiossa soida, käynnistyi strategisten kohteiden valtaaminen ja kun aamu tuli, oli vanha valta kaatunut. Diktatuuri vaihtui hetkessä demokratiaan. Eikä ketään tapettu.
Ukrainassa ja varsinkin sen itäisessä osassa on ihmisillä tällä hetkellä pelko sydämessä. Kukaan ei halua sotaa, mutta aloittaako sen sittenkin joku? Jähmettyneet sydämet hehkuvat Elvi Sinervon laulussa Natalia. Toivoa herättävä laulu soi kauniisti: ..."Natalia, oi kuuletko,soi yössä rakentajain laulut jo, he palaavat ja silloin vakaa on taas Ukraina". Tätä laulua ei Ukrainassa lauleta, mutta me voimme laulaa ja toivoa, että sielläkin pyssyihin laitettaisiin neilikoita.
Musiikilla oli vallankumouksessa tärkeä osa. Grandolan soittaminen radiossa oli merkkinä vallankumouksen alkamisesta. Kun musiikki vähän jälkeen puolenyön alkoi Portugalin yleisradiossa soida, käynnistyi strategisten kohteiden valtaaminen ja kun aamu tuli, oli vanha valta kaatunut. Diktatuuri vaihtui hetkessä demokratiaan. Eikä ketään tapettu.
Ukrainassa ja varsinkin sen itäisessä osassa on ihmisillä tällä hetkellä pelko sydämessä. Kukaan ei halua sotaa, mutta aloittaako sen sittenkin joku? Jähmettyneet sydämet hehkuvat Elvi Sinervon laulussa Natalia. Toivoa herättävä laulu soi kauniisti: ..."Natalia, oi kuuletko,soi yössä rakentajain laulut jo, he palaavat ja silloin vakaa on taas Ukraina". Tätä laulua ei Ukrainassa lauleta, mutta me voimme laulaa ja toivoa, että sielläkin pyssyihin laitettaisiin neilikoita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)