Tamara Rasmussenin tanssikoulun kevätnäytöksessä oli iloa ja vauhdikasta menoa. Jokainen tunneilla ollut tyttö ja nainen pääsi esiintymään täydelle katsomolle. En ollut katsomassa esitystä siksi, että olisin kauhean innostunut showtanssista, afrosta, hiphopista tai nykytanssin koukeroista. Minut sai paikalle pieni seitsenvuotias Venla, yksi esiintyjistä. Nelisen vuotta viikottaista harjoittelua takana. Ja näkyihän se, käsi nousee jo kauniisti kaarelle ja jalat ovat oikeaoppisesti aukikierrossa. Klassisen baletin perusasioita.
Venlaa pienemmät tytöt eivät vielä malttaneet keskittyä, mutta sehän ei olekaan tärkeintä. Pikkuiset muskarit saavat aina hersyvimmät naurut ja taputukset. Tärkeintä on uskaltaa olla lavalla yhdessä muiden kanssa eikä sen todellakaan ole väliä, muistaako kaikkia liikkeitä vai tekeekö niitä vähän jälkijunassa. Ryhmässä on kuitenkin turvallista olla ja jotta siinä voi olla, on sentään opittu piirit, rivit ja jonot.
Oli mielenkiintoista nähdä millaista tanssiin pohjaavaa liikuntaa nykyään harrastetaan, mitä tunneilla harjoitellaan. Onhan se tänään todella toista kuin silloin ennen, mutta on siinä samaakin: rytmi, eläytyminen, keskivartalosta lähtevä liike. Raivokkaassa nykytanssissa pauhaavan musiikin keskellä ei paljon tehdä pieniä nyansseja tai mennään sillä vauhdilla etteivät ne tavoita katsojaa. Takuuvarmasti pulssi nousee.
Eliitti -ryhmän aamuvalssi kertoi, miten vanhempikin ihminen osaa liikkua kauniisti, kun takana on vuosien säännöllinen harjoittelu. Tämän tanssin aikana tuli ikävä Elli Särkkää, koreografia ja naisvoimistelun ohjaajaa, jolla oli taito minimaalisen pienellä liikkeellä kertoa niin paljon.
Illan loppupuolella esiintyneen pienen tytön intensiivinen ja herkkä soolotanssi oli koskettava. Sen jäljittelemisessä olisi vanhemmallakin tanssijalla ollut tehtävää. Vaikka ei ymmärtäisi tanssista yhtään mitään, tällainen esitys läpäisee aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti