11. syyskuuta 1973 paistattelin päivää Pohjois-Italiassa, pienessä Alassion lomakaupungissa. Pysähtynyt tunnelma rikkoutui täysin, kun lehtien otsikot kirkuivat: Chilen presidentti Allende on kuollut, tehnyt itsemurhan. Verinen sotilasvallankaappaus syrjäytti vaaleilla valitun presidentin. Tästä alkoi tuhansia chileläisiä koskettanut elämä, jota on vaikea tänään todeksi uskoa.
Auli Leskinen on kirjoittanut kirjan Petojen aika, jossa hän poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti kertoo vankiloissa ja sotilasleireillä tapahtuneista julmuuksista. Sen mitä hän ei sano, sen pystyy kuvittelemaan. Vaikka Chilestä ja sotilasvallankaappauksesta on jo neljä vuosikymmentä, siitä lukeminen satuttaa edelleen. Petojen aika kertoo yhden perheen tarinan kautta kaikesta siitä, mitä chileläiset kokivat. Perhe oli, niin kuin mummo sanoi, punainen kuin keitetty hummeri. Perheen jäsenten oli mahdotonta välttää kovaa kohtaloaan.
Kirjan henkilöt ovat muuten kuviteltuja paitsi nuori Michel Nashin. Hän eli silloin, oli armeijassa ja kun ei suostunut ampumaan ihmisiä, tavallisia chileläisiä, hänet tapettiin. Sitä ennen hänet kidutettiin melkein hengiltä. Armeijassa ei niin vain kieltäydytä tappamasta.
Pinochetin sotilashallinto, diktatuuri, tiesi tuhansien chileläisten maasta muuttoa, kuolemaa, kidutusta, terroria. Myös Suomi otti vastaan chileläisiä takaa-ajettuja. Pakolaisten asioiden järjestänä toimi Santiagossa Suomen asiainhoitaja Tapani Brotherus, joka rohkeilla toimilla pelasti useita ihmisiä. Lieneekö hän kirjassa mainittu Pekka.
Jacke Söderman kertoo tuoreessa kirjassaan myös Chilestä. Hän toimi kansainvälisen Chile -toimikunan puheenjohtajana vuosina 1974-88. Söderman sanoo,että "Allende koettiin hyväntahtoiseksi idealistiksi. Hänen ensimmäisiä uudistuksiaan oli jakaa maitoa lapsille. Kysymys oli idealistisesta, lähes sosialidemokraattisesta presidentistä."
1970 -luvulla Suomessa elettiin voimakasta yhteiskunnallisten uudistuksien aikaa, joten ainakin vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten oli helppo samaistua Allenden Chileen. Solidaarisuusliike sai runsaasti uusia jäseniä, paljon nuoria ihmisiä, joiden polittiseen heräämisen Chilen tapahtumat vaikuttivat suuresti.
Leskisen kirja kertoo millaisen pelon vallassa ihmiset elivät. Kirjaa oli hetkittäin hyvin vaikea lukea. Oli pakko lopettaa lukeminen, kun silmät täyttyivät kyynelistä. Itketti ja suututti, millainen peto ihminen voikaan olla toiselle ihmiselle. Viimeksi olen tuntenut itseni yhtä pahoinvoivaksi lukiessani Mario Vargas Llosan kirjaa Vuohen juhla, joka kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista.
Miksi tällaisia pahoja kirjoja on pakko lukea? Siksi, että muistaisimme ja tietäisimme. Siksi, että näin voi tapahtua muuallakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti