Elämää pienen snautseritytön kanssa

Viimeiset kaksi viikkoa olen keskittynyt koiraani. Hän on saanut kaiken huomioni, myös suuren määrän helliä rapsutuksia.

Loppiaisen tienoilla koiran kyljessä vuosia ollut patti paisui, muttui kovaksi ja vihaisenpunaiseksi. Eläinlääkärin diagnoosi: tulehtunut kasvain. Tapsulle määrättiin antibioottikuuri ja vuorokaudeksi hänen ylleen puettiin hieno verkkopaita (kuvassa). Verkkopaita vaihtui sideharsovyöhön, jota vaihdoin kaksi kolme kertaa päivässä. Patti alkoi erittämään verensekaista mätää. Sitä tuli ensin yhdestä isommasta aukosta, lopulta kahdesta. Patti pieneni melkein silmissä.

Tapsu on tosi taitava sylkemään pillerin leukakarvoihinsa tai sylkemään sen lattialle. Niinpä koiralle koittikin herkkuviikko: jauhelihaa, maksalaatikkoa, nakkeja, meetvurstia. Siinä sivussa meni pillerikin. Tapsu on ollut pirteä ja energinen, vaikkei ollenkaan ymmärrä, miksei saa nuolla kipupaikkaa. Lenkiltä tullessa kotipihassa menivät jarrut päälle, koska Tapsu tiesi, että edessä on veden valuttaminen kipeän paiseen päälle.

Käpälämäen tohtori leikkasi pois sekä vuotavan patin että rinnassa olleen pienemmän patin. Diagnoosi: tulehtunut talirauhaspatti, pienempi rasvakasvain.

Tapsu joutuu pitämään kauluria melkein kaksi viikkoa, tikkejä ei saa nuolla eikä koskea. Tapsu sopeutui kauluriin heti. Muutaman kerran ovenpielet ovat kolisseet, mutta mikään  lenkkeilyn este se ei ole ollut.

Onneksi on pakkaskelit.  Kun kaulurin takia ei voi haavojen suojaksi laittaa suojaavaa sadetakkia, piti keksiä muuta. Millan neulomat pannat ovat nyt olleet tosi hyvässä käytössä (kuvassa). Ne suojaavat sopivasti.

Lapset ovat ihmetelleet kauluria ja naapurin Rokka kiersi ja kaarsi, tuijotti mietteliäänä, mikä Tapsun päässä oikein on.

Tässä pikkuinen päiväunillaan.

Mukavaa luettavaa sadepäivänä

Siilin eleganssi on ihastuttava, kiltisti ironinen kirja pariisilaisesta hienostotalon ovenvartijarouvasta. Hän ei edes halua muulta näyttää, vaikka onkin asukkaita sivistyneempi. Muriel Barberyn Siilin eleganssi on ystävällinen tarina meistä, toisiamme ylenkatsovista ja itsetunnoltamme vajavaisista ihmisistä. Näemme vain sen mitä haluamme nähdä, emme sitä mikä meillä todellisuudessa on edessämme.

Toinen tärkeä henkilö kirjassa on 12 vuotta vanha tyttö, joka ajattelee seuraavana syntymäpäivänään tekevänsä itsemurhan, koska elämässä on niin kovin vähän hyviä asioita. Hän on rikkkaasta perheestä, jossa  kissat syövät luksussapuskaa ja jättävät karvojaan kaikkialle. Eikä kukaan huomaa, etteivät kissat välitä kenestäkään.

Pienessä kirjassa on paljon hyvää pohdintaa elämästä. Tarkkasilmäinen ja viisas tyttö näkee aikuisten jatkuvan kiireen, hän näkee mummoistaan, mitä on vanheneminen.  Koska hyvin vanhan ihmisen elämä ei ole kaunista, hyvää eikä iloista, silloin ihmisen pitäisi keskitttää voimansa tähän päivään, tyttö ajattelee.  Pidä mielessäsi se, että jonain päivänä olet vanhainkodissa. Ajatus siellä olevasta ilottomasta elämästä saa sinut ylittämään itsesi joka päivä. Toivoa sopii.

Kirja on käännetty vuonna 2011 ja siitä on tehty elokuvakin. Vahinko, että on jäänyt näkemättä.

Helsinkiläisten terveydenhoidosta

En kadehdi heitä, joiden on näinä aikoina tehtävä päätöksiä niin kunnan hallinnossa kuin valtionkin. Monien asioiden kuten esimerkiksi Sote -uudistuksen, on kestettävä pitkälle. Olin kuuntelemassa Maija Anttilaa. Hän on viidennen kauden valtuutettu, puoluekanta SDP. Maija Anttila kertoi miltä sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen näyttää Helsingissä.  Esitys oli varsin valaiseva, sillä kun oma tiedon saanti on lähes vain julkisen median varassa, en ole voinut kovin tarkoin muodostaa kuvaa siitä missä ollaan ja mihin ollaan menossa.

On niin helppoa ajatella, että palvelujen pitää olla ihmisen lähellä. Suuri terveysasemien lukumäärä tarkoittaisi, että se olisi lähelläni. Tiedämme myös sen, että ajan saaminen lääkärille ei ole aina helppoa. Paitsi että se joillain alueilla on. Me helsinkiläiset olemme hyvin eriarvoisessa asemassa. Toiset saavat lääkärille ajan parissa päivässä, toiset eivät meinaa päästä edes aikavaraukseen. Toinen yhtä tärkeä kysymys on se, millaista palvelua saamme terveysasemalta.

Maija Anttila kertoi, että on alueita erityisesti itäisessä Helsingissä, joissa on käytössä yli 70 eri kieltä. Hyvin erilaisista kulttuureista tulevien ihmisten kohtaaminen on jo asia sinänsä, mutta käytännön ongelmana on tulkkaus. Tuleeko ihminen oikein ymmärretyksi, kun asiaa pyöritetään neljänkin tulkkauksen kautta?

Nyt on tavoitteena saada kaupunkiimme monipuolinen terveys- ja hyvinvointikeskus. Pilotti on Kalasatamassa. Olennaisinta tässä suuremmassa kokonaisuudessa on se, että  heti ensimmäisellä käynnillä ihminen saisi oikean diagnoosin ja hoidon, eikä häntä enää palloteltaisi luukulta toiselle, sanoi Maija Anttila. Väistämättä olemme siis menossa suurempiin kokonaisuuksiin. Suuruus sinällään ei ole hyvä eikä huono asia, vaan olennaista on palvelun laatu.

Jotta näin keskitetty toiminta palvelisi myös ikäihmisiä ja huonompikuntoisia, sen on oltava hyvien liikenneyhteyksien varrella. Aivan näinä päivinä on keskusteltu Marian sairaalan sopimisesta tähän tarkoitukseen.  Näyttää menevän, niin kuin oikein onkin, ettei Maria sovi tähän tarkoitukseen, yhteydet sinne ovat huonot.

Vierähtää vielä varmaan vuosia ennen kuin kaikki on toisin. Mutta niin kuin kokemuksesta tiedämme, kymmenen vuotta ihmiselämässä ei ole paljon mitään.

Kytömäen Kultarinnassa luonto on lähellä

Anni Kytömäen Kultarinta on kirja, jonka meinasin muutaman kymmenen sivua luettuani jättää silleen. Haluan lukea romaania, en luontokertomusta. Jatkoin kuitenkin, koska lukupiirin kirjaa ei voi jättää kesken. Onneksi. Vähitellen Kultarinta alkoi avautua ja ennenkaikkea, koskettaa. En yhtään ihmettele, miksi suomalaiset haluavat lukea suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Niin kuin tämäkin kirja, ne kertovat historiastamme. Kultarinta kertoo ajasta, jonka melkein olemme eläneet ja ajankohdasta, jota emme ole vieläkään osanneet käsitellä.

Kytömäki tuo kirjansa henkilöiden kautta esille historiamme tapahtumat vuosisadan alusta sodan kynnykselle. Niin vuoden 1918 tapahtumat kuin lapualaisuudenkin aika. Surullisenoloisesta kirjasta löytyi myös herkkiä rakastumisen ja tykkäämisen hetkiä.

Kytömäki osaa kirjoittaa koskettavasti. Itselleni tuli aivan pakahduttava olo, kun tajuntaan meni kaiki se paha, missä ihmiset silloin elivät.  Silloin kun punaiset huivit olivat kiellettyjä, kun sini-musta oli valttia.Vaikka kuinka tiedän ne ajat, olenhan pohjantähteni lukenut, silti ne aina vaan jysähtävät suoraan sieluun. Tässä kirjassa erityisesti lapset ovat väkivallan kohteena.  Sillä väkivaltaahan se on, kun lapsi väkisin irrotetaan läheisistään.

Luontoa, metsää, lintuja ja karhuja Kytömäki kuljettaa läpi kirjansa sillä tavoin, että alkuhermostumisen jälkeen en enää kiinnittänyt siihen huomiota kuin hetkittäin. Tarinoita olisi voinut vähentää, kustannustoimittaja olisi voinut olla tarkempi. Reilusti pienempi määrä luontokuvausta olisi jäntevöittänyt kerrontaa.

Kytömäen "luontokieli" on kaunista:  "aallot kurnuttavat kallionkoloissa", "punarinnan silmät kuin mustat helmet", "aurinko kauhoo pilvet tieltään", mutta liika on liikaa, kun kesken kermavaahtoisen ja mansikkahilloisen pannukakun syömisen laulaa satakieli.

Loppujen lopulta hyvä lukukokemus.

Onko pakko olla Brysselissä, jos ei tykkää...

Joulun alla olo oli sellainen, että vaaleihin on vielä pitkä aika. Vaan mitä vielä, vain reilut kolme kuukautta. Viime vuosina eduskuntavaalien äänestysprosentti ei ole ollut kehuttava.  Sitä ei ainakaan nosta se, että valtaisalla äänimäärällä EU:n parlamenttiin valittu henkilö jättää homman vajaa vuosi siitä, kun on tullut valituksi. Perussuomalaisten Halla-aho palaa eduskuntavaalien ehdokkaaksi. Mitä mahtavat ajatella hänen äänestäjänsä? Ihan turhaa antoivat äänensä miehelle, joka ei nyt sitten tykkää ollakaan Brysselissä.

Mepit ovat sanoneet, että yksikin ihminen voi saada EU:ssa paljon aikaa, mutta pitää olla aktiivinen ja ennen kaikkea verkostua, luoda yhteyksiä, harrastaa sosiaalista seurustelua. Kaikista ei ole tähän.

Vaalien alla korostuvat vastakkainasettelut.  Jokaisella puolueella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Viime vaalien voittajapuolue on erikoisessa tilanteessa. Kun Perussuomalaiset eivät voitostaan huolimatta ottaneet vastuuta kantaakseen, vaan jäivät huutelemaan oppositioon, on heidän nyt päästävä hallitukseen. Ajattelee Soini. Halla-aho on tullut kirkastamaan puolueen kuvaa maahanmuuttoa koskevissa asioissa. Jos kansa äänestää Halla-ahon linjauksien mukaan, en ymmärrä, miten Perussuomalaiset voisivat olla seuraavassakaan hallituksessa.

Maahanmuutto on Perussuomalaisten mielestä taloudellinen ongelma ja sosiaalinen ongelma.  Mutta he eivät sano, että se on myös ihmisoikeuskysymys. Ihan vain vertailun vuoksi, Libanonissa on asukkaita jotain 4,5 miljoonaa. Maa on ottanut Syyriasta vastaan miljoona pakolaista. Jotkut antavat vähästäänkin. Meillä, yhdessä maailman parhaiten hyvinvoivista maista, ollaan taas aloittamassa tiukan linjan keskustelu. Toivon totisesti, että keskustelu pysyy asiallisella tasolla. Meillä on korjattavia asioita, kyllä, mutta kaiken perusta on se, että maahanmuuttajat ovat ihmisiä, eivät vain numeroita.

Aitoa vai teeskenneltyä

Kulttuuri on ihmiselle tärkeää. On tärkeää kokea tunne-elämyksiä, on hyvä saada itkeä ja nauraa. Herkistyminen tekee mielelle hyvää. Keskustelu hyvästä tai huonosta taiteesta on turhaa. Ei ole huonoa ja hyvää. Taide on täyttänyt tehtävänsä, kun se koskettaa tunteitani, ja se on tehnyt vielä enemmän, jos se saa minut ajattelemaan ja näkemään maailmaa uudella tavalla.

En pidä itseäni kovin kyynisenä, mutta jotkut syksyn television ohjelmista ovat olleet kovin tarkoituksenmukaiselta vaikuttavaa herkistelyä.  Katsojat halutaan saada itkemään. Ehkä me itkemmekin, kun ruudussa itketään. Seurasin "Vain elämää" -jaksoja, koska siinä on perustaltaan hyvä idea. Mutta se vetistely näytti väkisin tehdyltä. Katsojat oli saatu sitä odottamaan, koska edellisissäkin jaksoissa oli itketty. Oli itkettävä vaikkei itkettänyt. Ihan kuin tärkeintä ei olisi laulu, vaan se, miten tähti osaa herkistellä. Teennäisyys paistaa helposti läpi, ihan kuin turha kehuminen.

Tuntuu kuin televisiossa esitettäisiin nykyään surullisia tarinoita paljon enemmän kuin ennen. Ehkä tarkoitus on antaa meille katsojille tilaisuus olla mukana kollektiivisessa tuskassa, toisen ihmisen vaikeuksissa. Näiden ohjelmien yleisotsikoksi  sopisi hyvin Hectorin laulun sanat "Hauras on elämä, hetkessä särkyvää" . En juurikaan seuraa näitä ohjelmia, ne tuntuvat niin tirkistelyltä, vaikkei ehkä ole niin tarkoitettu. Mutta jokainen valitkoon kulttuurikokemuksensa sieltä mistä haluaa, mikä minä olen sitä ohjaamaan.
Kiekukoon Anita Snellmannin kukko meille monipuolista kulttuurivuotta 2015!

Anita Snellmannin töissä hehkuvat tunteet ja elämä.  Hyvän mielen näyttely sulkeutuu 7.1.

Jos ihan ensiksi, mielipidevangit vapaiksi

Barak Obama ja Yhdysvallat ovat aloittaneet Kuuban kanssa suhteiden normalisoinnin.  Vielä ei ole kovin paljon tapahtunut, silti se on iso juttu.  Yli puoli vuosisataa on sosialistinen valtio ollut Yhdysvaltojen tuntumassa, vain 150 merikilometrin päässä.

Köyhääkin köyhemmässä Kuubassa juhlivat amerikkalaiset, ja ne keillä oli rahaa.  Kunnes sitten tuli Fidel Castro ja diktatuuri Batista sai lähteä. Niin kuin ei minkäänlainen diktatuuri koskaan, ei myöskään kuubalainen, ole ollut hyväksi kaikille.   Tavallinen ihminen on saanut terveydenhoitoa, päässyt koulutukseen ja oppinut lukemaan, saanut työtä ja ruokaa. Mielipidevankien määrästä ei taida kenelläkään olla tietoa, mutta heitä on.  Olisihan ihme, jos ei tällaisessa maassa olisi toisinajattelijoita.

Kuubaa johtava Fidelin veli Rauol Castro on antanut periksi joissain asioissa. Kun viitisen vuotta vietin maassa pari viikkoa, oli ihmisille annettu lupa hankkia tietokoneita. Ne hankkivat keillä on rahaa. Harvalla on. Vaikka tällaiset uudet asiat eivät ole mahdollisia kaikille, ne ehkä ovat kuitenkin askeleita vapaampaan yhteiskuntaan.  Edelleenkin ihmisistä pidetään huolta perustasolla. Nälkää ei tarvitse nähdä.  Mutta linja on tiukka. Perhe saa omistaa lehmän ja pitää siitä saatavan maidon, mutta myytäessä lehmä on valtion. Sen sijaan kanat, siat ja lampaat  perhe saa tappaa ja omistaa. Kertoi oppaamme.

Kuuban voisi kiteyttää myös muutamaan sanaan: Che Guevara, Buena Vista Social Club, salsa, Hemingway, autot, sikarit. Nämä kaikki kohtasin Havannassa. Siirtomaavallan aikuiset rakennukset ovat komeita, ränsistyneenäkin. Ne kertovat myös menneiden aikojen loistosta.  Siitä 50 -luvusta, kun rikkaat amerikkalaiset porhalsivat Miamista Havannaan.

Che Guevara on tietysti mielessäni kaikkein romanttisin vallankumouksen sankari mitä olla voi. Hän on sitä enemmän kuin Fidel Castro. Niin näyttää olevan myös kuubalaisten mielestä, Che Guevaran kuvia näkyi, ei Castron.  Turismi tuo rahaa maahan. En tiedä, kuinka tärkeä Ernest Hemingway on kuubalaisille, mutta hyvin hän on Havannassa esillä. Kirjailijan  lempipaikassa La Floriditas -ravintolassa mekin kävimme  nauttimassa aidot daigurit.

Vielä yksi kiehtova asia Kuubasta: kuulut havannalaissikarit valmistetaan edelleen käsityönä. Kun näppärät sormet pyörittävät sikarinlehtiä, samalla työntekijät kuuntelevat romaanin luentaa. Lukuperinne on jatkunut kauan.