Lahoavat talot, katoavat muistot

Onko surullisempaa näkyä kuin luhistumassa olevat, hylätyt talot? Taloista näkee, että ne ovat väsyneitä elämään, nurkat repsottavat, sadevesi tunkee sisään, home valtaa alaa. Vielä surullisemmaksi tulen, kun muistan taloissa asuneet ihmiset. Heistä aika on jättänyt jo vuosikymmeniä sitten, mutta talot ovat jääneet. Ne eivät ole kelvanneet kenellekään.  Jokuhan nämäkin omistaa.  Ehkä ovat myyneet tontteja kunnalle, mutta kun eivät ole saaneet pyytämäänsä, siihen ovat sitten saaneet jäädä lahoamaan. 

Vastaavia esimerkkejä kuin tämä syntymäpitäjästäni Keikyästä (nyk. Sastamala) kertova, on varmaan lukuisia kaikkialta Suomesta. Äitini kotitalo näytti myös olevan tyhjillään. Ruohottunut pihamaa ja maan sisään vajoamassa oleva saunarakennus kertovat, ettei talossa ole pitkään aikaan asunut ketään. Kuka haluaisi ostaa hiljaisesta pitäjästä talon? Näkymä joelle olisi aika hyvä, mutta se ei taida riittää.

Matka Keikyän pitäjän Pehulan kylään on kuin matka omaan nuoruuteeni. Kylä ei ole enää entisensä, mutta enhän sitä ole itsekään. Tuttujakaan en juuri enää tapaa, ja jos joku tuttu tuleekin kylätiellä vastaan, en tunnista. 

Vuolaana pitäjän halki virtaava Kokemäenjoki on sentään ennallaan. Tukkilautat eivät kuitenkaan enää virtaa jokea alas. 50 –luvulla näky oli tuttu. Tukit myös houkuttivat juoksemaan tukilta toiselle. Liukkaiden ja pyörivien tukkien päällä loikkiminen ei ollut ihan vaaratonta hommaa.  Nyt ovat kukat vallanneet tukkirännin. Poissa ovat myös tukkilaiset. En tiedä, kuinka paljon oikeasti on ollut tukkilaisromantiikkaa, elokuvia ainakin on aiheesta tehty, mutta kyllähän me tytöt niitä tukkipoikia vilkuilimme.  

60 –luvulla oli vielä Yhdyspankkia, oli KOPpia, säästöpankkia ja osuuspankkia.  Lähiaikoina kylästä on häviämässä se viimeinenkin pankki.  Oli kauppojakin. Oli E-osuusliikettä, oli yksityiskauppoja ja kirjakauppakin. Nyt on jäljellä K –kauppa.  Oli työväentalo ja oli seuraintalo. Työväentalosta on jäljellä muistokivi. Keikyän veroäyri oli 50 –luvulla sama kuin rikkaan Kauniaisen. 

Vaurautta pitäjään tuoneen tehtaan ansiosta saimme montaa hyvää kuten urheilu-ja uimahallit. Elokuviakin näytettiin kaksi kertaa viikossa.  Se maailma huumasi minut täysin. Sitä vielä täydensi Elokuva-aitta. Tehtaan johtajan rouvalle (silloin todella rouviteltiin) tuli lehti, jonka hän antoi äidilleni.  Sen lehden kautta minä sukelsin tähtien maailmaan, komeitten miesten ja olkaimettomia iltapukuja yllään kantavien kaunottarien maailmaan. Tästä huumasta en ole täysin vapautunut vieläkään.

 

Kun parikymppisenä on lähtenyt kotoa suureen maailmaan, on välimatka jo aika pitkä. Sen vuoksi on jännittävää havaita, miten pienen paikkakunnan kapeat kylätiet, puinen kansakoulu (joka kohta puretaan), riippusilta, jokiranta ja tietyt talot muistuttavat niin vahvasti omasta nuoruudesta. Vaikka olen valtaosan elämästäni ollut helsinkiläinen, niin siellä jossain sielun sopukoissa näyttää säilyneen pieni paikka – ei Sastamalalle, vaan Pehulalle.

 Entä jos olisinkin jäänyt sinne, olisinko toisenlainen ihminen ja olisinko elänyt paremman elämän? Enpä ole sitä pohdiskellut, koska jostain kumman syystä tunsin silloin ja tunnen vieläkin, ettei lähtemiselle ollut vaihtoehtoja. Aina vain järkyttää tämä ajan kuluminen. 

Eihän siitä ole kuin hetki, kun tukkipoikien vihellykset saivat likan posket punoittamaan.  

Yksinään asuvan ruokapöydässä

Nousipa sotapoikien kasvisruokailusta äläkkä. Ainakin some kihisi. Taitaa kulua vielä vuosia, ennen kuin kasvisruoka on normaalia ruokaa. Uskon kuitenkin sen osuuden lisääntyvän, vaikka on myönnettävä, että näin vanhemmalla iällä kasvisruuan tekeminen vaatii vähän vaivannäköä.  Ei ole helppoa rakentaa ruokailua säännöllisesti linssipihvien ja papupaistoksien varaan. On perehdyttävä resepteihin ja tutustuttava uusiin ruoka-aineisiin.  Tilannetta helpottaa, jos ruuanlaitto tuntuu mukavalta. Silloinhan sitä aivan himoaa uudenlaisia kokeiluja. Eikä se silloin ole ikäkysymys.  Mutta jos ruoka tarkoittaa vain vatsan täytettä, silloin jämähtää helposti tuttuihin ruokiin.

Yksin asuvan ei tarvitse välittää kuin itsestään. Jos ei muu huvita, voi vähän oikaista ja keittää parit potut ja paistaa kabanossin. Eihän sitä jaksa joka päivä olla tarkka ravintokriteerien täyttymisestä, salaateista ja sen sellaisista.  Kun on riittävän (?) vanhaksi elänyt, onko sillä niin väliäkään? Toisaalta on hyvä tehdä itselleen ruokaa, koska silloin tietää syövänsä hyvin. Ihmisellä pitää olla rutiineja. Myös siksi päivittäinen ruuanlaitto on hyvä asia.

Onhan ne minullakin omat pinttyneet ruokatapani. Jos myynnissä on ahven-tai kuhafileitä, ostan. Niihin en kyllästy. Eräänä päivänä Onni sanoi, nyt on tuoreita muikkuja, ota niitä. En ollut aikoihin valmistanut sen paremmin muikkuja kuin silakoitakaan. Nyt ostin.  Ja seuraavalla viikolla hain lisää. Annoin kaloille suolaa, pyöritin ruisjauhoissa ja paistoin voissa valurautapannussa. Olivat suurenmoista herkkua myös kylminä. Seuraksi keitin perunat, kun en viitsinyt tehdä perunamuusia.  Mutta tein kotimaisesta pinaatista  muhennoksen, joka täydensi hienosti muikkuherkun. Miten yksinkertaista, ihan naurettavan helppoa tehdä.

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan kokkeja. Olen lähipiiristäni huomannut, että kokkaaminen ei ole kaikille aikuisillekaan ihan itsestään selvää.  Työvuosien aikana tapahtunut ulkona syöminen (lounassetelit) ovat taanneet päivittäisen ruuan saannin ja kun ei ole perhettä, niin mitä sitä itselleen väsäämään ihmeellisiä sapuskoita. 

Oma osaamiseni oli vielä noin kaksikymppisenä aika onnetonta. Muutin silloin maalta Helsinkiin ja aloitin niin sanotusti oman elämän, joka tarkoitti, ettei ollut äiti enää tekemässä ruokaa. Ensimmäinen kesä menikin kesäkeitolla ja talkkunalla. Taisi näihin ruokavalintoihin vaikuttaa myös jatkuva rahapula.

Meitä yksinään eläviä ja myös omassa hyvässä seurassaan ruokansa syöviä on paljon. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Luku on parissakymmenessä vuodessa tuplaantunut.  Myös 80 vuotta täyttäneiden yksinasuminen on lisääntynyt.

Yksinään asuva joutuu/saa joka ikinen päivä päättämään mitä syö. Vastuuta valinnoista ei voi siirtää toiselle, vaikka välillä se olisikin tosi mukavaa. Sanovat myös, että aina pitää kattaa kauniisti. Tähän en suostu, sillä kaunis kattaushan suorastaan huutaa seuraa. No en sentään ole ajautunut (vielä) syömään säilykepurkista (paitsi kikherneitä).  Jos menen nälkäisenä Alepaan, sorrun nakkipakettiin.  Eivät nekään ennätä kypsyä, kun olen jo koirani kanssa ne napostellut.  

On hyvä, että tänään puhutaan vahvemmin äänenpainoin myös ikäihmisille eikä vain urheilijoille proteiinista ja rasvoista. Rasvoista on puhuttu ennenkin. Kun isäni oli jo aika vanha mies, hän kerran aivan riemastuneena sanoi, enpä olisi uskonut, että ikinä luovun voista. Niin vain oli vaihtanut voin oivariiniin. Tämä ei tietysti koskenut uusien perunoitten aikaa.

Entäs nyt armeija?

 Puolustusministeri on pyytänyt selvityksen ja antaa tarvittaessa poliittista ohjausta Leijona Cateringille.

Miten tulinkin ajatelleeksi Neuvostoliittoa.

Antti Heikkisen Mummo naurattaa ja itkettää

Tänä kuumana kesänä olen lukenut vahvoista naisista kertovia kirjoja.  Olen ajatellut, onko naisen aina pakko jaksaa. Miksei voisi vain heittää lössiksi, antaa asioitten edetä omalla painollaan.  Tietenkään elämä ei ole näin yksinkertaista.  Ei edes kirjoissa saati todellisuudessa.  Sally Salmisen Katriina ja Antti Heikkisen Mummo kertovat vahvoista ja aika ehdottomista naisista.  Mutta myös rohkeista.  Miehiäkin on mukana, tietysti, mutta he ovat aivan kuin sivuosassa.  Kuka minkäkinlainen renttu tai muuten vaan saamaton.

En oikein tiedä mitä odotin Mummosta, koska Antti Heikkinen on täysin uusi tuttavuus.  Eikä kirjan takakannen tekstikään innostanut. Siinä sanotaan kirjan olevan kunnianosoitus suomalaiselle naiselle.  Heti syntyi epäilys, millaiselle kaapinpäälle mummot kirjassa nostetaan. Hyvällä tavalla nostettiin. Mummo on sekä kaunis sana että se herättää lämpimiä muistoja omista mummoista.   Heikkisen mummo ei ole lapsille lepertelevää lajia. Hän ei liioin ole iltasatuja lapselleen lukeva. Heikkisen kirjasta puuttuu miltei tyystin tällainen mummous.

Kun kirjan ensimmäisellä kolmella sivulla nainen huitaisee miestä leipälapiolla takaraivoon niin että veri lentää ja mies vuorostaan lyö miestä kirveellä, oli hetken sellainen olo, että mitäs kirjaa minä nyt olenkaan lukemassa.  Veri lensi, mutta murha jäi tekemättä. Onneksi vain kirjan alku on näin reippaanpuoleinen.  Muunlaista väkivaltaa ja tahtojen taistelua on sitäkin enemmän.

Kirjaa oli helppo lukea, vaikka se elämä mitä kirjassa kuvataan, oli kaikkea muuta kuin helppoa.  Kansien sisällä on kovaa asiaa kaikesta siitä mikä meitä koskettaa: vihasta, rakkaudesta, kateudesta, seksuaalisuudesta. Mummo on kertomus äidistä ja tyttäristä mutta myös petollisista miehistä. Se on kertomus ihmisen ikävästä toisen luo. Se ikävä on meillä jokaisella. Kun kaipuu on kova, sitä haluaa uskoa toiseen ihmiseen. Haluaa uskoa vaikka kuinka tietäisi, ettei kaikki ole totta. Mitään pyhimyksiä Heikkisen naiset eivät ole.  He ovat ihmisiä tunteineen ja haluineen.

Heikkinen käyttää hauskasti murretta. Kuten kuvaus Maijan siskosta: hän on mieskasvoinen. Pidin siitä miten kirjailijan henkilöt puhuvat.  Nyyhkytyksiä on vähemmän, kiroilua enemmän. Teksti on elävää ja kieli hetkittäin hauskaa. Sitä oli mukava lukea.

”-Oot sinä vättönen mies, kivahti äiti.

-Ranttamurimuramurallallei, lauloi isä kömpelösti ja läpsäytti äidin kannikoita.

Äiti tiuskaisi ponnettomasti.

Se hetki jäi Maijan mieleen oikein mukavana, kauneimpana ja ainoana muistona isän ja äidin välisestä hellyydestä.”

Heikkisen ihmiset ovat aika ehdottomia. Yksi luottaa Jumalaan, toinen kommunismiin.   Eikä pahoja oloja pureta eikä niistä puhuta.

Niin kuin Maija sanoo: Tässä talossa ei ole keskusteltu ennenkään ja tässä asiassa ei sitäkään vähää.

Huonostihan siinä käy:

”Maijan alahuuli alkoi höplöttää. Sitten hän itki elämänsä viimeisen itkun ja antoi periksi. Maija lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi luottamasta, hän lakkasi tunnustamasta ikäväänsä ja kasvatti itselleen niin kovan kuoren, ettei ihmistä sen takana enää näkynyt.”

Kirjan lukeminen herätti mieleeni omat mummoni. Eivät hekään 1800 –luvun lopulla syntyneinä ihan helppoa elämää saaneet. 1920- ja 1930 –luvuilla elämä maaseudulla oli usein hyvin köyhää. Se oli sinnittelyä päivästä toiseen. Ehkä molemmat mummoni myös kahlitsivat tunteensa, ainakaan he eivät koskaan puhuneet omasta elämästään nuorena. Tai sitten olin liian nuori sitä ymmärtämään.

Vuosi The New York Timesin toimituksessa

12.8.2017 Charlottesvillen mielenosoitus

Tuhansien äärioikeistolaisten mielenosoituksessa käytettiin kovaa kieltä: ”Juutalaiset eivät korvaa meitä. Tämä on käännekohta. Otamme maamme takaisin, toteutamme Trumpin lupaukset, sanoi entinen Ku Klux Klaanin johtaja.  Äänestimme häntä, koska hän lupasi maamme takaisin. Verta ja maata." Mielenosoituksessa tapahtui kuolemaan johtanut yliajo ja useita loukkaantui.

Trump tuomitsi  törkeän vihan, rasismin ja väkivallan, jota hän sanoi esiintyvän molemmilla puolilla. Trumpille ryöppysi kovaa kritiikkiä, koska hän ei selkeästi tuominnut äärinationalisteja.

22.8.2017 Phoenix, Arizonan osavaltio

Ei Trumpille! Ei KKK:lle! Ei fasistien USA:lle.

Phoenixissa tuhannet ihmiset ovat mielenosoituksessa sanomassa Trumpille mitä he ajattelevat. 

Myös Trump on paikalla. Hän seisoo kannattajiensa edessä, joita on myös tuhansia.

Trump on omiensa joukossa ja sen huomaa kaikesta siitä miten ja mitä hän sanoo. 

Näin:

Hienoa, jos kamerat näyttäisivät tämän uskomattoman väkijoukon. Se on aivan uskomaton. Liikkeemme on rakennettu rakkaudelle. Olemme amerikkalaisia ja asetamme USA:n etusijalle. Charlottesvillen tapahtumat iskivät Amerikan ytimeen.

Mutta epärehellinen media, nuo ihmiset tuolla kameroineen…  (hän osoittaa lehtimiehiä ja kameroita). Sitten Trump vaikenee ja odottaa yleisön reaktiota ja saa suosiota).

Trump jatkaa: He eivät kerro tosiasioita. He eivät halua raportoida siitä, että tuomitsin uusnatsit, valkoisen ääriliikkeen ja KKK:n vahvasti.  Ainoa joka tarjoaa näille viharyhmille oman alustan, on media valeuutisineen.

Lehden jutut olettaa tosiksi. The New York Times on surkea. Luulisi, että hekin haluavat tehdä maastamme taas suuren. Mutta he eivät halua.

Sairasta väkeä. Vihaatte presidenttiämme. Sairasta.  Millaisia amerikkalaisia olette? (yleisö solvaa toimittajia).

Ja Trump hymyilee itsetyytyväisenä, osoittaa lehtiaitiota kädellään ja sanoo:

 Katsokaa, he pistävät kameransa pois päältä. Menkää vain kotiin.  Menkää hittoon. Valeuutiset.  Teemme maastamme jälleen turvallisen. Ja teemme maastamme jälleen suuren.  Kiitos, Arizona.

Vuosi The New York Timesin toimituksessa

Lehdestä, sen yhdestä vuodesta, on tehty aivan erinomainen dokumentti.  Se kertoo toimittajien hektisestä työstä, kaikista niistä valinnoista, joita he joutuvat päivittäin tekemään. Ja lehtitalojen välisestä kilpailusta. On oltava ensimmäinen, joka saa uutisen julki.  Dokumentti lähtee liikkeelle Trumpin virkaanastujaispäivästä ja seuraa ja kuvaa koko vuoden presidentin tekemisiä ja sanomisia. Lehti nostaa esiin Trumpin totuutta vääristelevänä, varsin narsistisena henkilönä. Tutkiva journalismi saa nopeasti Trumpin vihat päälleen, mutta Trumpin suhde mediaan on kaiken kaikkiaan vaikea.  

Dokumentissa näytetään edellä kuvatut mielenosoitukset. Molemmat ovat hyytävää katsottavaa.

Miten on mahdollista, että osa ihmisistä edelleen uskoo Trumpiin? Ehkä vanha totuus pätee, että kun jotain asiaa hokee ja hokee, ihmiset alkavat uskoa siihen. 

Juha Itkonen vieraili maassa ennen Trumpin valintaa ja myös hänen tultua valituksi.  Itkonen kirjoitti matkoistaan aivan lukukelpoisen kirjan.  Hänelle käy kuin Hesarin loistaville toimittajille Laura ja Saska Saarikoskelle. He kaikki joutuvat jossain vaiheessa tunnustamaan, että Trump taitaa sittenkin voittaa. Ja he olivat silloin yhtä hämmentyneitä kuin näyttävät olevan tänäänkin. Voiko olla todellista, että tätä kaikkea tapahtuu juuri Yhdysvalloissa.

Kuinka usein onkaan jo sanottu, tällaista ei ole koskaan tapahtunut Valkoisessa talossa. Tai ettei presidentti kerta kaikkiaan voi toimia näin. Tällaista tapahtuu ja Trumpin presidenttiys on ihan jotain muuta kuin ennen. Myös jatkossa, uskon.

Itkosen kertoo kirjassaan juttutuokiosta Trumpia kannattavan naisen kanssa. Nainen sanoo, ettei hän luota valtioon.  Ei halua valtion kasvattavan rooliaan ja rajoittavan hänen valinnanvapauttaan.  Itkonen sanoo (tai ainakin ajattelee), että kannattaisi ehkä vähän luottaa, sillä jos ei luota lainkaan, kaikki romahtaa. Luottamuksensa menettänyt on valmis liittymään mihin joukkoon tahansa. Valtio on monille kirosana mutta Amerikka ei.  Kuitenkin kauppasotaa käy valtio, esimerkiksi.

Nainen kysyy, millaista siellä on, Euroopassa. Onko siellä isoja kaupunkeja? Vai enimmäkseen maaseutua? Amerikan ulkopuolinen maailma näyttäytyy keskivertokansalaiselle vaarallisena vieraana planeettana, uhkana amerikkalaisille ja heidän turvallisuudelleen. Amerikkalaiset tiedotusvälineet eivät kovin paljon muusta maailmasta kerro. Valkoiset ajattelevat edelleen, että Amerikka kuuluu vain valkoisille. Siksi Obama oli heille kauhistus.

Trump julistaa että heidän vihollisiaan ovat toiset köyhät, tummaihoiset ja latinot. Todellisia ongelmia ovat tuloerot, sosiaaliturvan puute ja rikkauden koko ajan tapahtuva keskittyminen yhä harvempien käsiin. Näin siis Itkonen.

Trumpilla on nyt ollut kaksi huipputapaamista, molemmat vain tulkkien kanssa. Niistä ei siis ole tehty muistiinpanoja, ei pidetty pöytäkirjaa. Sehän tarkoittaa silloin sitä, että sanaa vastaan on sanaa.  Näin voi Trump (myös Putin) väittää jälkeenpäin sovituksi mitä tahansa.  Ehkei ollut tarkoituskaan saada mitään muuta aikaiseksi kuin näytelmä.  Ja varsin kallis sellainen.

Jos tapaamisen piti lisätä ihmisten luottamusta siihen, että nämä suurien maiden valtiaat hoitavat asiat, ei tainnut käydä näin.  Miten Trump ja Putin voisivatkaan  lisätä luottamusta, kun he eivät voi luottaa toisiinsa. Trump ajaa oman maansa etua ja tahtoo Amerikan suureksi jälleen. Ja mitä muuta Putinkaan tahtoo kuin hyvää Venäjälle. Joku kirjoitti, että on tainnut molemmilta presidenteiltä hävitä ymmärrys siitä, mikä heidän maittensa etu oikeastaan

olisi.

Voisiko Helsingin tapahtuman seurauksena jokin muuttua?  Saska Saarikoski twiittasi, että ”Trump on selvinnyt haarakourimisesta, sotasankarin herjaamisesta ja monesta muusta – miksi Helsinki olisi poikkeus? Siksi, että Trumpin tukijat eivät pahastu törkeydestä, kunhan Trump näyttää vahvalta. Mutta Helsingissä Trump näytti heikolta.”

Sally Salmisen "Katrina" on vahva kirja

”Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein.”

Näin hienolla tavalla alkaa Sally Salmisen kirja Katrina.

Katrina olisi saanut kenet tahansa miehekseen, mutta hän lähti matkaan suurisuisen, kirkassilmäisen merimiehen kanssa, joka lupasi valkoista taloa ja omenapuita.  Todellisuus osoittautui toiseksi:

”Katrina vain tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimiä. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hituistakaan vihreää…”

Salmisen kirja on ilmestynyt vuonna 1936. En varmaan olisi hoksannut koko kirjaa, ellei se olisi ollut Suomi 100 kirjaa –listassa. En silloin löytänyt sitä luettavakseni, lopulta unohdin koko kirjan.  Kiinnostuin siitä uudelleen luettuani, että  Juha Hurme on sen uudelleen suomentanut. En osaa sanoa, muokkaako Hurmeen käännös kirjan tekstiä, mutta ihan varmasti se ei kirjaa huononna. Pikemminkin päinvastoin, uskoisin.

Kirjan tarina on ankea. Se on kertomus elämästä Ahvenanmaalla, sen pienistä kylistä ja köyhistä ihmisistä, joille jokainen päivä on selviytymishaaste. Jotenkin perheet vain sinnittelevät päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka heillä ei ole mitään. Ei  aina edes ruokaa, ei ehjiä  kenkiä eikä vaatteita.

Kirja kertoo, kuten sen nimikin jo sanoo, erityisesti Katriinasta, rohkeasta ja vahvasta naisesta ja heikoista miehistä. Erityisesti hänen nauravainen miehensä on kuin kaikesta vastuusta vapaa pikkupoika. Mutta sellaista on rakkaus. Oli silloin ja on tänään. Kaikki  se ymmärtää ja  kaikki se antaa anteeksi.

Kirjan asetelma on aika musta-valkoinen. Rikkaat ja nenänvarttaan pitkin köyhiä ja alempia katselevat ihmiset elävät omassa maailmassaan, nöyrät ja työpanoksensa lähes ilmaiseksi rikkaille antavat köyhät omassaan. Paitsi Katrina. Hän paiskii töitä, mutta häntä ei poljeta jalkoihin.  Eikä hän suostu siihen, että odottaa elämän muuttuvan paremmaksi toivomalla.  Hän on taistelija, joka haluaa ottaa ainakin omansa, mutta armopaloja hän ei halua.

Alkupuolella kirjan ajattelin, että jaksaako tätä kurjuutta lukea loppuun saakka. Jaksoin, eikä se lopulta ollut edes vaikeaa.  Kovin paljon huumoria kirjassa ei ole, sitä enemmän toivottomuutta. Kuitenkin merkillisellä tavalla ihmisten elämä ei ole aivan lohdutonta, on myös paljon valoisia, lämpimiä hetkiä. Toisista huolehtimista.  Sellaista elämä oli täällä Pohjantähden alla viime vuosisadan alkupuolella. Köyhät ihmiset olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut edes mitään mitä odottaa. Paitsi odottaa miehiään ja poikiaan palaaviksi kuukausia kestäneiltä merimatkoilta.

Kirjan kieli on elävää ja yksityiskohtaista.

Luin jostain, että kirjailija olisi ansainnut Nobelin siinä kuin Sillanpääkin. Kirjan luettuani voin vain sanoa olevani täysin samaa mieltä. Tämä oli hyvä lukukokemus.

”Onko tässä maailmassa mitään, jota ei ole jaettu niiden kesken, joilla on määräysvalta?”

Eeva kirjoitti YLElle

Eeva tulee aina silloin tällöin vastaan, kun olen Tapsun kanssa lenkillä. Hän pitää koirista ja hänellä on aina aikaa juttutuokioon. Olemme noin suurin piirtein samaa ikäluokkaa, vanhoja naisia. Tänään aamulla Eeva oli innoissaan. Hän oli kuunnellut radio ykkösen kuusi kuvaa –lähetyksen, jossa Kersti Juva kertoi kuvien kautta elämästään. Eevalla oli postikortti kädessään. Hän sanoi lähettävänsä sen Ylelle kiitokseksi ohjelmasta. 

Eeva kertoi, että hän kuuntelee myös Muistojen bulevardia (niin minäkin) ja erityisesti pitää Jake Nymanin valitsemasta musiikista (niin minäkin). Myös Jake on saanut Eevalta kiitoskortin.

Eeva sanoi, että hän lähettää näin vanhanaikaisesti kiitoksen postikortilla, kun hänellä ei ole eikä hän hallitse nettiä.  Sitten keskustelimmekin jo läppäristä, sen helppoudesta/vaikeudesta ja Areenasta ja Areenan ohjelmista. Tähän varmasti vielä palaamme. En minäkään kaikkea hallitse, mutta perusasioilla pärjää aika pitkälle. 

Pitäähän Eevan läppäri saada, koska niin kuin hän sanoi, jäi Solveigin laulukin näkemättä.  Katsoin siitä eilen ensimmäisen osan. Liisa-Maija Laaksonen on aivan huikea roolissaan naisena, ”jota elämä lyö ja joka lyö takaisin samalla mitalla”.

Ellei olisi Areenaa, minultakin olisi jäänyt näkemättä vappuaattona lähetetty hieno dokumentti hyvinvointivaltion yhdestä rakentajasta, Martta Salmela-Järvisestä. Tänään Suomi keikkuu monilla mittareilla maailman kärkeä. Tämä dokumentti kertoo, kuinka syvältä on lähdetty ja kuinka tärkeä voi olla yhdenkin ihmisen tekemä työ. YLElle kiitos dokumentista.

Olen joskus miettinyt, keitä he ovat, jotka lähettävät YLElle palautetta. Nyt tiedän ainakin yhden ihmisen. Lauantaisin heti puolenpäivän jälkeen tulee radiosta lyhyt lähetys, jossa radio 1 eli Kaj Färm vastaa saamiinsa viesteihin, kiitoksiin ja haukkuihin.

Viikon kuluttua kuuntelen, luetaanko siellä Eevan kortti.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä on julma ja kaunis

Olisinko lukenut tämän kirjan, jos olisin tiennyt millainen se on? Voisin kysyä myös, haluanko tietää kaikesta siitä pahasta mitä aikuiset ihmiset tekevät lapsille ja nuorille. Milloin kirkon suojassa, milloin harrastuksissa, kotona, kaikkialla. Eikä vain silloin ennen vaan koko ajan. Tänäänkin.  Lähes päivittäin saamme lukea seksuaalisesta väkivallasta, jonka uhreja ovat nuoret. Pojat ja tytöt.

 En lopettanut kirjan lukemista siinä vaiheessa kun tajusin mistä on kyse.  En sulje tältä maailmalta silmiäni – miten voisinkaan – mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeampaa on näiden rumien asioiden kohtaaminen.

”Pieni elämä” on yi 900 sivua käsittävä kirja, joka kertoo neljästä opiskelutoverista New Yorkissa. Ennen kaikkea kirja kertoo Judesta.  Se on kertomus hänen lapsuudestaan, munkkiveljien suorittamista pahoinpitelyistä ja raiskauksista.  Ja elämästä poikaprostituoituna. Vuosia kestänyttä hyväksikäyttöä hän ei pysty aikuisenakaan unohtamaan, vaan se seuraa koko ajan mukana. Vaikka Jude menestyi ja kouluttautui huippujuristiksi, hän ei kyennyt, ei osannut puhua ja purkaa omia kokemuksiaan vaan eli kuin niiden vankina. Menneisyys vaurioitti syvältä.  Se myös määritti hänen ihmissuhteensa. Uskallanko luottaa, uskallanko rakastaa.  

Judella oli lähellään useita ihmisiä, jotka osoittivat hänelle hyväksyntää ja rakkautta. Hän sai jopa uudet vanhemmat. Se ei kuitenkaan riittänyt, se ei ollut tarpeeksi.  Tai tavallaan, se oli myöhäistä.

Hanya Yanagiharan kirja on hyvin pakahduttava. Se laittoi tunteet liikkeelle. Ehkä on liioittelua sanoa, että olin miltei koko kirjan lukemisen ajan kuin vereslihalla muttei paljon toisinkaan.

Kaikesta pahasta huolimatta kirjaa voi silti sanoa myös rakkauskirjaksi.  Siinä on paljon vankkaa ja syvää rakkautta ja ystävyyttä. Hyvin kauniita kohtauksia kahden miehen välisestä rakkaudesta, vaikka kirja ei olekaan sinällään homoista kertova.

Yritin lukea kirjaa iltalukemisena, mutta aina se ei onnistunut.  Ja jos lukeminen onnistuikin, sitten ei nukkumisesta tullut mitään. Itketti vain ja tuntui pahalta.  

Kun olin lukenut noin 300 sivua, mietin, miksi tämä kouraisee niin syvältä. Tietysti vastaus on siihen selvä. Ei ole mahdollista lukea tuskaa tuntematta kirjaa, jossa lasta käytetään julmasti hyväksi.

Kun olin puolivälissä, ajattelin, nyt tämä jo saisi riittää. Miksi lukea kirjaa, joka vie yöuneni ja annan kirjan tapahtumien kertautua unissani.  En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, ja hyvä niin. Sillä olihan siinä myös paljon hyviä ja valoisia hetkiä. Se oli vaikeasta aiheesta koukuttavasti kirjoitettu kirja.

On kirjoja, joita voi lukea aina uudelleen. Tätä kirjaa en haluaisi lukea. Mutta silti sanon, lukemisen arvoinen kirja.  En olisi toivonut, että se olisi jäänyt minulta lukemattomien kirjojen joukkoon.