Musiikin voima

Oli talvipäivä, kun mies ja nainen kohtasivat. He tykästyivät, ihastuivatkin toisiinsa, mutta rakastuivatko? Sitä on vaikea sanoa.  He olivat niin erilaiset, vaikka pitivät paljon samoista asioista, katsoivat maailmaa samalla tavalla. Miehessä oli paljon vapauden kaipuuta, halua omaan elämään ilman päättyneen avioliiton sidoksia. Mutta toisaalta oli myös tarve ja halu olla vahvassa ja läheisessä suhteessa.  Nainen taas oli tottunut itsenäiseen, vapaaseen, mutta välillä myös  yksinäiseen elämään. Hänellä oli kaipuu hyvään ihmissuhteeseen, mutta samalla täydellinen epäusko sellaisen löytämisestä. Se aika oli jo hänen osaltaan mennyt, nainen ajatteli.

Mies ilmaisi halunsa naiseen, mutta ei, nainen ei halunnut. Nainen ajatteli, tuossa miehessä on minulle ihan kaikkea liikaa.  Hän on valloittava, sydämellinen ihminen, mutta ei, tästä ei tule kuin sydänsuruja. Kului viikkoja, tuli kevät ja auringonvalo. He tapailivat yhä useammin. Eräänä päivänä mies antoi naiselle äänilevyn, kahden kappaleen singlen. Silloin nainen uskoi. Hän halusi uskoa, tämä riski kannattaa ottaa. 

Love Recordsin juhlakonsertissa Freemanin "Olet mun kaikuluotain" oli ihan eri kuin se Freeman jota konsertin jälkeen kuuntelin kotona rahisevalta vinyyliltä.  1970 -luvun Freemanin äänessä oli nuoren ja ujon pojan koskettavaa herkkyyttä. Ja ne Hectorin sanat, nehän upposivat vastaanottavaiseen mieleen: anna viereesi tulla, suo mulle aikaa niin voimaa mä saan, ole mun kaikuluotain....Kukapa nainen ei haluaisi olla miehelle se joka vie hänet onnen satamaan. (Apua!).

Mutta romanttiseen tunnelmaan en enää pääse. Levysoittimeni soittaa pikkulevyä vain jos koko ajan painan sormellani kierrosnappulaa. Polvet väsyvät kun pitää tässä kykyttää. Jotain on siis toisin, mutta jotain on myös pysyvää: aina me toivomme, anna viereesi tulla.

Miina ja Minna kietoutuivat yhteen

Olin  ensin katsomassa Minna Canthin näytelmää Anna-Liisa Teatteri Avoimissa Ovissa , sitten seminaarissa, jossa kerrottiin Miina Sillanpään saavutuksista. Tuskin he tapasivat toisiaan, sillä Miina oli kolmikymppinen Canthin kuollessa. Hän oli silloin piikana Helsingissä, kun taas Canth vaikutti Kuopiossa.  Mutta Canthin kirjat jäivät. Tuskin jäivät Miinalta lukematta, sillä käsitteliväthän ne samoja asioita (kuten näytelmä Anna-Liisasta), joita hän kaikkina kansanedustajavuosinaan ajoi.

Mikä Miinassa on niin merkityksellistä, että häntä tänä vuonna on juhlittu ja  juhlitaan monin tavoin? Ensinnäkin hänen syntymästään on 150 vuotta, siinä yksi syy juhlaan ja toinen on hänen työnsä. Lyhyesti sanottuna, hän oli Suomen ensimmäinen naisministeri ja hän teki vuosikymmeniä kestäneen poliittisen uran sosialidemokraattisena kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Tärkeitä paikkoja vaikuttaa ja käyttää valtaa. Ja sitä Miina totisesti teki. Sen näkee vielä tänäkin päivänä, sillä Miinan poliittinen kädenjälki ei ole mikään veteen piirretty viiva.

Historialliset henkilöt jäävät helposti etäisiksi ellei heitä sido kulloiseenkin aikaan.  Ensinnäkin Miinan työ, hän oli piika, palvelijatar perheissä. Koko hänen poliittinen uransa lähti hänen työstään ja työoloista. Mutta se oli myös laajempi kysymys kuin vain kova työ ja pitkät työpäivät ilman vapaapäiviä. Hän näki palvelijattarien aseman laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä. Kun perheiden miehet viettelivät nuoret palvelijattaret, nämä jätettiin yksin vailla turvaa lapsen kanssa. Arvattavasti emännät sanoivat, että tytön syy, mitäs suostui.

Tänään lasten oikeuksien päivänä on erityinen syy muistaa  Miina Sillanpäätä.  "Jokainen lapsi on pelastettava elämälle" oli hänen tunnuslauseensa. Miina Sillanpään vaikutti moniin lapsia koskeviin asioihin. Ensimmäinen Ensikoti  avattiin Helsingissä 1942.  Ensi- ja turvakodit ovat edelleen olemassa eikä kehittynyt yhteiskuntamme ole poistanut niiden tarpeellisuutta. Pikemminkin päinvastoin.

Naiset saivat kuntatasolla äänioikeuden vasta vuonna 1917 , siis kymmenen vuotta myöhemmin kuin eduskuntavaaleihin. Miina oli tuolloin  jo 51 vuotias, mutta ensimmäisistä kuntavaaleista alkoi Miinan ura Helsingin kaupunginvaltuustossa. Hän oli yhtä katkoa lukuunottamatta valtuustossa vuoteen 1936 saakka eli siihen saakka kun täytti 70 vuotta.  Kuitenkin hän jatkoi vielä kymmenisen vuotta eteenpäin kotitalouslautakunnan puheenjohtajana. Ja tämä tapahtui aikana, kun suomalaisen keskimääräinen eliniän odote oli juuri ylittänyt 60 vuotta kuten Aura Korppi-Tommola kirjassaan toteaa.

Asioita voidaan politiikalla muuttaa, se on pitkäjänteistä työtä. Olennaista on visio, näkemys siitä mikä on tärkeää, mitä pitää tavoitella vaikka se tuntuisi kuun ottamiselta taivaalta. Yhtenä päivänä se kuu voi kuitenkin olla sylissäsi.

Isästäni oli moneksi

Alkoholi oli osa lapsuuttani. En sano, että olennainen osa, mutta läsnä.  Varmaan suurin osa sodan käyneistä miehistä ryyppäsi kylillä tai kotona.  Se taas riippui siitä, kuinka  vahvatahtoisen naisen miehet olivat sattuneet vaimokseen saamaan. Meillä pulloa kallisteltiin kotona. Isäni oli hyvin kiltti ihminen. Niinpä en muista, että olisin isää koskaan pelännyt, ei tarvinnut.

Pikemminkin muistoni isästä nousuhumalassa saavat nauramaan. Hymyyn ei tarvita kuin Tapio Rautavaaran laulu  Anttilan keväthuumaus  - ja niin tanssii Anttila kevätniityllä karvaisia jalkojaan heitellen. Se oli isäni bravuuri, mutta esitys vaati aina meidät lapset ympärilleen. Pitihän tanssilla olla yleisönsä.

Tämän päiväisen isäinpäivän jutut saivat miettimään omaa isääni. Jos nyt äkkiä pitäisi kertoa hänestä jotain olennaista, niin  ehkä tuo Anttilan keväthuumaus ei olisi ensimmäinen juttu, mutta aika kärjessä se olisi. Niin kuin olisivat myös hänen shakkiharrastuksensa aina kilpailuihin osallistumista myöten, kirjojen lukeminen ja politiikan seuraaminen.

Suuri tehdas näkyi vahvasti pienessä pitäjässä. Myös henkilötasolla. Tehtaan hiihdoissa isän oli pärjättävä tehtaan johtajille, shakissa nämä oli voitettava. Ne olivat varmasti henkisesti sellaisia pieniä koitoksia työmies vastaan pomot.  Ehkä juuri nämä yhteiset tekemiset myös säilyttivät puhevälit hyvinä, asiat hoituivat keskustelemalla eivätkä ne muuksi muuttuneet isän pääluottamusmiesvuosinakaan.

Ja onhan niitä muitakin juttuja. Isä sai komeana miehenä aina ammattiosaston näytelmissä ensirakastajan roolin, hän oppi pitämään hyviä puheita,hän oli hyvä tanssimaan, kova hiihtäjä... Kun sotavuosista oli kulunut riittävän kauan, alkoholin juontikin asettui kohdalleen.  Mitä enemmän tuli ikää, sitä vähemmän teki mieli läträtä viinalla. Halu elää ja olla hyvässä kunnossa, ne olivat tärkeitä asioita. Vanhaksi hän saikin elää.

Yhden - ja tärkeän asian muistan isästäni selkeästi: hän ei ikinä painostanut minua mihinkään. Aina sain tehdä omat valintani, pitää oman pääni. Mitä sitten valitsinkin, tyhmästi tai viisaasti, siihen sain tukea. Tästä olisi pitänyt osata ajoissa kiittää. Taisi jäädä tekemättä. Mutta niinhän se niin usein menee. Sitä mikä on todella tärkeää, sen huomaa vasta matkan päästä.

Lauri Viita heräsi henkiin

Esityksen nimi oli: Juha Hurme haastattelee Lauri Viitaa. Lieneekö spiritismiä tiedossa, sillä Viidan syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi sata vuotta ja hänen kuolemastaankin jo puolisen vuosisataa. Ei sentään, tuli paljon parempaa ja ainakin hauskempaa. Vaikka Hurme laittoi lippalakin päähänsä, ei hänessä samaa Viidan ulkoista jykevyyttä ollut, mutta äänessä ja tavassa puhua oli.
Hurme taustoitti esityksessään Viidan elämää Pispalassa ja erityisesti hänen suhdettaan Väinö Linnaan ja Linnan sotakirjaan, Tuntemattomaan sotilaaseen. Pasifisti ei tykännyt Linnan tavasta kuorruttaa sotaretkeä.

Lauri Viita oli merkillinen mies, kirvesmies, raksajätkä, kapinallinen ja uhmakas. Viita oli mestari ironiassa. Sen kautta hän kertoi mitä ajatteli. Viidan runot ovat vahvoja, ne tarvitsevat myös vahvan tulkitsijan. Mutta kun sellainen osuu kohdalle, se ei unohdu koskaan. Niin kuin kerran Veikko Sinisalo ja Betonimylläri!

 Entä sitten se omaleimainen Kukunoro. Hurme sanoi, että Kukunoroa kirjoittaessaan Viidalla oli nousuvaihe pällä. Ainakaan masentunut mies ei tuollaista voisi kirjoittaa.  Lastenkirjaa oli tarkoitus tehdä, mutta koko juttu lähti käsistä. Niin taisi lähteä, mutta ehkei kaikessa tarvi järkeä ollakaan. Tarinaloru on hauska kuultuna, silloin se ei ole vain loputonta sanojen kieputusta, vaan enemmänkin rytmikästä puhetta.  Radioesityksestä jäi vahva muisto. Jos muistan oikein, Pentti Siimes ja Elina Salo olivat kertakaikkisen ihanat Kukunor ja Kalahari.

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja kalahari
tornikuuseen kiipeää.
Helmikuu ja helmisää:
lumiunta, unilunta
koko Luojan luomakunta
peikon unta
kunnioittaa, kukkuroittaa...

Hurmeen haastattelussa Lauri Viita kertoi, että hänellä on riimikramppi eli ei voi mitään, kun riimiä vain pukkaa. Viime vuosinaan hän proosaa kirjoittaessaan pääsi siitä ainakin pikkuisen pois. 

Teatterinohjaaja/kirjailija Juha Hurmeen esiintyminen oli yksi Stadin työväenkirjallisuupäivien ohjelmanumeroista lauantaina. Hän herätti hienosti Viidan kuolleista. Eikä syyttä suotta, sanoisi varmaan Viita itse. Hänestä on ilmestynyt tänä vuonna uusi kirja, jossa eri esseistit avaavat Viitaa ja hänen tuotantoaan.

Vielä illallakaan Viita ei jättänyt minua rauhaan. Otin Kukunorin ja annoin mennä, kovaa ja nopeasti. Ei siitä mitään tullut, nauruksi meni. Mutta hyvän olon sain. 

Ironian mestarin runo: Myötätunto
Kuninkaalla
vatsanpuru:
koko maalla
paasto, suru.

Mökki lesken
tulta valaa:
- Lounas kesken;
antaa palaa!

Uusi mahdollisuus silvotuille

Anna-Sofia Berner kirjoittaa tänään sunnuntaina Hesarissa tärkeästä asiasta otsikolla "Pieni leikkaus, suuri toivo" . Hieno, koskettava ja tärkeä kirjoitus vaikeasta asiasta. Berner kirjoittaa mahdollisuudesta korjata kirurgisin toimenpitein vauriot, joita naiset ovat saaneet ympärileikkauksessa. Huomaan, etten haluaisi edes käyttää tällaista pyöreää sanaa, vaan puhua siitä mistä on kyse eli naisen sukupuolielimen silpomisesta. Ajatus korjauksesta on uusi, meillä sitä ei vielä tehdä ollenkaan. Ei myöskään ole täyttä varmuutta, voisiko silpomista parantaa edes kirurgin veitsellä. Mutta ainakin asiaa kannattaisi tutkia.

Sopisiko tämä suomalaisen terveydenhoidon tehtäväksi ? Voisiko yhteiskunta maksaa esimerkiksi somalitytöille tehtävän korjauksen?  Kyllä sopisi ja voisi maksaa. Näin siitä huolimatta, vaikka heitä ei olisi tässä maassa silvottukaan. Haastateltu gynekologi sanoo, että leikkaukseen pitää olla lääketieteellinen syy ainakin jos se tehdään julkisin varoin.  Ja että seksuaalisen nautinnon mahdollistaminen ei sitä välttämättä ole. Minusta on. Ei se ole pelkästään mielihyväjuttu, vaan paljon, paljon enemmän.  Eikä sitä todellakaan voi rinnastaa kauneusleikkaukseen niin kuin haastateltu gynekologi tekee. Tietysti se on myös niin kuin eräs haastateltava sanoi, eihän sitä voi tietää, onko seksi huonoa sen takia että heidät on silvottu vai siksi, että mies on idiootti.

 Kun leikkauksia ei vielä tehdä, keskustelua tullaan varmaan käymään  sen oikeutuksesta. Jos tästä asiasta kehdataan meillä edes keskustella. Kidutuksen kohteeksi joutuneet tytöt häpeävät erilaisuuttaan, lääkärit eivät kehtaa ottaa asiaa puheeksi, ja mahdammeko mekään osata keskustella niin, että näemme asian riittävän monelta kantilta. Kirjoituksessa tuodaan esille - ihan oikein - se näkökulma, että haluataanko että naisten pitäisi olla jotain muuta kuin he ovat ja haluavatko he itse vai haluaako joku muu.

Jos tämä oikeasti antaa naiselle uuden mahdollisuuden, se mahdollisuus on käytettävä.

Solidaarisuus -lehden syksyn numero käsittelee silpomista ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Häirikkömummot

Laulaja Pauli Hanhiniemi on pahoittanut mielensä.  Eilinen Iltasanomat kertoi, että hänestä oli ihan kivaa, että "Vain elämää" -ohjelma toi hänelle runsaasti huomiota. Luultavasti myös rahallista. Mutta sitten on yksi mutta. Kun ne mummot tulevat koskettelemaan ja halaamaan. Ennen ohjelmaa vain humalaiset tulivat ilta-aikaan juttelemaan, mutta nyt ihan keskellä päivää halutaan kosketella ja halailla.

Mummot! Ymmärrän hyvin, sillä minkäs teet, kun tälläinen söpökasvoinen poika (50v) herättää hymyllään nuoruusmuistoja mummojen sydämissä. Meistä suomalaisista sanotaan, että olemme huonoja lähestymään toisiamme. Halaamaankin me vanhemmat olemme oppineet vasta myöhempinä aikoina. Niin että onhan se nyt sitten aika epäreilua ettei saa halia silloin kun haluaa. Vitsi, vitsi, ymmärtäähän tämän. Kuka voisikaan tykätä lähelle tuppaavista kaulailevista mummoista, kun vielä vanhojen ihmisten hajukin on usein epämiellyttävä.

Ei taitaisi Hanhiniemi syrjiä nuorempia naisia. Pikkutytöt kirkuvat ihastustaan lavan reunalla, mutta kun mummoista ei ole enää huutajiksi,  ihailu on kerrottava koskettamalla.

Näin eilen  Aleksilla taloustieteilija Sixten Korkmannin, jota olen aina pitänyt hurmaavana. Hän myös ylipäätään puhuu  järkeviä ja minkäs sille voi, tähän "mummoon" tekee  vaikutuksen hänen pieni vino hymynsä. Charmikas mies. No hän on julkkis, hän on tuttu kasvo, mutta eipä tullut mieleeni mennä halaamaan.

 Niinhän se on. Taloustieteilijöitä ei halata, laulajia kyllä. Ei auta Hanhiniemen pojankaan muuta kuin kestää. Muutamia vuosia vielä niin saatat jopa kaivata näitä halauksia.

On ilo kuunnella ajateltua puhetta

Kun ensimmäisen kerran luin sosialidemokraattisilta nuorilta tulleen ajatuksen kotihoidon tuen asteittaisesta lakkauttamisesta, ajattelin, ei tule onnistumaan. Ja kuinka ollakaan, alkoi merkillinen keskustelu kotiäitivihasta. Taisi olla mielikuvilla pelaavan Soinin käsialaa. Kun yhdistetään koti ja äiti ja viha, saadaan hirviömäinen yhdistelmä. Demarinuorten avaukseen ei enää paljon kielteisemmin olisi voinut suhtautua.

Nuorisojärjestön ehdotusta käsiteltiin eilisillan A-studiossa. Kun toimittaja aloitti keskustelun jankuttamalla kotiäitivihasta, meinasin sen siliäntien sulkea ruudun. Onneksi en sulkenut. Keskustelu nousi hyvälle tasolle erityisesti Mikkel Näkkäläjärven ansiosta. Hän oli sekä perehtynyt asiaan että osasi puhua siitä ymmärrettävällä tavalla. Vaikutuin suuresti.

 Mikkelin vahvin pointti oli se, ettei  yhteiskunta voi pitää yllä sellaista järjestelmää, joka heikentää naisten asemaa työmarkkinoilla ja aiheuttaa tasa-arvo-ongelmia. Meillä on vielä kosolti matkaa sukupuolten tasa-arvoon. Kyllähän keski-ikäiset miehet sanovat olevansa tasa-arvon kannalla, mutta teot puuttuvat, puhetta riittää.  Näissä nuoremmissa miehissä on toivoa.  Rosa Meriläinen sanoi aivan oikein: sukupuolten tasa-arvossa myös miehet voittavat.

Yleensä on saanut  tottua siihen, että perhepolitiikka on naisten asia.  Ehkä siksikin oli hyvin virkistävää, että nyt oli mies puhumassa ja puhui perustellusti eikä vain omien kokemuksiensa kautta. Keskustelussa niin teki erityisesti ministeri Pirkko Mattila (persu). Hänellä ei juuri muuta antia keskusteluun ollutkaan kuin nämä omat kokemukset.  Toki omat kokemukset, mutu -tieto ja tunne ovat tärkeitä, mutta eihän poliitikko voi vain niiden kautta suunnitella ihmisten elämää parantavia ratkaisuja. Päätösten tulee perustua tutkittuun tietoon niin kuin Näkkäläjärvi kerta toisensa jälkeen korosti.

Kysymys ei ole vain kotihoidontuesta, vaan myös vanhempainvapaasta, varhaiskasvatuksesta ja eriarvoistumisesta. Tästä kokonaisuudesta on voitava keskustella ja on voitava hakea uusia malleja. Jos tämän kaiken kuittaa puhumalla vain kotiäitivihasta,  ovat päätöksentekijän eväät kovin vähäiset.
Nyt on ihan pakko tehdä julkinen rakkauden tunnustus, sillä minä niin rakastan nuoria miehiä, jotka sanovat esimerkiksi, että "tasa-arvo ei toteudu sillä että toivotaan parasta" tai että "perhevapaajärjestelmän uudistaminen vaatii feminististä politiikkaa". Näin sanoi Mikkel Näkkäläjärvi.  Minuun teki vaikutuksen tapa miten hän ajatuksensa sanoi, ei hyökännyt ei vaahdonnut, vaan argumentoi huolella.

Kova fakta on se, että syntyessään tytöksi, saat edelleen huonommat mahdollisuudet kuin poikalapsi.  Myös toinen fakta on varsin karu: tilasto vuodelta 2013 kertoo, että meillä sai alle 1100 euroa eläkettä 461 154 henkilöä, josta naisia 297 587.

Ohjelma on katsottavissa YLE Areenasta. Suositttelen lämpimästi.
.